Valtionvarainministeriö julkaisi äskettäin julkisen talouden meno- ja rakennekartoituksen äskettäin. Kartoituksen tarkoituksena on toimia keskustelun avaajana ja toisaalta avoimuuden lisäämiseksi osoittaa julkisen rahoituksen käyttökohteita.
Koulutuksen osalta kartoitus on hyvin mielenkiintoinen. Kommentoin tässä tekstissä muutamia kohtia, jotka koskettavat erityisesti ammattikorkeakouluja.
Kartoituksessa mainitaan, että ammattikorkeakoulujen rahoituksesta vastaa pääosin valtio. Tämä väite on sinänsä totta, mutta kyllä tosiasia on se, että yhä useammin kehittämistä tehdään nimenomaan muilla tavoilla hankitulla rahalla. Ammattikorkeakoulujen perusrahoitusta leikattiin 2010- luvulla huomattavasti ja siitä huolimatta toiminta on tehostunut kaikilla mittareilla mitattuna. Rahoitusta saamme koulutusviennistä, kansainvälisten opiskelijoiden lukuvuosimaksuista, palveluliiketoiminnasta ja monista muista lähteistä, joiden osuus kasvaa koko ajan.
Toisena asiana esiin nostettiin korkeasti koulutettujen tulotaso elinkaaren aikana. Korkeasti koulutettujen elinkaaren aikainen taloudellinen asema on korkeampi kuin alemman koulutusasteen käyneillä. Tietenkin näin. Mitä muuta sen voisimme olettaa olevan?
Mutta ensin on hakeuduttava koulutukseen. Edelleen tiedämme, että koulutus ja koulutukseen hakeutuminen periytyvät vahvasti. Ammattikorkeakoulut ovat tekemässä tärkeätä tasa-arvotyötä tässä asiassa. Hakijoista usealla ei välttämättä ole lähtöperheessä korkeakoulututkintoja. Ja tämä taas palaa kartoituksen itsensä esittämään huomioon. Koulutus parantaa elinkaaren taloudellista asemaa. Se taas parantaa terveyttä, hyvinvointia, osallisuutta ja elämänlaatua. Korkeakoulutus ei ole kaupan hyllyltä ostettava tuote vaan kokonaisvaltainen elämänsuunnan osoittaja. Näin ollen kaikki esteet, jotka vaikeuttavat korkeakoulutukseen hakeutumista, on poistettava. Se este voi olla hyvin vaikka 500 euron lukuvuosimaksu. Tai mitä kartoitus sitten maltillisella tarkoittaakaan.
Ajatus siitä, että elinkaaren jossakin vaiheessa taloudellinen asema on hyvä, ei lämmitä tämän päivän korkeakouluopiskelijaa eikä sellaiseksi aikovaa. Opiskelijat ovat opiskeluaikana hyvin pienituloisia ja osa elää suoranaisessa köyhyydessä. Opiskelijoiden hyvinvointi on ollut koetuksella viimeisten vuosien aikana. Yhä paineisempi yhteiskunta ja erinäiset vaateet alkavat yhä aiemmin eikä nuorilla ole enää kasvurauhaa. Tähän ei tarvita yhtään tekijää lisää mutkistamaan nuorten koulutuspolkuja. Väite siitä, että tuet kasvattavat tuloeroja on matemaattinen. Tuloeroja kasvattaa käydyn koulutuksen pituus ja syvyys. Ja taas. Tietenkin näin.
Korkeakoulutuksen kasautuminen on aivan tosiasiallinen ilmiö ja siihen meidän on kyettävä vastaamaan. Ei ole mitään järkeä siinä, että sairaanhoitaja joutuu hakemaan yhteishaussa opiskelupaikkaa terveydenhoitajaksi ja siinä samalla menee jonkun ensimmäinen korkeakoulupaikka. Nämä ovat ratkaistavissa olevia, ihmisten luomia rakenteellisia kysymyksiä. Ehdotus avoimen ammattikorkeakoulutuksen kehittämiseksi on erittäin relevantti. Sitä työtä tehdään myös osana Digivisio-työtä jokaisessa suomalaisessa ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa.
Suomi tunnetaan maksuttomasta koulutuksesta, äitiyspakkauksesta ja lämpimästä kouluruoasta. Maabrändi on asia, jota ei voida ostaa. Se on rakennettu vuosikymmenien aikana. Sen rikkomisen jälkeen on sitä mahdotonta enää palauttaa. Jos haluamme osaamisen ja koulutuksen huippumaana pysyä tunnettuuden näkökulmasta, emme riko sitä edes maltillisilla korkeakouluopiskelijoiden maksuilla. Hinta on todennäköisesti paljon suurempi kuin maltillisten maksujen tuoma hyöty.
Koulutus rakentaa parempaa huomista.
