Lewenhauptista tekemäni -- sitä mieltä minäkin olen, sen sävyt ovat raikkaammat ja hienommat ja ilmaisu on vapaampaa. Hiukan kaunisteleva se on, mutta se ei haittaa mitään. Sitä paitsi tyttö on yksi noista kameleonteista, jotka yhdellä hetkellä ovat todella erittäin suloisia ja heti sen jälkeen pikemminkin rumia. Kuinka hän voikin hetkessä vaihtaa väriään, ilmeitään ja melkeinpä piirteitäänkin! Hän on lähestulkoon lapsi vielä, muistuttaa Annieta ja Fanny Ehrströmiä, kuten sanottu, on jokseenkin pienikokoinen, hyvin likinäköinen ja ennen kaikkea antaa itsestään viisaan ja nokkelan vaikutelman -- sen kuulee siitä, mitä hän sanoo, ja sen näkee siitä, kuinka hän liikuttelee huuliaan ja silmiään. Hän tekee jatkuvasti pieniä, hupaisia ilmeitä, niin että toinen voi melkein lukea hänen ajatuksensa. Isä tuntuu jumaloivan häntä. Huomenna he matkustavat takaisin Montbeliardiin, missä heillä on maapaikka, valokuvien mukaan suuri ja hieno. M[onsieu]r Grosjean, joka oli keisariajalla prefekti ja sitten edustajainhuoneen jäsen Bordeaux’n ja Versailles’n alueella, Gambettan ystävä, yksi La ligue des patriotesin [Isänmaan ystävien liiton] tukipilareista, on kyllä viisas mies, mutta hänessä on aavistus maalaismaista prud’hommerieta [kunnon miestä] ja isänmaallista optimismia -- mikä tuntuu kyllä aivan hyväätekevältä keskellä pariisilaista kaiken epäilemistä. He ovat hyvin musikaalisia, ja koska heidän tuttavansa täällä Pariisissa ovat kaikkein hurjimpia

wagneriaaneja, olen saanut kuulla hirvittävän määrän puhetta tästä aiheesta. Raymond Koechlin ja hänen ystävänsä ovat todellisia seilingejä wagnerianismin alalla. En tiedä, onko heillä, kuten Adèle Osbergilla, Frenckellin muorilla ja Seilingillä, pieni sininen Buddhankuva ja Wagnerin valokuva, joiden edessä he tekevät hartausharjoituksensa, mutta eipä paljon puutukaan. He matkustavat joka vuosi Bayreuthiin (viime kesänä siellä oli 200 pariisilaista), kulkevat aina kaduilla ja konserteissa Wagner-partituuri kainalossaan eivätkä siedä sitä, että heidän idoliinsa kosketaan.

Eilen olin Neiglickin kanssa Wagner-konsertissa. Saimme kurjat paikat, niin että emme nähneet orkesteria ja laulajia. No, joka tapauksessa Tristanin ja Isolden loppumattoman pitkä kahden naisen duetto oli hirveän pitkäveteinen, vaikka orkesterimusiikki olikin kaunista. Neiglick, joka Leipzigin-ajoiltaan tuntee tämän kaiken kuin omat taskunsa, selitti tosin minulle perusajatuksen -- kaksi rakastavaa sielua luopuu vapaaehtoisesti rakkaudesta, jotta he itse, kuten myös rakkaus, voisivat haihtua “Nirvanaan”, “ei-mihinkään”, “le néantiin” (se on moderni taivaan valtakunta) -- mutta Neiglick on itse liian viisas mennäkseen todella mukaan siihen. Ajatus vaikuttaa minusta joka tapauksessa hämärältä. Neiglickin kanssa on hauska, todella hauska olla aina iltakahdeksaan saakka, sillä tuosta kellonlyömästä lähtien hän nukkuu eikä hänestä sitten saa enää järjen sanaa. Olen ehdottanut hänelle, että hän mieluummin nukkuisi omassa sängyssään kuin ulkona

