Saiturin kuolema: Kuoleman kulttuuripoetiikkaa angloamerikkalaisessa fiktiossa myöhäiskeskiajalta nykypäivään
Kallionsivu, Mikko (2013)
Kallionsivu, Mikko
Tampere University Press
2013
Yleinen kirjallisuustiede - Comparative Literature
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2013-11-22
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9265-5
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9265-5
Tiivistelmä
Yleisen kirjallisuustieteen tohtorinväitöskirja ”Saiturin kuolema: Kuoleman kulttuuripoetiikkaa angloamerikkalaisessa fiktiossa myöhäiskeskiajalta nykypäivään” analysoi angloamerikkalaisen kuolemankulttuurin muutoksia myöhäiskeskiajalla ja etenkin uudella ajalla. Erityisesti siinä kartoitetaan näiden muutoksien suhdetta länsimaisissa minäkäsityksissä tapahtuvaan kehitykseen. Työn keskiössä ovat moderniin elämään erottamattomasti liittyvät sosiaaliset pelit, valtakamppailut ja yhteiskunnallinen kiertoliike. Erityisesti tarkastellaan sitä, miten kaikki edellä mainittu vaikuttaa kirjallisuuden kehitykseen ja kirjallisuuden tapoihin kuvata yksilöidentiteettiä.
Työssä uudella ajalla nousevan yksilökeskeisen ihmiskuvan nähdään olevan läheisessä yhteydessä kuoleman ajatukseen. Mitä enemmän yksilöä kuvataan omalakisena, erillisenä kokonaisuutenaan, sitä enemmän se lähestyy inhimillisen olemassaolon päättymisen ideaa. Kätketty hauraus ja väliaikaisuus ovat individualismiajattelun salainen kääntöpuoli, sen synkkä varjo.
Väitöskirjan keskiössä on ns. ”kuolevan saiturin” keskiajalta periytyvä trooppi. Kuolevaa saituria hyödynnetään toistuvasti kuvataiteissa, kaunokirjallisuudessa ja draamassa. Se syntyi uskonnollisen kielenkäytön sisällä. Saiturihahmon kautta jäsennettiin perinteisesti ajatusta yhteisön ulkopuolisesta, yhteisön normit ja moraalikoodit hylänneestä tahosta. Uudella ajalla saituria aletaan kuitenkin hyödyntää yhä enemmän moderniin elämänmenoon liittyvien väistämättömien ristiriitojen ja jännitteiden kuvaamisessa. Lisäksi sen kautta kuvataan kasvavasti turhautumisen, toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunteita – elämän ja kuoleman mielekkyyden kadottamista.
Saituri edusti siis alun perin stereotyyppistä toiseutta ja uhkaa yhteisön jatkuvuudelle. Keskiajalla tämä ajattelua ja esitystapoja ohjaava hahmo liittyi kristillisen armonsanoman levittämiseen varoittavan huonon esimerkin kautta. Hahmon avulla myös ”väärin” kuoleminen sai hahmotettavat piirteensä (vastakohtana hyvän kuoleman uskonnolliselle ideaalille). Mutta kuten työssä osoitetaan, uuden ajan mittaan saiturin troopin avulla aletaan kartoittaa kuolemankulttuurin näivettymistä ylipäätään. Moraalittomasta ulkopuolisesta, yhteisöllisesti vahingollisesta eristäytyjästä tulee nyt jaettua modernia samuutta; kollektiivisella tasolla merkityksellistymme perimmäisiä realiteetteja kartteleviksi ”huonoiksi” kuolijoiksi. Tämä on itse asiassa yksi modernin aikakauden suurista paradokseista: kuolemisen taidon kadottamisen myötä myös hyvää elämää koskeva tieto, elämisen taito, on muuttunut entistä vajavaisemmaksi.
Väitöstyön jälkistrukturalistinen metodi on nimeltään kulttuuripoetiikka (tunnettu myös nimellä uushistorismi). Se on lähestymistapa, joka yhdistää historiatiedettä ja yleistä kirjallisuustiedettä. Kulttuuripoetiikka keskittyy fiktion tulkintaan aina väistämättä liittyvän monimutkaisen historiallisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja tekstuaalisen vuorovaikutuksen pohdintaan. Työ hyödyntää erityisesti historianfilosofien Michel Foucault’n ja Hayden Whiten ajatuksia. Kirjallisuudentutkimuksen puolella seurataan etenkin Catherine Belseyn ja kulttuuripoeetikkojen Stephen Greenblattin ja Catherine Gallagherin esimerkkiä.
