Pelko punaisesta etelästä. Yhdysvaltain Salvador Allenden vastaisen politiikan synty ja seuraukset
KOTAKORPI, JOUNI (2008)
KOTAKORPI, JOUNI
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-06-24
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-19170
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-19170
Tiivistelmä
Chile sai vuonna 1970 sosialistisen presidentin, kun Salvador Allende voitti sekä demokraattisen kansanäänestyksen että äänestyksen maan kongressissa kahden kansanäänestyksessä parhaiten menestyneen ehdokkaan väliltä. Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa johtaneet presidentti Richard Nixon ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Henry Kissinger eivät hyväksyneet Allenden voittoa, vaan kohdistivat tätä vastaan laajan salaisen kampanjan, joka alkoi jo ennen kansanäänestystä ja ulottui myös Allenden virkakaudelle päättyen vasta kenraali Augusto Pinochetin Chilessä suorittamaan vallankaappaukseen vuonna 1973.
Yhdysvaltain osallisuudesta Allenden vastaisessa operaatiossa ei ole epäselvyyttä, sillä siinä määrin laajasti aihetta on tutkittu. Tämän osallisuuden muodostuminen Yhdysvaltain ulkopoliittisessa koneistossa ja päätösten vaikutukset on kuitenkin kysymys, jota on tutkittu huomattavasti harvemmin. Tässä tutkielmassa pyritäänkin löytämään vastaus siihen, miten Yhdysvaltain Allenden vastainen politiikka muotoutui hallinnon sisällä ja mikä oli tapahtumien merkitys Yhdysvaltain Latinalaisen Amerikan -politiikalle? Tutkimuksen huomio on ennen kaikkea Yhdysvaltain Chilen-politiikassa vuosina 1969 ja 1970. Vuosien 1971-1973 tapahtumat käsitellään suppeammin ja vuoden 1973 jälkeiseen aikaan luodaan lyhyt katsaus.
Tutkielmassa hyödynnetään lähdearkistona ennen kaikkea Yhdysvaltain ulkoministeriön ylläpitämää Internet-arkisto Freedom of Information Act Electronic Reading Roomia, joka sisältää runsaasti eri virastojen julkaisemia Chileä koskevia dokumentteja sekä kokoelman Henry Kissingerin puhelinkeskusteluista. Käytetyistä dokumenteista mainittakoon muun muassa lähetystöraportit, keskustelumuistiot, pöytäkirjat ja tutkimusraportit. Näiden avulla tutkielmassa rakennetaan kuva päätöksenteon etenemisestä hallinnon sisällä.
Tutkimuskirjallisuuden valtavirrassa Chilen ja Yhdysvaltain suhteisiin sekä Yhdysvaltain harjoittamaan Chilen-politiikkaan laajemmin keskittyneet teokset ovat vähissä, eikä Suomesta ole saatavissa kovinkaan montaa aihetta kunnollisessa laajuudessa käsittelevää teosta. Tutkielma onkin painottunut lähteisiin ja joukkoon hyödyllisiä tutkimuksia.
Tutkimustulosten perusteella Yhdysvaltain pyrkimykset vaikuttaa Chilen presidentinvaaleihin vuonna 1970 olivat vaatimattomia laajuudeltaan ennen kesäkuuta 1970, jolloin Kissingerin johtama kansallinen turvallisuusneuvosto NSC tuli mukaan päätöksentekoon. Tätä ennen ulkoministeriö oli ollut huolestunut oikeiston pääehdokkaan taantumuksellisuuden vaikutuksesta maan lähitulevaisuuteen ja vetänyt tapahtumien kulkuun puuttumisessa passiivista linjaa. NSC:n, Kissingerin ja Nixonin kiinnostuksen myötä CIA:n osallisuutta kasvatettiin ja kampanjan rahoitusta lisättiin. Allenden voitettua vastakampanjasta huolimatta kansanäänestyksen, siirtyi pyrkimys Nixonin ja Kissingerin myötävaikutuksesta hänen valintansa estämiseen kongressissa. Tämä kampanja kohtasi vastustusta niin ulkoministeriössä, Yhdysvaltain Chilen suurlähetystössä kuin myös Kissingerin avustajien piirissä. Epätoivoinen yritys päättyi Chilen parlamentaristisia käytäntöjä puolustaneen esikuntapäällikkö René Schneiderin murhaan CIA:n omapäisesti toimineiden yhteistyökumppanien toimesta.
