Failures by Design: The Transparent Author in English Satire from Marprelate to Pope
Kakko, Tommi (2013)
Kakko, Tommi
Tampere University Press
2013
Englantilainen filologia - English Philology
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2013-04-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9101-6
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9101-6
Tiivistelmä
Auktorin vilpittömyys englantilaisessa satiirissa
Satiirista kirjallisuutta käsittelevä kirjallisuuskritiikki on perinteisesti tulkinnut satiiria moraalisena kirjallisuutena, jonka tarkoituksena on kritisoida paheita ja ylistää hyveitä. Satiirikkoja on myös pidetty utopistisina kirjailijoina, joiden kriittisen ja solvaavan retoriikan takana piilee unelma ihanteellisesta yhteiskunnasta. Tätä näkemystä vastustavat kirjallisuudentutkijat ovat väittäneet olevan naiivia olettaa, että satiirin lukijoille on tarpeen kertoa hyveellisyyden kannattavan ja paheiden turmelevan. Sen sijaan satiiria tulisi heidän mukaansa lukea genrenä, joka mahdollistaa erilaisten moraalisten näkökulmien kriittisen tutkimisen. Kriitikot ovat myös huomanneet, että satiirit näyttävät usein muuttuvan monimutkaisemmiksi mitä enemmän he niistä keskustelevat. Tutkimus osoittaa, että varsinkin 1700-luvun englantilaisen satiirin tarkoituksena oli nimenomaan luoda eriäviä tulkintoja ja eripuraa kriittisten lukijoiden kesken.
Väitöskirja keskittyy auktorin hahmoon, jonka retoriikan läpinäkyvä vilpillisyys oli perua renessanssin ajan satiirista. Martin Marprelate, presbyteeriradikaalien luoma 1500-luvun lopun auktorihahmo, edustaa tutkimuksessa puhtaasti fiktiivistä auktoria, jonka kirjallinen terrorismi sabotoi oppineen keskustelun. Marprelaten epäkunnioittava ja anarkistinen satiiri pakotti kirkon vastaamaan satiiriin satiirilla ja vaikka Marprelate-kirjailijoiden provosoima debatti ei johtanut konkreettisiin tekoihin, hänestä kehkeytyi suosittu kirjallinen trooppi. Thomas Nashen kaltaiset kirjailijat näkivät Marprelate-kirjoittajien retoriikassa myös uusia mahdollisuuksia kirjalliselle ilmaisulle ja auktorin hahmon manipuloinnille. Nashen teokset kiehtovat edelleen lukijoita, sillä hän problematisoi fiktiivisen ja aidon auktorin intention suhteen. Hänen innovatiivinen retoriikkansa jatkoi elämäänsä 1700-luvun englantilaisessa satiirissa, joka sovelsi auktorin hahmon perinnettä omaan aikaansa.
Marprelate-kirjoittajien ja Nashen tarkoitus oli saada lukijansa ottamaan aktiivisesti osaa lukukokemukseen, mutta vain johtaakseen lukijat harhateille hermeneuttisiin umpikujiin. 1600- ja 1700-lukujen vaihteen satiirin mestarit John Dryden, Daniel Defoe, Jonathan Swift sekä Alexander Pope jatkoivat tätä perinnettä kukin omalla tavallaan. Tutkimus väittää, että materialistisen uuden valistusfilosofian myötä satiirikot halusivat lumota lukijansa seuraamaan vilpillisiä argumentteja mahdollistaakseen lukijoiden kokemuksen tulkinnan epäonnistumisesta. Toisin sanoen he kirjoittivat teoksia, joita ei ollut tarkoituskaan tulkita onnistuneesti. Tutkimus kartoittaa heidän tarkoitusperiään ja retoriikkaansa olettaen, että teksteistä voi nähdä tulkinnan ongelmalla olleen keskeisen roolin englantilaisen satiirin historiassa ja että tämän ansiosta mahdottomien tekstien retoriikkaa voi lähestyä kirjallisuudenhistorian näkökulmasta.
Auktorin intention tahallinen epämääräisyys oli tietenkin kirjailijoiden tapa suojella itseään kritiikiltä, syytöksiltä ja vainolta. Mutta tutkimuksessa analysoitavien kanonisten kirjailijoiden teksteissä voi havaita myös itsesuojeluvaistoa abstraktimman filosofisen kysymyksen, joka koskee kirjallisuuden kykyä ilmaista auktorin vilpitön intentio. Kun intention kommunikoinnin epäonnistumista käytetään retorisena tehokeinona, intention mahdollinen vilpittömyys tai vilpillisyys synnyttää hermeneuttisen pattitilanteen, jota 1700-luvun satiirikot käyttivät hyväkseen. Heidän tahallisesti sabotoimansa teokset antavat joka tapauksessa ymmärtää, että auktorin ja lukijan välisen kommunikoinnin epäonnistuminen kertoo lukijalle usein paljon enemmän aidosta inhimillisestä auktorista ja hänen intentioistaan kuin täysin läpinäkyväksi ja vilpittömäksi väitetty retoriikka. Failures by Design: The Transparent Author in English Satire from Marprelate to Pope
Literary criticism has traditionally viewed satire as moral literature that criticizes vice and praises virtue. Critics have also approached satirists as utopians whose critical and often libelous rhetoric betrays a dream of an ideal society. Those opposing such views have claimed that it is naïve to assume that readers have to be reminded that moral behavior is preferable to acting immorally, that virtue is preferable to vice. Instead, they claim, satire should be read as a genre that provides a platform for the examination of various moral issues. Critics have also noticed that if one assumes that satire is based on shared cultural values, most of the great satires have failed as they rarely produce uniform readings. That is, critics still disagree about the correct interpretation of many canonical satires and in many cases more criticism seems to generate more disparate readings.
