"Me opettajat olemme sellaisia hiljaisia surijoita" - Opettajien kokemuksia oppilaan kuoleman kohtaamisesta
Vuoristo, Salla-Kaisa (2016)
Vuoristo, Salla-Kaisa
2016
Kasvatustieteiden tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Educational Studies
Kasvatustieteiden yksikkö - School of Education
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-08-30
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201609022212
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201609022212
Tiivistelmä
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli kartoittaa opettajien kokemuksia oppilaan kuoleman kohtaamisesta sekä ottaa selville, millaisia voimavaroja ja selviytymiskeinoja opettajilla on käytettävissä oman surun käsittelemiseen. Tutkimus toteutettiin verkkokyselyllä, johon kuusi naisopettajaa kertoi oman selviytymistarinansa. Teoriassa keskitytään kriisin ja surun määrittelyyn sekä niiden eri vaiheiden selventämiseen, sillä tutkimukseen osallistuneiden opettajien kokemuksista löytyy samankaltaisia piirteitä kriisin vaiheista sekä suruprosessista.
Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus, jossa olen hyödyntänyt fenomenologista tutkimussuuntausta. Tutkimuksen mielenkiinnonkohteena on opettajan kokemukset sekä niiden merkitykset opettajalle. Tutkimusaineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Tutkimustulokset eivät ole yleistettävissä, mutta tuovat esiin monipuolisesti kuuden eri opettajan yksilölliset kokemukset omasta selviytymisestään. Opettajien kokemuksissa on samanlaisia piirteitä, joita on ilmennyt aikaisemmissa kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa.
Tutkimustuloksien mukaan opettajien suhde oppilaaseen vaikutti opettajan tapaan reagoida yllättävään kuolemaan sekä myöhempään suruprosessin etenemiseen. Opettajien reaktiot vaihtelivat riippuen oppilaan kuolintavasta sekä oppilas-opettajasuhteen syvyydestä. Opettajat kokivat olemassaolonsa merkityksellisenä ja tärkeänä omille oppilailleen. Sairaslomaan suhtauduttiin kriittisesti, sillä opettajat kokivat, että oppilaat tarvitsevat opettajaansa. Kuitenkin opettajat kokivat, että oma suru tuli siirtää sivuun, jotta he voisivat auttaa oppilaitaan suremaan.
Opettajien voimavarat löytyivät läheisistä ihmisistä sekä omista harrastuksista. Kuitenkin tärkeimpänä selviytymiskeinona opettajat kokivat omat työtoverinsa. Työssä pysyminen ja työtovereiden kanssa sureminen ja keskustelu auttoivat opettajia jaksamaan. Yhteinen suru yhdisti ja lähensi työyhteisöä.
Tutkimuksen edetessä merkittävää oli, että opettajien selviytymiskokemukset erosivat toisistaan riippuen siitä, oliko oppilas menehtynyt äkillisesti vai esimerkiksi sairauden uuvuttamana. Opettajat, joiden oppilas menehtyi sairauteen, olivat käyneet suurprosessinsa lävitse oppilaan eläessä, jonka vuoksi oppilaan kuolema koettiin helpottavana. Opettajat eivät puhuneet oppilaan kuolemasta, vaan työyhteisön merkityksestä ja yhteistyöstä oppilaan viimeisinä elinvuosina.
Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus, jossa olen hyödyntänyt fenomenologista tutkimussuuntausta. Tutkimuksen mielenkiinnonkohteena on opettajan kokemukset sekä niiden merkitykset opettajalle. Tutkimusaineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Tutkimustulokset eivät ole yleistettävissä, mutta tuovat esiin monipuolisesti kuuden eri opettajan yksilölliset kokemukset omasta selviytymisestään. Opettajien kokemuksissa on samanlaisia piirteitä, joita on ilmennyt aikaisemmissa kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa.
Tutkimustuloksien mukaan opettajien suhde oppilaaseen vaikutti opettajan tapaan reagoida yllättävään kuolemaan sekä myöhempään suruprosessin etenemiseen. Opettajien reaktiot vaihtelivat riippuen oppilaan kuolintavasta sekä oppilas-opettajasuhteen syvyydestä. Opettajat kokivat olemassaolonsa merkityksellisenä ja tärkeänä omille oppilailleen. Sairaslomaan suhtauduttiin kriittisesti, sillä opettajat kokivat, että oppilaat tarvitsevat opettajaansa. Kuitenkin opettajat kokivat, että oma suru tuli siirtää sivuun, jotta he voisivat auttaa oppilaitaan suremaan.
Opettajien voimavarat löytyivät läheisistä ihmisistä sekä omista harrastuksista. Kuitenkin tärkeimpänä selviytymiskeinona opettajat kokivat omat työtoverinsa. Työssä pysyminen ja työtovereiden kanssa sureminen ja keskustelu auttoivat opettajia jaksamaan. Yhteinen suru yhdisti ja lähensi työyhteisöä.
Tutkimuksen edetessä merkittävää oli, että opettajien selviytymiskokemukset erosivat toisistaan riippuen siitä, oliko oppilas menehtynyt äkillisesti vai esimerkiksi sairauden uuvuttamana. Opettajat, joiden oppilas menehtyi sairauteen, olivat käyneet suurprosessinsa lävitse oppilaan eläessä, jonka vuoksi oppilaan kuolema koettiin helpottavana. Opettajat eivät puhuneet oppilaan kuolemasta, vaan työyhteisön merkityksestä ja yhteistyöstä oppilaan viimeisinä elinvuosina.