Kompleksisia kriisejä ei voi hallita, mutta niihin voi yhteisvaikuttaa

Teksti | Pasi Hario

Kylmänsodan jälkeinen liberaali rauhanrakentaminen (liberal peacebuilding) nojasi rauhanprosessien voimakkaaseen ohjaamiseen ulkovaltojen toimesta. Erityisesti Afganistanin ja Irakin epäonnistumiset paljastivat ulkopuolelta saneltujen rauhanprosessien heikkoudet. Mukautuvan rauhanrakentamisen (adaptive peacebuilding) ja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kestävän rauhan (sustaining peace) mallit perustuvat ajatukseen paikallisväestön omistamasta rauhanprosessista, jonka toimet räätälöidään konfliktiyhteiskunnan vaatimuksista käsin ja tähtäävät yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiseen (de Coning 2020; Fernandez-Taranco 2016). Myös Suomen olisi syytä tarkistaa rauhanrakentamisen strategiaansa vastaamaan kansainvälistä kehitystä.

kuvituskuva.
Kuva: Humphrey Muleba / Pexels

Suomessa rauhanrakentamisessa korostetaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa eli sotilas- ja siviilikriisinhallinnan, rauhanrakentamisen sekä humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön koordinointia toiminnan paremman vaikuttavuuden saavuttamiseksi (UM 2009). Väkivaltaisiin konflikteihin liittyvä sana kriisinhallinta on kuitenkin terminä ongelmallinen ottaen huomioon konfliktien kompleksisen luonteen. Hallinta viittaisi valtaan kontrolloida tilannetta tai asiaa. Konfliktin tapauksessa se vihjaa valtaan ohjata, padota tai rauhoittaa ihmisryhmien välisiä jännitteitä. Valta kohdistuu johonkin tai johonkuhun ja sitä harjoitetaan kohteen ulkopuolelta. Termi sotiikin Suomen tavoitetta vastaan tehdä yhteistyötä rauhan vahvistamiseksi kunkin kohdealueen paikallisyhteisön lähtökohdista käsin ja heidän omistajuudellaan (UM 2009).

Liberaali rauhanrakennus korosti ulkoisten toimijoiden valtaa

Kylmän sodan jälkeinen länsivaltojen ja kansainvälisten organisaatioiden toteuttama sotilaallinen ja siviilikriisinhallina on noudattanut niin kutsuttua liberaalin rauhanrakentamisen (liberal peacebuilding) mallia, jossa asetelma paikallisten ja kriisinhallitsijoiden välillä on ollut selkeä. Ulkoiset toimijat ovat rohkaisseet, painostaneet tai pakottaneet kohdeyhteiskuntaa toimiin, joiden on uskottu vahvistavan rauhan tilaa. Kohdemaan toimijoiden tehtävänä on ollut toteuttaa ulkopuolelta annettuja ohjeita. (Ramalingan 2013.)

Liberaali rauhanrakennus tähtäsi länsimaisten normien kuten monipuoluejärjestelmän, vapaakaupan, laillisuusperiaatteen ja yksilön oikeuksien juurruttamiseen kriisimaihin. Tavoitellussa ihannerauhan tilassa kohdemaan yhteiskunta olisi muistuttanut kovasti kriisinhallitsijoiden markkinatalouteen nojaavia liberaalidemokratioita. Lähestymistapa on olettanut, että oikein valitut, geneeriset rauhanrakentamisen toimet johtavat haluttuun kehitykseen riippumatta konfliktin erityispiirteistä (Brusset et al. 2016; Eriksen 2009).

Liberaali rauhanrakentamisen teoria ei ole kuitenkaan toiminut käytännössä. Viimein Afganistanin ja Irakin kalliit ja tuloksettomat interventiot veivät liberaalin rauhanrakentamisen teorialta ja soveltamiselta uskottavuuden. Epäonnistumiset tekivät selväksi, etteivät ulkovallat voi hallita tai omistaa rauhanprosessia. Muutos täytyy tapahtua sisältäpäin ja paikallisyhteiskunnan lähtökohdista käsin. (Richmond 2016; Sabaratnam 2011.)