The dissertation shows that many famous eighteenth-century English satires in fact actively promote disagreement among critical readers. It focuses on the character of the satirical author whose transparently deceptive rhetoric continued a tradition established during the Renaissance. The Marprelate tracts, a series of pamphlets written in the late 1580s by a group of radical Presbyterians, created a popular trope of the fictive satirical author whose influence can be seen in later satires. Writers like Thomas Nashe saw in Marprelate new possibilities for literary expression and the manipulation of the figure of the author. Nashe’s works still fascinate readers, because he took the opportunity to use the trope to ambiguate the actual author’s intention. His rhetorical innovations lived on in eighteenth-century satires.
The Marprelate authors and Nashe sought to involve readers in the reading experience, but only to mislead them into hermeneutic impasses. Eighteenth-century satirists such as John Dryden, Daniel Defoe, Jonathan Swift and Alexander Pope refashioned the Renaissance tradition and developed it to suit their needs. The dissertation claims that with the rise of new materialistic philosophies and the ensuing disenchantment, satirists wanted to enchant their readers with their deliberately faulty arguments in order to lead readers into experiencing the failure of interpretation. The study traces their rhetoric and individual purposes with the assumption that one can read in their work the central role of the question of interpretation in the history of English satire.
The deliberate ambiguity of the author’s intention was of course a way of protecting the actual author from criticism, accusations and counterattacks. However, the canonical texts included in the dissertation also reveal a more abstract philosophical concern. Namely, the ability of literary works to express the author’s sincere intention. When the failure of communicating the author’s intention is used as a rhetorical device, the possible sincerity or insincerity of the author generates a hermeneutic standstill which the satirists took advantage of through their self-sabotaged prose. Their works nevertheless suggest that the failure of communicating the author’s true intention often conveys more to the reader of the actual author’s true intentions than rhetoric that claims to be completely transparent and sincere.
Satiirista kirjallisuutta käsittelevä kirjallisuuskritiikki on perinteisesti tulkinnut satiiria moraalisena kirjallisuutena, jonka tarkoituksena on kritisoida paheita ja ylistää hyveitä. Satiirikkoja on myös pidetty utopistisina kirjailijoina, joiden kriittisen ja solvaavan retoriikan takana piilee unelma ihanteellisesta yhteiskunnasta. Tätä näkemystä vastustavat kirjallisuudentutkijat ovat väittäneet olevan naiivia olettaa, että satiirin lukijoille on tarpeen kertoa hyveellisyyden kannattavan ja paheiden turmelevan. Sen sijaan satiiria tulisi heidän mukaansa lukea genrenä, joka mahdollistaa erilaisten moraalisten näkökulmien kriittisen tutkimisen. Kriitikot ovat myös huomanneet, että satiirit näyttävät usein muuttuvan monimutkaisemmiksi mitä enemmän he niistä keskustelevat. Tutkimus osoittaa, että varsinkin 1700-luvun englantilaisen satiirin tarkoituksena oli nimenomaan luoda eriäviä tulkintoja ja eripuraa kriittisten lukijoiden kesken.
Väitöskirja keskittyy auktorin hahmoon, jonka retoriikan läpinäkyvä vilpillisyys oli perua renessanssin ajan satiirista. Martin Marprelate, presbyteeriradikaalien luoma 1500-luvun lopun auktorihahmo, edustaa tutkimuksessa puhtaasti fiktiivistä auktoria, jonka kirjallinen terrorismi sabotoi oppineen keskustelun. Marprelaten epäkunnioittava ja anarkistinen satiiri pakotti kirkon vastaamaan satiiriin satiirilla ja vaikka Marprelate-kirjailijoiden provosoima debatti ei johtanut konkreettisiin tekoihin, hänestä kehkeytyi suosittu kirjallinen trooppi. Thomas Nashen kaltaiset kirjailijat näkivät Marprelate-kirjoittajien retoriikassa myös uusia mahdollisuuksia kirjalliselle ilmaisulle ja auktorin hahmon manipuloinnille. Nashen teokset kiehtovat edelleen lukijoita, sillä hän problematisoi fiktiivisen ja aidon auktorin intention suhteen. Hänen innovatiivinen retoriikkansa jatkoi elämäänsä 1700-luvun englantilaisessa satiirissa, joka sovelsi auktorin hahmon perinnettä omaan aikaansa.
