Poliittinen kielikuvitus: Paul Ricœur, Jacques Rancière ja metaforan poliittiset funktiot
Keskinen, Kuisma (2021)
Keskinen, Kuisma
2021
Filosofian maisteriohjelma - Master's Programme in Philosophy
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2021-05-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202104273848
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202104273848
Tiivistelmä
Metaforat ovat kiehtoneet filosofeja ainakin Aristoteleesta lähtien. Toisinaan niitä on pidetty henkevinä ymmärryksen avartajina, toisinaan vaarallisina, tiedon polulta harhaan johtavina virvatulina. Tämä kaksijakoinen suhtautuminen heijastaa itse metaforan kaksijakoista, jännitteistä rakennetta. Metafora esittää jonkin yhtäläisyyden vallitsevan kahden erilaisen kohteen välillä. Tämä mahdollistaa sekä analogisten suhteiden havaitsemisen ja ymmärryksen lisääntymisen että harhaan johtamisen korostamalla tiettyjä yhtäläisyyksiä toisten, kenties merkittävien erojen hämärtyessä. Metaforat kehystävät sitä, millainen käsitys niiden kuvaamasta kohteesta välittyy, ja ne voivat ohjata kohti tiettyjä toimintamalleja toisten kustannuksella; esimerkiksi metafora politiikasta puolueiden taisteluna välittää hyvin erilaisen käsityksen kuin metafora politiikasta kansankodin rakentamisena. Puhe pakolaistulvasta tai -laumasta virittää erilaisia ideologisia verkostoja ja ehdottaa erilaista ”luonnollista” reaktiota (tulvan patoamista) kuin puhe ihmisoikeuskriisistä ja turvapaikanhakijoista.
Kuten yllä mainituista esimerkeistä käy ilmi, metafora ei ole ainoastaan filosofien (ja sittemmin kielitieteilijöiden, psykologien ja monien muiden tieteenalojen edustajien) teoreettisen mielenkiinnon kohde. Metafora on olennainen osa kaikkia inhimillisen kielen käytäntöjä, joista yksi tutkituimpia lienee poliittinen kielenkäyttö. Metaforat ovat tärkeä työkalu poliittisiin kielipeleihin osallistuvien retorisessa repertuaarissa, minkä vuoksi poliittisessa puheessa käytettyjen metaforien tutkimus on ollut aktiivista erilaisten retoriikan- ja politiikantutkimuksen sekä diskurssianalyysin suuntausten piirissä. Nämä tutkimussuuntaukset ovat selvitelleet sitä, miten monin tavoin metaforilla voidaan suostutella: vetoamalla tunteisiin ja herättämällä affekteja, korostamalla asiakysymysten yksiä ja häivyttämällä toisia puolia, rakentamalla erilaisia poliittisia mielikuvastoja eli imaginaareja, sekä kehystämällä tietyt politiikat ja toimintamallit luonnollisiksi ja siten ei-poliittisiksi. Kutsun tällaista tutkimusotetta hallinnallisen retoriikan tutkimukseksi. Se keskittyy paljastamaan ja purkamaan sitä, miten metaforilla suostutellaan vaivihkaa ja salakuljetetaan ideologisia sisältöjä. Useimmiten hallinnallisen retoriikan ja metaforien tutkimus keskittyy ”ylhäältä alas” esitettyyn, esimerkiksi hallitusten, poliittisten johtajien, median ja muiden vaikutusvaltaisten yhteiskunnallisten tai kansainvälisten instituutioiden retoriikkaan. Tämä tutkimus on eittämättä tärkeää: se paljastaa, miten metaforilla epäpolitisoidaan politiikkaa ja kasvattaa tutkijoiden ja toivon mukaan myös kansalaisten ymmärrystä poliittisesta retoriikasta ja sen vaikutuksista. Esitän kuitenkin, että tämä tutkimussuuntaus tavoittaa vain toisen, hallinnallisen ja epäpolitisoivan puolen metaforien poliittisista funktioista. Argumentoinkin tässä tutkielmassa, että metaforilla on myös politisoiva poliittinen potentiaali ja funktio.