Allenden valinnan jälkeen Yhdysvallat aloitti uuden Latinalaisen Amerikan -politiikan, jonka ytimenä oli Allenden hallinnon taloudellinen ja poliittinen tukehduttaminen sekä Chilen jättämän aukon täyttäminen läheisillä suhteilla Brasiliaan. Allenden hallinto romahti vuonna 1973 ennen kaikkea sen sisäpoliittisen heikkouden vuoksi, mutta myös Yhdysvaltain painostuksen myötävaikutuksesta. Vallan kaapanneen kenraali Augusto Pinochetin myötä Chile palasi Yhdysvaltain läheiseksi liittolaiseksi.
Chilen tapahtumien myötä Yhdysvallat vähensi osallistumistaan maanosan politiikkaan ja pitäytyi taustavaikuttajan roolissa auttaen luomaan maanosaan otolliset olosuhteet oikeistolaisten sotilashallitusten nousta valtaan ja tukahduttaa alueen vasemmistolaiset sissiryhmät ja kapinallisliikkeet. Sotilashallitusten välinen, Operaatio Condorina tunnettu, salainen turvallisuusyhteistyö oli tämän kehityksen huipentuma.
Uusi Latinalaisen Amerikan -politiikka näkyi käytännössä, kun sotilasjuntta kaappasi vuonna 1976 vallan sekasortoon vajonneelta Argentiinan siviilihallinnolta. Tuolloin ulkoministerinä toiminut Kissinger seurasi juntan politiikkaa läheltä ja oli tietoinen sen suorittamista ihmisoikeusrikkomuksista, mutta tapahtumiin ei puututtu kriittisesti ja kaikenlaista osallistumista välteltiin.
Allenden valinnan estämisyritykset ja tämän hallinnon horjuttaminen tuottivat vastoinkäymisistä huolimatta lyhyellä tähtäimellä Yhdysvaltain kannalta mieluisan lopputuloksen, mutta ajan saatossa tehtyjen poliittisten ratkaisujen hinta on osoittautunut kovaksi niin Yhdysvaltain kuin päätöksistä vastanneiden Nixonin ja Kissingerinkin maineiden sekä Yhdysvaltain politiikasta kärsineiden Latinalaisen Amerikan kansalaisten kannalta.
Yhdysvaltain osallisuudesta Allenden vastaisessa operaatiossa ei ole epäselvyyttä, sillä siinä määrin laajasti aihetta on tutkittu. Tämän osallisuuden muodostuminen Yhdysvaltain ulkopoliittisessa koneistossa ja päätösten vaikutukset on kuitenkin kysymys, jota on tutkittu huomattavasti harvemmin. Tässä tutkielmassa pyritäänkin löytämään vastaus siihen, miten Yhdysvaltain Allenden vastainen politiikka muotoutui hallinnon sisällä ja mikä oli tapahtumien merkitys Yhdysvaltain Latinalaisen Amerikan -politiikalle? Tutkimuksen huomio on ennen kaikkea Yhdysvaltain Chilen-politiikassa vuosina 1969 ja 1970. Vuosien 1971-1973 tapahtumat käsitellään suppeammin ja vuoden 1973 jälkeiseen aikaan luodaan lyhyt katsaus.
Tutkielmassa hyödynnetään lähdearkistona ennen kaikkea Yhdysvaltain ulkoministeriön ylläpitämää Internet-arkisto Freedom of Information Act Electronic Reading Roomia, joka sisältää runsaasti eri virastojen julkaisemia Chileä koskevia dokumentteja sekä kokoelman Henry Kissingerin puhelinkeskusteluista. Käytetyistä dokumenteista mainittakoon muun muassa lähetystöraportit, keskustelumuistiot, pöytäkirjat ja tutkimusraportit. Näiden avulla tutkielmassa rakennetaan kuva päätöksenteon etenemisestä hallinnon sisällä.
