Rikos- ja riita-asioiden sovittelun valtakunnallinen organisointi : Selvityshenkilöraportti
Iivari, Juhani (2001)
Iivari, Juhani
Sosiaali- ja terveysministeriö
2001
Julkaisusarja:
Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita - Social- och hälsovårdsministeriets promemorior - Working group memorandums of the Ministry of Social Affairs and Health 2000:27This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201504226612Tiivistelmä
Selvityshenkilö katsoo, että rikos- ja riita-asioiden sovittelupalvelun valtakunnallinen saatavuus ei voi toteutua pelkästään siten, että kunnat vapaaehtoisesti ja omin voimin perustavat ja ylläpitävät toimintaa. Yhdenvertaisuus lain edessä on perustavin lähtökohta vaatimukselle toiminnan valtakunnallisesta kattavuudesta. Sovittelutoiminta on myös varsin eritasoisesti organisoitu ja toteutettu maamme kunnissa niin, että yhdenvertaisuudesta ei voida puhua edes silloin kun verrataan olemassa olevia sovittelun organisaatioita. Toisin sanoen ei riitä se, että sovittelu on jotenkin järjestetty; toimintaa täytyy resurssoida asianmukaisesti, että edes mahdollisuuksien tasa-arvo palvelujen saatavuudessa turvattaisiin.
Selvityshenkilö esittää, että Suomeen säädetään laki sovittelun järjestämisestä. Laissa sovittelutoiminnan yleinen johto, ohjaus ja valvonta kuuluisi sosiaali- ja terveysministeriölle. Lääninhallitukset vastaisivat siitä, että sovittelupalveluja on riittävästi saatavissa läänin alueella. Sovittelupalvelujen järjestämisestä huolehtisivat lääninhallitus ja kunnat. Sovittelupalvelut järjestettäisiin siten, että kunta tekee lääninhallituksen kanssa kuntalain (365/1995) 2 §:n 2 momentissa tarkoitetun sopimuksen, jossa se sitoutuu huolehtimaan sovittelupalvelujen järjestämisestä kunnassa asuville henkilöille. Kunnat voivat tuottaa sovittelutoiminnan joko yksin, yhdessä toisten kuntien kanssa tai ostamalla sovittelupalvelut toiselta kunnalta tai järjestöltä. Valtio korvaa erikseen kunnille palvelujen tuottamisesta sosiaali- ja terveysministeriön määräämien perusteiden mukaisesti. Jos joku kunta on täysin haluton tuottamaan sovittelupalvelua ja koska lähtökohta on se, että valtio vastaa palvelujen tuotannosta, voidaan menetellä siten, että naapurikunta tai muu palvelun tuottaja sopii lääninhallituksen kanssa sovittelupalvelun tuottamisesta myös "haluttoman" kunnan asukkaille. Tällöin korvaus palvelusta maksetaan tuottajalle palvelua järjestämättömän kunnan asukasluvun mukaisessa suhteessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kuntia ei voida lailla pakottaa tuottamaan sovittelupalvelua, vaan valtio vastaa siitä, että palvelu on tavalla tai toisella saatavissa.
Tällaisella järjestämistavalla voidaan turvata, että sovittelu nykymuodossaan niin kuntien kuin muiden organisaatioiden tuottamana voisi jatkua. Samalla taataan se, että kuntien välinen yhteistoiminta on edelleenkin mahdollista. Järjestämistavalla voidaan myös varmistaa se, että sovittelupalveluja on saatavissa kaikissa Suomen kunnissa. Verrattuna nykyiseen järjestelmään esitetty järjestämistapa/hallintomalli toisi lisää hallinnollisia tehtäviä niin valtion viranomaiselle kuin sovittelua järjestäville tahoillekin. Viranomaisista erityisesti lääninhallitusten tehtävät lisääntyisivät. Niille tulisi sopimusten laadinta ja sopimuskannan ylläpito, koordinaatioon liittyviä tehtäviä, koulutuksen järjestämistä ja kehittämistä sekä mahdollisesti erinäisistä tukitoimista huolehtimista. Lääninhallitukset tarvitsevat sekä henkilöresursseja että toimintamäärärahoja sovittelun organisoinnin ja kehittämisen tehtäviin. Nämä tulee valtion erikseen rahoittaa.
