Kaukana kaatuneet : rauhanturvaajien kuolemien käsittely Suomessa 1964–2011
Grönroos, Severi (2021)
Grönroos, Severi
2021
Historian maisteriohjelma - Master's Programme in History
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2021-10-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202109217187
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202109217187
Tiivistelmä
Rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan merkitys Suomen kansainväliselle asemalle on ollut huomattava. Rauhanturvaaminen oli kylmän sodan aikana yksi näkyvimmistä ja tunnetuimmista ulko- ja turvallisuuspolitiikan osa-alueista, ja osallistumalla rauhanturvaamiseen Suomi saattoi olla mukana kansainvälisessä yhteistyössä tavalla, joka ei muuten olisi ollut mahdollista. Kaikesta tästä on kuitenkin maksettu inhimillisesti raskas hinta kuolleina suomalaisina rauhanturvaajina, mikä jää usein turhankin silotellun rauhanturvaamisen menestystarinan taakse piiloon.
Tutkielma tarkastelee suomalaisten rauhanturvaajien kuolemien julkista käsittelyä Suomessa vuosina 1964–2011. Aihetta lähestytään kolmen tapausesimerkin, Kyproksen vuoden 1964, Libanonin vuoden 1985 ja Afganistanin vuoden 2011 rauhanturvaajien kuolemantapauksia koskevien sanomalehtikirjoitusten kautta. Lehtikirjoitukset, joita kertyi yhteensä 76 kappaletta, on kerätty Aamulehdestä, Helsingin Sanomista, Keskisuomalaisesta ja Suomen Sosialidemokraatista (Afganistanin vuoden 2011 kuolemantapauksessa Uutispäivä Demarista, sillä lehden nimi muuttui vuonna 2001) niiltä ajanjaksoilta, kun rauhanturvaajien kuolemista aktiivisesti uutisoitiin. Sanomalehtien valinta tarjoaa maantieteellistä ja poliittista vertailupohjaa, sekä vaihtelua lehden levikissä ja lukijakunnassa, mikä parantaa johtopäätösten yleistettävyyttä. Aineiston valintakriteerinä oli myös jatkuvuus: kaikki neljä lehteä ilmestyivät niin ensimmäisen tarkastellun rauhanturvaajan kuolemantapauksen kuin viimeisimmänkin kuolemantapauksen aikaan.
Tutkielman metodi pohjaa teoriaohjaavaan sisällönanalyysiin, eli teoria ei määritä teemoja etukäteen, vaan toimii ohjaavassa roolissa analyysin apuna. Sanomalehtien numerot on käyty järjestelmällisesti läpi heti kuolemaa seuranneesta päivästä aina kahden kuukauden päähän ja niistä on valittu sellaiset kirjoitukset, jotka liittyivät tarkasteltuihin kuolemantapauksiin. Aineisto on ryhmitelty ajallisesti ja laadullisesti, eli kuolemantapauksen, sanomalehden ja tekstityypin mukaan. Tämän jälkeen aineistosta on etsitty toistuvia kerronnan ja esittämisen tapoja ja teemoja, jotka rakensivat rauhanturvaajan julkista kuolemaa ja antoivat sille erilaisia merkityksiä.
Rauhanturvaajan julkinen kuolema rakentui lehtien palstoilla kolmesta toistuvasta vaiheesta, joita olivat uutisen leviäminen mediassa, rauhanturvaajan ruumiin siirtäminen Suomeen ja hautajaiset. Uutisoinnin vaiheiden kautta rakennettiin yhteisölle merkittävä ja suremisen arvoinen kuolema, joka kietoutui yhteen Suomen virallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Kuoleman julkinen käsittely kumpusi tarpeesta sovittaa keskenään ristiriitaiset ja ongelmalliset tapahtumat johdonmukaiseen kertomukseen suomalaisesta rauhanturvaamisesta. Kuoleman julkisuus ja uutisoinnin eri vaiheet eivät kuitenkaan yksinään tarjonneet riittävää moraalista oikeutusta ja viitekehystä väkivallan ymmärtämiselle, joten lähdeaineistosta nostetaan esiin kolme merkitystä, joita rauhanturvaajien kuolemille annettiin. Näitä ovat tehtävän täyttäminen, uhrikuolema ja lopuksi kuoleman mielekkyyttä korostavista merkityksistä poiketen rauhanturvaamisesta rakennetun suuren kertomuksen kyseenalaistaminen.