Rakennan esitystäni metaforien poliittisista funktioista kahden ranskalaisfilosofin, Paul Ricœurin ja Jacques Rancièren, avulla. Yhdistämällä Ricœurin filosofis-hermeneuttisen metaforateorian ja Rancièren radikaalit ja haastavat käsitykset politiikan luonteesta hahmottelen argumentin elävään metaforaan rakenteellisesti sisältyvän jännitteen poliittisesta potentiaalista, jonka tiivistän metaforan poliittiseksi funktioksi: elävä metafora on kielelle samaa kuin politiikka yhteiskunnalle – todellisuuden toisin näkemisen ja uudelleen jäsentämisen mahdollisuus. Kehittelen ja tarkennan metaforan poliittisen funktion ajatusta muotoilemalla kaksi sen alalajia, ideologiakriittisen ja utooppisen metaforan, ja havainnollistamalla niiden toimintaa filosofisissa teorioissa ja poliittisessa käytännössä tapaustutkimusten avulla. Tutkielma sekä kritisoi että täydentää yllä kuvattua poliittisten metaforien tutkimuksen nykyparadigmaa kääntämällä huomion metaforien positiiviseen, politisoivaan potentiaaliin. Tämän potentiaalin, metaforan (politisoivan) poliittisen funktion, huomioiminen voisi olla hyödyksi sekä tutkijoille että poliittisille liikkeille: se voisi toimia avaimena radikaalien ja vastahegemonisten mieli- ja kielikuvastojen, toisin näkemisen ja toisin tekemisen tapojen havaitsemisessa, ymmärtämisessä ja kehittelemisessä.
Kuten yllä mainituista esimerkeistä käy ilmi, metafora ei ole ainoastaan filosofien (ja sittemmin kielitieteilijöiden, psykologien ja monien muiden tieteenalojen edustajien) teoreettisen mielenkiinnon kohde. Metafora on olennainen osa kaikkia inhimillisen kielen käytäntöjä, joista yksi tutkituimpia lienee poliittinen kielenkäyttö. Metaforat ovat tärkeä työkalu poliittisiin kielipeleihin osallistuvien retorisessa repertuaarissa, minkä vuoksi poliittisessa puheessa käytettyjen metaforien tutkimus on ollut aktiivista erilaisten retoriikan- ja politiikantutkimuksen sekä diskurssianalyysin suuntausten piirissä. Nämä tutkimussuuntaukset ovat selvitelleet sitä, miten monin tavoin metaforilla voidaan suostutella: vetoamalla tunteisiin ja herättämällä affekteja, korostamalla asiakysymysten yksiä ja häivyttämällä toisia puolia, rakentamalla erilaisia poliittisia mielikuvastoja eli imaginaareja, sekä kehystämällä tietyt politiikat ja toimintamallit luonnollisiksi ja siten ei-poliittisiksi. Kutsun tällaista tutkimusotetta hallinnallisen retoriikan tutkimukseksi. Se keskittyy paljastamaan ja purkamaan sitä, miten metaforilla suostutellaan vaivihkaa ja salakuljetetaan ideologisia sisältöjä. Useimmiten hallinnallisen retoriikan ja metaforien tutkimus keskittyy ”ylhäältä alas” esitettyyn, esimerkiksi hallitusten, poliittisten johtajien, median ja muiden vaikutusvaltaisten yhteiskunnallisten tai kansainvälisten instituutioiden retoriikkaan. Tämä tutkimus on eittämättä tärkeää: se paljastaa, miten metaforilla epäpolitisoidaan politiikkaa ja kasvattaa tutkijoiden ja toivon mukaan myös kansalaisten ymmärrystä poliittisesta retoriikasta ja sen vaikutuksista. Esitän kuitenkin, että tämä tutkimussuuntaus tavoittaa vain toisen, hallinnallisen ja epäpolitisoivan puolen metaforien poliittisista funktioista. Argumentoinkin tässä tutkielmassa, että metaforilla on myös politisoiva poliittinen potentiaali ja funktio.
Rakennan esitystäni metaforien poliittisista funktioista kahden ranskalaisfilosofin, Paul Ricœurin ja Jacques Rancièren, avulla. Yhdistämällä Ricœurin filosofis-hermeneuttisen metaforateorian ja Rancièren radikaalit ja haastavat käsitykset politiikan luonteesta hahmottelen argumentin elävään metaforaan rakenteellisesti sisältyvän jännitteen poliittisesta potentiaalista, jonka tiivistän metaforan poliittiseksi funktioksi: elävä metafora on kielelle samaa kuin politiikka yhteiskunnalle – todellisuuden toisin näkemisen ja uudelleen jäsentämisen mahdollisuus. Kehittelen ja tarkennan metaforan poliittisen funktion ajatusta muotoilemalla kaksi sen alalajia, ideologiakriittisen ja utooppisen metaforan, ja havainnollistamalla niiden toimintaa filosofisissa teorioissa ja poliittisessa käytännössä tapaustutkimusten avulla. Tutkielma sekä kritisoi että täydentää yllä kuvattua poliittisten metaforien tutkimuksen nykyparadigmaa kääntämällä huomion metaforien positiiviseen, politisoivaan potentiaaliin. Tämän potentiaalin, metaforan (politisoivan) poliittisen funktion, huomioiminen voisi olla hyödyksi sekä tutkijoille että poliittisille liikkeille: se voisi toimia avaimena radikaalien ja vastahegemonisten mieli- ja kielikuvastojen, toisin näkemisen ja toisin tekemisen tapojen havaitsemisessa, ymmärtämisessä ja kehittelemisessä.