Marprelate-kirjoittajien ja Nashen tarkoitus oli saada lukijansa ottamaan aktiivisesti osaa lukukokemukseen, mutta vain johtaakseen lukijat harhateille hermeneuttisiin umpikujiin. 1600- ja 1700-lukujen vaihteen satiirin mestarit John Dryden, Daniel Defoe, Jonathan Swift sekä Alexander Pope jatkoivat tätä perinnettä kukin omalla tavallaan. Tutkimus väittää, että materialistisen uuden valistusfilosofian myötä satiirikot halusivat lumota lukijansa seuraamaan vilpillisiä argumentteja mahdollistaakseen lukijoiden kokemuksen tulkinnan epäonnistumisesta. Toisin sanoen he kirjoittivat teoksia, joita ei ollut tarkoituskaan tulkita onnistuneesti. Tutkimus kartoittaa heidän tarkoitusperiään ja retoriikkaansa olettaen, että teksteistä voi nähdä tulkinnan ongelmalla olleen keskeisen roolin englantilaisen satiirin historiassa ja että tämän ansiosta mahdottomien tekstien retoriikkaa voi lähestyä kirjallisuudenhistorian näkökulmasta.
Auktorin intention tahallinen epämääräisyys oli tietenkin kirjailijoiden tapa suojella itseään kritiikiltä, syytöksiltä ja vainolta. Mutta tutkimuksessa analysoitavien kanonisten kirjailijoiden teksteissä voi havaita myös itsesuojeluvaistoa abstraktimman filosofisen kysymyksen, joka koskee kirjallisuuden kykyä ilmaista auktorin vilpitön intentio. Kun intention kommunikoinnin epäonnistumista käytetään retorisena tehokeinona, intention mahdollinen vilpittömyys tai vilpillisyys synnyttää hermeneuttisen pattitilanteen, jota 1700-luvun satiirikot käyttivät hyväkseen. Heidän tahallisesti sabotoimansa teokset antavat joka tapauksessa ymmärtää, että auktorin ja lukijan välisen kommunikoinnin epäonnistuminen kertoo lukijalle usein paljon enemmän aidosta inhimillisestä auktorista ja hänen intentioistaan kuin täysin läpinäkyväksi ja vilpittömäksi väitetty retoriikka.
Literary criticism has traditionally viewed satire as moral literature that criticizes vice and praises virtue. Critics have also approached satirists as utopians whose critical and often libelous rhetoric betrays a dream of an ideal society. Those opposing such views have claimed that it is naïve to assume that readers have to be reminded that moral behavior is preferable to acting immorally, that virtue is preferable to vice. Instead, they claim, satire should be read as a genre that provides a platform for the examination of various moral issues. Critics have also noticed that if one assumes that satire is based on shared cultural values, most of the great satires have failed as they rarely produce uniform readings. That is, critics still disagree about the correct interpretation of many canonical satires and in many cases more criticism seems to generate more disparate readings.
The dissertation shows that many famous eighteenth-century English satires in fact actively promote disagreement among critical readers. It focuses on the character of the satirical author whose transparently deceptive rhetoric continued a tradition established during the Renaissance. The Marprelate tracts, a series of pamphlets written in the late 1580s by a group of radical Presbyterians, created a popular trope of the fictive satirical author whose influence can be seen in later satires. Writers like Thomas Nashe saw in Marprelate new possibilities for literary expression and the manipulation of the figure of the author. Nashe’s works still fascinate readers, because he took the opportunity to use the trope to ambiguate the actual author’s intention. His rhetorical innovations lived on in eighteenth-century satires.
The Marprelate authors and Nashe sought to involve readers in the reading experience, but only to mislead them into hermeneutic impasses. Eighteenth-century satirists such as John Dryden, Daniel Defoe, Jonathan Swift and Alexander Pope refashioned the Renaissance tradition and developed it to suit their needs. The dissertation claims that with the rise of new materialistic philosophies and the ensuing disenchantment, satirists wanted to enchant their readers with their deliberately faulty arguments in order to lead readers into experiencing the failure of interpretation. The study traces their rhetoric and individual purposes with the assumption that one can read in their work the central role of the question of interpretation in the history of English satire.
The deliberate ambiguity of the author’s intention was of course a way of protecting the actual author from criticism, accusations and counterattacks. However, the canonical texts included in the dissertation also reveal a more abstract philosophical concern. Namely, the ability of literary works to express the author’s sincere intention. When the failure of communicating the author’s intention is used as a rhetorical device, the possible sincerity or insincerity of the author generates a hermeneutic standstill which the satirists took advantage of through their self-sabotaged prose. Their works nevertheless suggest that the failure of communicating the author’s true intention often conveys more to the reader of the actual author’s true intentions than rhetoric that claims to be completely transparent and sincere.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4776]