Työssäni analysoidaan erityisesti viittä saiturin troopin ympärille rakennettua tekstiä. Nämä ovat moraliteetti Everyman 1400-luvun loppupuolelta, Christopher Marlowen renessanssinäytelmä The Tragical History of the Life and Death of Doctor Faustus (1604), Charles Dickensin saturomaani A Christmas Carol (1834), William Goldingin modernistinen romaani Pincher Martin (1956) sekä Don DeLillon postmoderni romaani White Noise (1984).
Työssä uudella ajalla nousevan yksilökeskeisen ihmiskuvan nähdään olevan läheisessä yhteydessä kuoleman ajatukseen. Mitä enemmän yksilöä kuvataan omalakisena, erillisenä kokonaisuutenaan, sitä enemmän se lähestyy inhimillisen olemassaolon päättymisen ideaa. Kätketty hauraus ja väliaikaisuus ovat individualismiajattelun salainen kääntöpuoli, sen synkkä varjo.
Väitöskirjan keskiössä on ns. ”kuolevan saiturin” keskiajalta periytyvä trooppi. Kuolevaa saituria hyödynnetään toistuvasti kuvataiteissa, kaunokirjallisuudessa ja draamassa. Se syntyi uskonnollisen kielenkäytön sisällä. Saiturihahmon kautta jäsennettiin perinteisesti ajatusta yhteisön ulkopuolisesta, yhteisön normit ja moraalikoodit hylänneestä tahosta. Uudella ajalla saituria aletaan kuitenkin hyödyntää yhä enemmän moderniin elämänmenoon liittyvien väistämättömien ristiriitojen ja jännitteiden kuvaamisessa. Lisäksi sen kautta kuvataan kasvavasti turhautumisen, toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunteita – elämän ja kuoleman mielekkyyden kadottamista.
Saituri edusti siis alun perin stereotyyppistä toiseutta ja uhkaa yhteisön jatkuvuudelle. Keskiajalla tämä ajattelua ja esitystapoja ohjaava hahmo liittyi kristillisen armonsanoman levittämiseen varoittavan huonon esimerkin kautta. Hahmon avulla myös ”väärin” kuoleminen sai hahmotettavat piirteensä (vastakohtana hyvän kuoleman uskonnolliselle ideaalille). Mutta kuten työssä osoitetaan, uuden ajan mittaan saiturin troopin avulla aletaan kartoittaa kuolemankulttuurin näivettymistä ylipäätään. Moraalittomasta ulkopuolisesta, yhteisöllisesti vahingollisesta eristäytyjästä tulee nyt jaettua modernia samuutta; kollektiivisella tasolla merkityksellistymme perimmäisiä realiteetteja kartteleviksi ”huonoiksi” kuolijoiksi. Tämä on itse asiassa yksi modernin aikakauden suurista paradokseista: kuolemisen taidon kadottamisen myötä myös hyvää elämää koskeva tieto, elämisen taito, on muuttunut entistä vajavaisemmaksi.
Väitöstyön jälkistrukturalistinen metodi on nimeltään kulttuuripoetiikka (tunnettu myös nimellä uushistorismi). Se on lähestymistapa, joka yhdistää historiatiedettä ja yleistä kirjallisuustiedettä. Kulttuuripoetiikka keskittyy fiktion tulkintaan aina väistämättä liittyvän monimutkaisen historiallisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja tekstuaalisen vuorovaikutuksen pohdintaan. Työ hyödyntää erityisesti historianfilosofien Michel Foucault’n ja Hayden Whiten ajatuksia. Kirjallisuudentutkimuksen puolella seurataan etenkin Catherine Belseyn ja kulttuuripoeetikkojen Stephen Greenblattin ja Catherine Gallagherin esimerkkiä.
Työssäni analysoidaan erityisesti viittä saiturin troopin ympärille rakennettua tekstiä. Nämä ovat moraliteetti Everyman 1400-luvun loppupuolelta, Christopher Marlowen renessanssinäytelmä The Tragical History of the Life and Death of Doctor Faustus (1604), Charles Dickensin saturomaani A Christmas Carol (1834), William Goldingin modernistinen romaani Pincher Martin (1956) sekä Don DeLillon postmoderni romaani White Noise (1984).
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4776]