Kuolemantapausten ja niihin liittyneen uutisoinnin kautta voi nostaa esiin laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja suhtautumisesta rauhanturvaamiseen. Tutkielma osoittaa, että kuolemaan liittyvät tavat, toiminta ja asenteet muuttuvat hitaasti, eivätkä rauhanturvaajien kuolemaa koskevat käytännöt ja käsitykset olleet riippumattomia yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksista, sillä ympäröivän maailman muutos mahdollisti myös tarkasteltavan ilmiön muuttumisen. Kaukana kaatuneiden rauhanturvaajien julkisen kuoleman tarkastelu ottaa osaa kuoleman historiasta käytävään keskusteluun ja laajentaa näkökulmaa lähestyä suomalaisen rauhanturvaamisen historiaa.
Tutkielma tarkastelee suomalaisten rauhanturvaajien kuolemien julkista käsittelyä Suomessa vuosina 1964–2011. Aihetta lähestytään kolmen tapausesimerkin, Kyproksen vuoden 1964, Libanonin vuoden 1985 ja Afganistanin vuoden 2011 rauhanturvaajien kuolemantapauksia koskevien sanomalehtikirjoitusten kautta. Lehtikirjoitukset, joita kertyi yhteensä 76 kappaletta, on kerätty Aamulehdestä, Helsingin Sanomista, Keskisuomalaisesta ja Suomen Sosialidemokraatista (Afganistanin vuoden 2011 kuolemantapauksessa Uutispäivä Demarista, sillä lehden nimi muuttui vuonna 2001) niiltä ajanjaksoilta, kun rauhanturvaajien kuolemista aktiivisesti uutisoitiin. Sanomalehtien valinta tarjoaa maantieteellistä ja poliittista vertailupohjaa, sekä vaihtelua lehden levikissä ja lukijakunnassa, mikä parantaa johtopäätösten yleistettävyyttä. Aineiston valintakriteerinä oli myös jatkuvuus: kaikki neljä lehteä ilmestyivät niin ensimmäisen tarkastellun rauhanturvaajan kuolemantapauksen kuin viimeisimmänkin kuolemantapauksen aikaan.
Tutkielman metodi pohjaa teoriaohjaavaan sisällönanalyysiin, eli teoria ei määritä teemoja etukäteen, vaan toimii ohjaavassa roolissa analyysin apuna. Sanomalehtien numerot on käyty järjestelmällisesti läpi heti kuolemaa seuranneesta päivästä aina kahden kuukauden päähän ja niistä on valittu sellaiset kirjoitukset, jotka liittyivät tarkasteltuihin kuolemantapauksiin. Aineisto on ryhmitelty ajallisesti ja laadullisesti, eli kuolemantapauksen, sanomalehden ja tekstityypin mukaan. Tämän jälkeen aineistosta on etsitty toistuvia kerronnan ja esittämisen tapoja ja teemoja, jotka rakensivat rauhanturvaajan julkista kuolemaa ja antoivat sille erilaisia merkityksiä.
Rauhanturvaajan julkinen kuolema rakentui lehtien palstoilla kolmesta toistuvasta vaiheesta, joita olivat uutisen leviäminen mediassa, rauhanturvaajan ruumiin siirtäminen Suomeen ja hautajaiset. Uutisoinnin vaiheiden kautta rakennettiin yhteisölle merkittävä ja suremisen arvoinen kuolema, joka kietoutui yhteen Suomen virallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Kuoleman julkinen käsittely kumpusi tarpeesta sovittaa keskenään ristiriitaiset ja ongelmalliset tapahtumat johdonmukaiseen kertomukseen suomalaisesta rauhanturvaamisesta. Kuoleman julkisuus ja uutisoinnin eri vaiheet eivät kuitenkaan yksinään tarjonneet riittävää moraalista oikeutusta ja viitekehystä väkivallan ymmärtämiselle, joten lähdeaineistosta nostetaan esiin kolme merkitystä, joita rauhanturvaajien kuolemille annettiin. Näitä ovat tehtävän täyttäminen, uhrikuolema ja lopuksi kuoleman mielekkyyttä korostavista merkityksistä poiketen rauhanturvaamisesta rakennetun suuren kertomuksen kyseenalaistaminen.
Kuolemantapausten ja niihin liittyneen uutisoinnin kautta voi nostaa esiin laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja suhtautumisesta rauhanturvaamiseen. Tutkielma osoittaa, että kuolemaan liittyvät tavat, toiminta ja asenteet muuttuvat hitaasti, eivätkä rauhanturvaajien kuolemaa koskevat käytännöt ja käsitykset olleet riippumattomia yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksista, sillä ympäröivän maailman muutos mahdollisti myös tarkasteltavan ilmiön muuttumisen. Kaukana kaatuneiden rauhanturvaajien julkisen kuoleman tarkastelu ottaa osaa kuoleman historiasta käytävään keskusteluun ja laajentaa näkökulmaa lähestyä suomalaisen rauhanturvaamisen historiaa.