toisten seurassa, teatterissa ja kaduilla, mutta tätä ehdotusta ei ole vielä hyväksytty. Eilen esimerkiksi tapasimme Chamburen konsertissa, menimme sitten kävelemään bulevardille ja hän pyysi meitä päivälliselle luokseen -- Neiglick oli puhelias ja virkku ja kiinnostava aina siihen saakka, kun kohtalokas uni tuli. Koska olin varoittanut Chamburea etukäteen, hänen torkahtelunsa ei herättänyt ihmetystä. Neiglickin kritiikki T:stjernan romaanista vaikuttaa minusta erinomaiselta, erinomaisesti kirjoitetulta myöskin -- hän sanoo suunnilleen samaa kuin minäkin ajattelin silloin kun luin kirjan, vaikka minä en olisikaan osannut ilmaista sitä niin hyvin.
Sellaisessa tiedemiehessä kuin N:ssa on hauskaa se, että hän pitää silmänsä avoimina kaikelle ja lukee elämää yhtä paljon kuin kirjoja, ja lisäksi hänellä on loistavan terävä pää -- mikä ei ole kovinkaan tavallista. Ajattelen esimerkiksi Enebergiä, joka oli aikoinaan orientalisti. Niin hidas, niin surkean raskassoutuinen ajatuksiltaan ja kuitenkin niin ahkera ja kunnioitettava.
En ole kertonut juhlista, jotka järjestettiin Venäjän lähetystössä viime sunnuntaina. Säilytin kauan lehtiä, joissa oli pitkiä kuvauksia juhlien ihanuuksista, lähettääkseni ne Äidille, mutta conciergeni on erityisen etevä löytämään juuri ne lehdet, jotka haluan piilottaa, ja sytyttämään tulen juuri niillä. Joka tapauksessa Äiti olisi saanut nähdä näistä lehdistä, kuinka Äidin poika on ollut hienossa

seurassa: lähettiläitä, ministereitä, herttuoita, prinssejä ja markiiseja. Oli todella hauskaa nähdä kaikkea tuota, sillä Pariisin hienosto tai oikeammin sanottuna kaikki Pariisin eri hienostot olivat ikään kuin hiljaisesta sopimuksesta saapuneet tälle vastaanotolle osoittaakseen kiitollisuutta Venäjälle siitä asenteesta, jonka se omaksui äskettäin sotakysymyksessä. Niin muodoin siellä olivat kaikki tasavallan korkeat virkamiehet ja koko Faubourg St Germain -- he kulkivat ja mulkoilivat toisiaan vihaisesti mutta olivat joka tapauksessa saman katon alla.

Itse juhlat oli järjestetty erinomaisen hienosti, kuten aina Venäjän lähetystöissä. Portaat aivan täynnä puuteroituja palvelijoita valko-kultaisissa asuissaan, airueita, sanansaattajia, ovenvartijoita, vieraat kaikki suuressa gaala-asussa -- se oli todella kaunista. Huomasin ilokseni, että tunsin hirveän monia ihmisiä ja olin sen tähden hyvin innoissani koko illan, kuljin käsikynkkää M[ada]me Marshallin, kreiv[itär] Lewenhauptin, vapaah[erratar] Frederichsin kanssa ja Madame Adelswärdin kanssa. Mouchyn herttua rouvansa kanssa, herttua ja herttuatar de la Rochefoucauld, prinssi ja prinsessa Radziwill (tuttaviani), Marguerite de Gallifet y.m. olivat siellä, ja minä saatoin tarkastella heitä lähietäisyydeltä -- kuten myös kiinalaisia, turkkilaisia, Persian šaahin serkkua ja kaikkia mahdollisia harvinaisia lintuja. Paronitar Adelswärd (Pourtales) viittoili minulle kolmen, neljän mustien frakkien ja syväänuurrettujen kaula-aukkojen muodostaman rivin takaa.

“M[onsieu]r Edelfelt, vous avez fait de la peinture d’histoire, eh bien venez ici je vous montrerai un monument historique qui vaut le peine d’être vu” [M[onsieu]r Edelfelt, olette tehnyt historiamaalauksia, tulkaapa tänne, niin näytän teille historiallisen monumentin, joka on näkemisen arvoinen], hän kuiskasi minulle ja vei minut sitten vanhan, ikivanhan ruhtinatar Galitzinin eteen (hänen sanottiin olevan 94-vuotias, olkoonkin, että se ehkä oli liioiteltua, niin ainakin 80-vuotias hän oli), enkä ole koskaan elämässäni nähnyt mitään niin merkillistä. -- Hän oli ikivanha, maalattu, ja hänen venäläisessä hovipuvussaan oli syvään uurrettu kaula-aukko. Hänellä oli päässään irtohiukset (mustista jouhista rakennettu baabelintorni), hän oli somistautunut helmin ja timantein ja hänestä huokui Keisarinna Katariinan aikainen grand air [suuren maailman tyyli] -- sellainen oli tuo omalaatuinen hahmo, joka silmieni eteen piirtyi.
“N’est-ce pas qu’il faut le voir pour le croire?” [Eikö totta, se täytyy nähdä jotta siihen voisi uskoa?] sanoi M[ada]me Adelswärd -- minä myönsin. Mikä tahansa kuvaus, mikä tahansa karikatyyri olisi kalpea todellisuuteen verrattuna.