Konfliktiyhteiskunta on sosiaalinen systeemi

Liberaalin rauhanrakentamisen epäonnistumisten pohjalta Cedric de Coningin kehittämä (2018; 2020) mukautuvan rauhanrakentamisen malli (adaptive peacebuilding) nojaa systeemiteoriaan. Malli tarkastelee konfliktiyhteiskuntia ainutlaatuisina kompleksisina sosiaalisina systeemeinä. Niissä eivät päde suoraviivaiset syys-seuraussuhteet eikä niiden tulevaa kehitystä ole mahdollista vedenpitävästi ennustaa (Cilliers 2002). Malli perustuu rauhanprosessin paikalliseen omistajuuteen, rauhanrakentamisen toimien kontekstuaaliseen räätälöimiseen ja rauhaa ylläpitävien yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiseen. Paikallisten toimintaympäristöönsä räätälöimät instituutiot vahvistavat yhteiskunnan resilienssiä sietää sisäisiä ja ulkoisia shokkeja sekä estävät yhteiskuntaa vajoamasta ryhmien välisiin väkivaltaisuuksiin. Riittävän vahvat instituutiot johtavat yhteiskunnan itseään ylläpitävään (self-sustainable) rauhaan (de Coning 2020).

Systeemiteoriaa mukaillen jokainen konfliktiyhteiskunta on ainutkertainen ja muuntuva sosiaalinen systeemi. Kompleksisen ja dynaamisen luonteen takia konfliktista ei koskaan voi muodostaa täydellistä tilannekuvaa eikä sen tulevaisuutta voi ennustaa (de Weijer 2013; Valters 2016).  Systeemiteoriasta voikin johtaa, ettei kukaan ulkoinen tai sisäinen toimija voi siis hallita kompleksista systeemiä tai sen kehitystä.

On myös turha yrittää voimistaa tai estää vain tiettyä systeemin toimijoiden käytöstä tai toimintaa. Systeemiteoria tarkastelee näkyvää toimintaa syvempien rakenteiden ilmentymiä. Avain on ensin ymmärtää rakenteita, jotka ylläpitävät tiettyä ei-haluttua toimintaa. Rakenteissa tulee tunnistaa vipupisteitä (leverage points), joihin vaikuttamalla voidaan muuttaa koko systeemin toimintaa kestävästi (Meadows 1999).

Sosiaalinen systeemi on kuitenkin ennakoimaton ja dynaaminen. Siksi ei ole takeita, että tiettyyn vipupisteeseen vaikuttaminen tuottaisi johdonmukaisesti halutun tuloksen. Mukautuvan rauhanrakentaminen luottaakin halpojen kokeiluiden tekemiseen ja niiden vaikuttavuuden kriittiseen arvioimiseen. Palautteen perusteella onnistuneita kokeiluita skaalataan ja epäonnistuneet lopetetaan (de Coning 2018).

Rauhanpakottajasta fasilitaattoriksi

Mukautuvan rauhanrakentamisen teorian mukaan rauhanprosessit ovat siis itseohjautuvia kompleksisia sosiaalisia systeemeitä, eikä niitä voi hallita tai ohjailla kestävään rauhaan ulkopuolelta. Mukautuva rauhanrakennus edellyttää ulkopuolisia toimijoita, kuten ulkovaltoja ja kansainvälisiä järjestöjä, suhtautumaan konfliktiyhteiskuntaan ainutlaatuisena ja muuntuvana sosiaalisena systeeminä. (Cilliers 2002.)

Ulkopuolisten toimijoiden voimakas rooli, tai jopa sotilaalliset interventiot, voivat olla perusteltuja, jos kohdeyhteiskunta on itse liian heikko lopettamaan suoranaista väkivaltaa tai sodankäyntiä eli saattaa yhteiskuntaa Johan Galtungin (1969) nimeämään negatiivisen rauhan tilaan. Väkivaltaisen konfliktin jälkeiset ulkoapäin johdetut toimet kuitenkin heikentävät paikallisten omistajuutta, lisäävät riippuvuutta ulkopuolisista toimijoista eivätkä johda yhteiskunnan itseylläpitämään (self-sustainable) rauhaan. (de Coning 2020.)