Tutkimuskirjallisuuden valtavirrassa Chilen ja Yhdysvaltain suhteisiin sekä Yhdysvaltain harjoittamaan Chilen-politiikkaan laajemmin keskittyneet teokset ovat vähissä, eikä Suomesta ole saatavissa kovinkaan montaa aihetta kunnollisessa laajuudessa käsittelevää teosta. Tutkielma onkin painottunut lähteisiin ja joukkoon hyödyllisiä tutkimuksia.
Tutkimustulosten perusteella Yhdysvaltain pyrkimykset vaikuttaa Chilen presidentinvaaleihin vuonna 1970 olivat vaatimattomia laajuudeltaan ennen kesäkuuta 1970, jolloin Kissingerin johtama kansallinen turvallisuusneuvosto NSC tuli mukaan päätöksentekoon. Tätä ennen ulkoministeriö oli ollut huolestunut oikeiston pääehdokkaan taantumuksellisuuden vaikutuksesta maan lähitulevaisuuteen ja vetänyt tapahtumien kulkuun puuttumisessa passiivista linjaa. NSC:n, Kissingerin ja Nixonin kiinnostuksen myötä CIA:n osallisuutta kasvatettiin ja kampanjan rahoitusta lisättiin. Allenden voitettua vastakampanjasta huolimatta kansanäänestyksen, siirtyi pyrkimys Nixonin ja Kissingerin myötävaikutuksesta hänen valintansa estämiseen kongressissa. Tämä kampanja kohtasi vastustusta niin ulkoministeriössä, Yhdysvaltain Chilen suurlähetystössä kuin myös Kissingerin avustajien piirissä. Epätoivoinen yritys päättyi Chilen parlamentaristisia käytäntöjä puolustaneen esikuntapäällikkö René Schneiderin murhaan CIA:n omapäisesti toimineiden yhteistyökumppanien toimesta.
Allenden valinnan jälkeen Yhdysvallat aloitti uuden Latinalaisen Amerikan -politiikan, jonka ytimenä oli Allenden hallinnon taloudellinen ja poliittinen tukehduttaminen sekä Chilen jättämän aukon täyttäminen läheisillä suhteilla Brasiliaan. Allenden hallinto romahti vuonna 1973 ennen kaikkea sen sisäpoliittisen heikkouden vuoksi, mutta myös Yhdysvaltain painostuksen myötävaikutuksesta. Vallan kaapanneen kenraali Augusto Pinochetin myötä Chile palasi Yhdysvaltain läheiseksi liittolaiseksi.
Chilen tapahtumien myötä Yhdysvallat vähensi osallistumistaan maanosan politiikkaan ja pitäytyi taustavaikuttajan roolissa auttaen luomaan maanosaan otolliset olosuhteet oikeistolaisten sotilashallitusten nousta valtaan ja tukahduttaa alueen vasemmistolaiset sissiryhmät ja kapinallisliikkeet. Sotilashallitusten välinen, Operaatio Condorina tunnettu, salainen turvallisuusyhteistyö oli tämän kehityksen huipentuma.
Uusi Latinalaisen Amerikan -politiikka näkyi käytännössä, kun sotilasjuntta kaappasi vuonna 1976 vallan sekasortoon vajonneelta Argentiinan siviilihallinnolta. Tuolloin ulkoministerinä toiminut Kissinger seurasi juntan politiikkaa läheltä ja oli tietoinen sen suorittamista ihmisoikeusrikkomuksista, mutta tapahtumiin ei puututtu kriittisesti ja kaikenlaista osallistumista välteltiin.
Allenden valinnan estämisyritykset ja tämän hallinnon horjuttaminen tuottivat vastoinkäymisistä huolimatta lyhyellä tähtäimellä Yhdysvaltain kannalta mieluisan lopputuloksen, mutta ajan saatossa tehtyjen poliittisten ratkaisujen hinta on osoittautunut kovaksi niin Yhdysvaltain kuin päätöksistä vastanneiden Nixonin ja Kissingerinkin maineiden sekä Yhdysvaltain politiikasta kärsineiden Latinalaisen Amerikan kansalaisten kannalta.