Vaikka niin monia erilaisia ihmisryhmiä liikkuikin salongeissa, tunnelma oli iloinen -- kaikki näyttivät innostuneilta. M[ada]me Munkacsy niiasi ja sanoi typeriä kohteliaisuuksia käheällä äänellään mutta näytti säteilevältä. Kreivitär Lewenhaupt ehti kuiskata minulle: “Katsokaa, kuinka jäykkä Falkenbergin niska on, voisin vaikka vannoa että hänellä on paise!” Falkenberg on nimittäin kerran kutsuilla valittanut tuota epämiellyttävää vaivaa. M[ada]me Magnin otti minut haltuunsa, samoin hänen tyttärensä.

M[ada]me Frederichs piti minulle moraalisaarnan siitä, että olen hylännyt venäläiset [pour] “vôtre prince, qui n’est pas le vôtre” [teidän prinssinne tähden, joka ei ole teidän] -- ja Giens, lähetystösihteeri, ministerin poika, melkein lennähti halaamaan minua sanoen: “Mon cher ami, mais il y a un siècle que je ne vous ai [pas] vu” [Rakas ystävä, en ole nähnyt teitä vuosisataan], paronitar Decures-Stackelberg tuli luokseni ja sanoi: “Comme c’est vilain, M[onsieu]r Edelfelt, de ne pas reconnaitre ses amies” [On rumaa, Monsieur Edelfelt, olla tuntematta ystäviään]. -- En todellakaan ollut tuntenut häntä -- hänellä oli yllään syvään uurrettu puku ja jumalattoman paljon timantteja. Joka tapauksessa olin suosiossa, ja tunsin oloni kotoisaksi ja valmiiksi heläyttämään ilmoille “Ah Moskva, Moskva, Moskva” tai jonkin muun patrioottisen laulun pieneksi merkiksi kiitollisuudestani suurta isänmaata kohtaan. M[ademoise]lle Grosjeanin serkku, nuori, snobistinen attasea, kyseli minulta paljon muotokuvasta, ja päätin illan juomalla olutta kreivi Schulienin, Tanskan lähetystösihteerin, kanssa. Kuulin häneltä kaikkia mahdollisia hullutuksia eri ihmisistä.
Juhlat harvoin vastaavat odotuksia; tämä juhla ylitti ne. Siellä oli suuri joukko todellisia kaunottaria: kreivitär Montebello, M[ada]me Ephrusie, syntyjään Rotschild, M[ademoise]lle Blest-Gana y.m. -- ja timantteja niin paljon kuin kaikissa Rue de la Paix’n ja Palais Royalin jalokiviliikkeissä yhteensä.
Kreivitär

Lewenhaupt kertoi minulle, että Prinssin täytyy matkustaa kotiin, koska kuningatar joutuu vaikeaan leikkaukseen. Jos hän selviytyy siitä, kuten toivotaan, niin Prinssi palaa tänne kuukauden kuluttua.
Vielä ei ole Ellania näkynyt. Julia saa kuulemma hoitoa Berliinissä.

Voi kuinka Äiti onkaan oikeassa laskiessaan hiukan leikkiä siitä, että minä niin pelkään taantuvani tai jo taantuneeni. Se on parasta lääkettä minun typeriin murehtimisiini. Erityisesti tämänvuotisesta salongista on sanottava, että oli onni, etten asettanut näytteille mitään niin keskinkertaista kuin pastellimuotokuva. Dagnan, joka kuuluu tämän vuoden juryyn, sanoo tulleensa yhä varmemmaksi asiastaan: sen jälkeen kun maalari on ehtinyt tietylle kehitysasteelle, hänen täytyy asettaa näytteille ainoastaan sellaisia töitä, jotka osoittavat hänen edistyneen, muutoin hän tekee itselleen suurta vahinkoa.
Näkemiin, rakas Äiti, kertokaa tytöille terveiset ja pyytäkää heitä antamaan anteeksi se, että olen niin inhottavan laiska kirjoittamaan, olen roisto siinä asiassa, kuten niin monessa muussakin.
Teidän
Attenne
Mitä tytöt ja Äiti tarvitsevat eniten vaatetuspuolelta, päällysvaatteita (kesä-) vaiko leninkejä -- vastatkaa heti!