Mukautuvan rauhanrakennuksen mallissa ulkopuolisten toimijoiden tehtävänä onkin fasilitoida paikallistoimijoiden omistamaa rauhanprosessia. Yhteiskunnan itse ylläpitämään rauhaan voidaan päästä vain tukemalla paikallista omistajuutta toimissa yhteiskunnallisten instituutioiden vahvistamiseksi. Vaikuttaminen konfliktiyhteiskunnan vipupisteisiin vaatii ulkoisten ja kohdemaan sisäisten toimijoiden välistä yhteisvaikuttamista. (Meadows 1999; de Coning 2020.)

Kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta yhteisvaikuttamiseen?
Liberaalin rauhanrakentamisen ongelmat tunnustettiin 2000-luvulla myös Yhdistyneissä kansakunnissa. Sen turvallisuusneuvosto ja yleiskokous julkistivatkin vuonna 2016 kestävän rauhan (sustaining peace) mallinsa, joka noudattelee mukautuvan rauhanrakentamisen teoriaa. Molemmissa malleissa rauhanprosessi nojaa paikalliseen omistajuuteen, rauhanrakentamisen toimien kontekstuaaliseen räätälöimiseen ja rauhaa ylläpitävien yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiseen. (de Coning 2020; Fernandez-Taranco 2016.)

Suomen osallistumista rauhanrakentamiseen määrittelee muun muassa Suomen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategia. Se julkistettiin vuonna 2009 paljon ennen Irakin ja Afganistanin operaatioiden osoittautumista epäonnistumisiksi ja YK:n tekemää tilinpäätöstä liberaalin rauhanrakentamisen ongelmista. Strategiassa on kuitenkin paljon mukautuvan rauhanrakentamisen elementtejä. Se muun muassa painottaa Suomen sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan sekä kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun koordinointia, paikallisten yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamista ja kriisinhallinnan toiminen räätälöimistä sopimaan paikalliseen kontekstiin. Strategiassa puhutaan myös vaikuttamisesta konfliktien rakenteisiin eli juurisyihin, mikä edellyttää syvää paikallistuntemusta. (UM 2009.)

Sen sijaan strategiasta ei kuulla läpi rauhanprosessin omistajuuden luovuttaminen tai pitäminen paikallisväestön käsissä. Suomen kriisinhallinnan ammattilaisten roolissa ei myöskään painotu paikallisväestön omistamien rauhanrakennuksen toimien mahdollistaminen tai fasilitointi. Asiakirjassa ei myöskään oteta kantaa, mitkä periaatteet ja toimintatavat määrittävät rauhanrakentamisen toteuttamista. (UM 2009).

Vertailukohtana mukautuvan rauhanrakennuksen mallissa otetaan kantaa myös siihen, miten rauhanrakentamisen toimia tulisi toteuttaa. Siinä nojataan systeemiajattelun mukaiseen kokeilukulttuuriin, kokeiluiden kriittiseen arviointiin ja menestyksen skaalaamiseen. Ulkovallat ja paikalliset nähdään rauhanrakentamisen toimissa tasa-arvoisina ja heidän yhteistyönsä sen mukaisena yhteisvaikuttamisena (de Coning 2020).  On kuitenkin muistettava, että nimensä mukaisesti Suomen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategia pyrkii olemaan strategisen tason asiakirja, jolloin kysymys siitä, miten kriisinhallintaa toteutetaan, nähdään kenties operationaalisen tason kysymyksenä.