Selvityshenkilön suuntaa-antavan arvion mukaan valtion (oikeuslaitoksen) kustannussäästö sovittelun ansioista on 35,3 miljoonaa markkaa vuodessa. Lähdettäessä siitä, että valtio kustantaisi pääosan sovittelun tarvitsemasta rahoituksesta, 22 miljoona markkaa, se jäisi vielä 13,3 miljoonaa markkaa voitolle.
Selvityshenkilö esittää, että Suomeen säädetään laki sovittelun järjestämisestä. Laissa sovittelutoiminnan yleinen johto, ohjaus ja valvonta kuuluisi sosiaali- ja terveysministeriölle. Lääninhallitukset vastaisivat siitä, että sovittelupalveluja on riittävästi saatavissa läänin alueella. Sovittelupalvelujen järjestämisestä huolehtisivat lääninhallitus ja kunnat. Sovittelupalvelut järjestettäisiin siten, että kunta tekee lääninhallituksen kanssa kuntalain (365/1995) 2 §:n 2 momentissa tarkoitetun sopimuksen, jossa se sitoutuu huolehtimaan sovittelupalvelujen järjestämisestä kunnassa asuville henkilöille. Kunnat voivat tuottaa sovittelutoiminnan joko yksin, yhdessä toisten kuntien kanssa tai ostamalla sovittelupalvelut toiselta kunnalta tai järjestöltä. Valtio korvaa erikseen kunnille palvelujen tuottamisesta sosiaali- ja terveysministeriön määräämien perusteiden mukaisesti. Jos joku kunta on täysin haluton tuottamaan sovittelupalvelua ja koska lähtökohta on se, että valtio vastaa palvelujen tuotannosta, voidaan menetellä siten, että naapurikunta tai muu palvelun tuottaja sopii lääninhallituksen kanssa sovittelupalvelun tuottamisesta myös "haluttoman" kunnan asukkaille. Tällöin korvaus palvelusta maksetaan tuottajalle palvelua järjestämättömän kunnan asukasluvun mukaisessa suhteessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kuntia ei voida lailla pakottaa tuottamaan sovittelupalvelua, vaan valtio vastaa siitä, että palvelu on tavalla tai toisella saatavissa.
Tällaisella järjestämistavalla voidaan turvata, että sovittelu nykymuodossaan niin kuntien kuin muiden organisaatioiden tuottamana voisi jatkua. Samalla taataan se, että kuntien välinen yhteistoiminta on edelleenkin mahdollista. Järjestämistavalla voidaan myös varmistaa se, että sovittelupalveluja on saatavissa kaikissa Suomen kunnissa. Verrattuna nykyiseen järjestelmään esitetty järjestämistapa/hallintomalli toisi lisää hallinnollisia tehtäviä niin valtion viranomaiselle kuin sovittelua järjestäville tahoillekin. Viranomaisista erityisesti lääninhallitusten tehtävät lisääntyisivät. Niille tulisi sopimusten laadinta ja sopimuskannan ylläpito, koordinaatioon liittyviä tehtäviä, koulutuksen järjestämistä ja kehittämistä sekä mahdollisesti erinäisistä tukitoimista huolehtimista. Lääninhallitukset tarvitsevat sekä henkilöresursseja että toimintamäärärahoja sovittelun organisoinnin ja kehittämisen tehtäviin. Nämä tulee valtion erikseen rahoittaa.
Selvityshenkilön suuntaa-antavan arvion mukaan valtion (oikeuslaitoksen) kustannussäästö sovittelun ansioista on 35,3 miljoonaa markkaa vuodessa. Lähdettäessä siitä, että valtio kustantaisi pääosan sovittelun tarvitsemasta rahoituksesta, 22 miljoona markkaa, se jäisi vielä 13,3 miljoonaa markkaa voitolle.