Riippumatta siitä, miten Suomi toteuttaa rauhanrakentamista, olisi sitä määrittelevät asiakirjat syytä uudistaa yhteneviksi erityisesti YK:n kestävän rauhan mallin kanssa. Mukautuvan rauhanrakennuksen malli tarjoaisi välineet suunnitella ja toteuttaa tarkoituksenmukaista rauhanrakentamista konfliktialueiden sosiaalisissa systeemeissä. Se vaatii Suomen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan eli sotilas- ja siviilikriisinhallinnan, rauhanrakentamisen sekä humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön tavoitteiden ja toiminnan uudelleen arviointia. Suomen kriisinhallinnan tai rauhanrakentamisen uudelleen arvioinnin voikin katsoa jo alkaneen useiden kriisinhallinnan vaikuttavuuteen keskittyneen toimeksiannon kautta (mm. KRIHAVA 2012; Pyykönen & Kivinen 2020; Valtioneuvosto 2021).

Kenties tulevaisuudessa puhummekin kriisinhallinnan sijaan mukautuvasta rauhanrakentamisesta ja sen yhteydessä kansallisten ja kansainvälisten toimijoiden yhteisvaikuttamisesta itseään ylläpitävän rauhan saavuttamiseksi konfliktiyhteiskunnassa.

Lähteet:

  • Brusset, E., De Coning, C., & Hughes, B. (Eds.). 2016. Complexity thinking for peacebuilding practice and evaluation. Springer.
  • Cilliers, P. 1998. Complexity and postmodernism: Understanding complex systems. London: Routledge.
  • Cilliers, P. 2002. Why we cannot know complex things completely. Emergence, 4(1-2), 77-84.
  • de Coning, C. 2018. Adaptive peacebuilding. International Affairs, 94(2), 301-317.
  • de Coning, C. 2020. Insights from complexity theory for peace and conflict studies. The Palgrave Encyclopedia of Peace and Conflict Studies. Cham: Palgrave Macmillan. https://doi. org/10.1007/978-3-030-11.
  • Eriksen, S. S. L. 2009. The liberal peace is neither: Peacebuilding, state building and the reproduction of conflict in the Democratic Republic of Congo. International Peacekeeping, 16(5), 652-666.
  • Fernandez-Taranco, O. 2016. ‘Sustaining peace is a core activity of the UN’, Global Peace Operations Review, 28 April 2016 (New York: New York University Center on International Cooperation).
  • Galtung, J. 1969. Violence, peace, and peace research. Journal of peace research, 6(3), 167-191.
  • KRIHAVA 2012. Kokonaisvaltaisen kriisinhallintatoiminnan vaikuttavuuden arvioinnin kehittäminen (KRIHAVA). Loppuraportti, 7.11.2012, 2012.
  • Meadows, D., H. 1999. Leverage points: places to intervene in a system (Hartland, VT: Sustainability Institute).
  • Pyykönen, J., & Kivinen, L. 2020. Selvitys kriisinhallinnan vaikuttavuuden arvioimisesta ja arviointikriteereistä. Valtioneuvoston selvitys 2/2020.
  • Ramalingam, B. 2013. Aid on the edge of chaos: rethinking international cooperation in a complex world (Oxford: Oxford University Press).
  • Richmond, O., P. 2016.  After liberal peace: the changing concept of peace-building. RSIS Commentary no. 272 (Singapore: S. Rajaratnam School of International Studies).
  • Sabaratnam, M. 2011. A liberal peace? The problems and practices of peacebuilding (London: Zed).
  • UM 2009. Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia.  Ulkoministeriö. Viitattu 8.8.2022. https://www.cmcfinland.fi/wp-content/uploads/2017/01/47342_Suomen_kokonaisvaltaisen_kriisinhallinnanstrategia.pdf
  • UM 2022. Kriisinhallinta. Ulkoministeriö. Viitattu 8.8.2022. https://um.fi/kriisinhallinta
  • Valtioneuvosto 2021. Hakuilmoitus: Valtioneuvoston päätöksentekoa tukevan selvitys- ja tutkimustoiminnan vuoden 2022 haku. Viitattu 8.8.2022. https://tietokayttoon.fi/-/suomen-afganistan-operaatioiden-vaikuttavuus-ja-systeemisen-arviointimallin-kehittaminen
URN http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301091874

Jaa sivu