Linnan porttoja ja englantilaisten kätyreitä - Alluusiot Joycen dublinilaisnovellien kahdessa suomennoksessa
Tanttari, Katariina (2015)
Tanttari, Katariina
2015
Käännöstiede (englanti) - Translation Studies (English)
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-04-14
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504201297
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504201297
Tiivistelmä
Tarkastelen tutkielmassani alluusioiden kääntämistä James Joycen novellikokoelman Dublinilaisia kahdessa suomennoksessa. Alluusioilla tarkoitetaan verbaalisessa tekstissä olevia merkityksellisiä viittauksia toisiin teksteihin. Viittauksen kohteena oleva teksti voi olla perinteinen kirjoitettu teksti tai mikä tahansa ihmisen luoma merkkijärjestelmä, joka on olemassa tekstistä riippumatta, kuten historiallinen tai yhteiskunnallinen diskurssi.
Tutkielmani aineistona ovat Joycen englanninkielinen alkuteos Dubliners (1914), Pentti Saarikosken suomennos Dublinilaisia (1965) sekä Heikki Salojärven suomennos Dublinilaisia (2012). Poimin alkutekstistä kaikki alluusion määritelmään sopivat ilmaisut ja ryhmittelin ne Lefeveren luokittelun mukaisesti uskonnollisiin, klassisiin, kulttuurisiin ja kirjallisiin alluusioihin. Sen jälkeen etsin kummastakin suomennoksesta alluusioiden käännösvastineet.
Lähestyin alluusioiden kääntämistä Minna Ruokosen kehittämien alluusioiden käännösstrategioiden kautta. Ruokonen on erottanut alluusioille seitsemän mahdollista käännösstrategiaa, jotka ovat toistaminen, minimimuutos, olemassa oleva käännös, selityksen lisääminen, selityksen supistaminen, korvaaminen ja poisto. Analyysissa tutkin, mitä näistä käännösstrategioista suomentajat ovat milloinkin käyttäneet ja vertaillut heidän ratkaisujaan. Tarkastelin myös uudelleenkääntämishypoteesin mahdollista toteutumista aineistossa. Hypoteesin mukaan vanhin käännös olisi aina kotouttavampi kuin myöhemmät käännökset. Tätä tarkastelua varten sijoitin Ruokosen strategiat akselille vieraannuttavimmasta kotouttavimpaan.
Analyysin tulos oli se, että analysoimieni 101 alluusion perusteella uudelleenkääntämishypoteesi ei näytä toteutuvan Dublinilaisten suomennosten kohdalla. Saarikoski ei ollut suomentanut alluusioita kotouttavammin, vaan pikemminkin Salojärvi oli suosinut hieman enemmän kotouttavia ja muokkaavia strategioita, etenkin selityksen lisäämistä. Molemmilla suomentajilla kuitenkin vieraannuttavat ja säilyttävät strategiat painottuivat selkeästi, ja minimimuutos oli kummallakin käytetyin strategia. Havaitsin, että minimimuutoksen käyttäminen alluusion kääntämiseen hämärtää joskus viittaussuhdetta eikä välitä alluusion merkitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Analyysissa tuli myös esiin, että suomentajat vaikuttavat käsitelleen alluusioita ennen kaikkea paikallisina käännösongelmina, eivätkä he ole soveltaneet mitään globaalia strategiaa, jolle yksittäiset ratkaisut olisivat alisteisia.
Tutkielmani aineistona ovat Joycen englanninkielinen alkuteos Dubliners (1914), Pentti Saarikosken suomennos Dublinilaisia (1965) sekä Heikki Salojärven suomennos Dublinilaisia (2012). Poimin alkutekstistä kaikki alluusion määritelmään sopivat ilmaisut ja ryhmittelin ne Lefeveren luokittelun mukaisesti uskonnollisiin, klassisiin, kulttuurisiin ja kirjallisiin alluusioihin. Sen jälkeen etsin kummastakin suomennoksesta alluusioiden käännösvastineet.
Lähestyin alluusioiden kääntämistä Minna Ruokosen kehittämien alluusioiden käännösstrategioiden kautta. Ruokonen on erottanut alluusioille seitsemän mahdollista käännösstrategiaa, jotka ovat toistaminen, minimimuutos, olemassa oleva käännös, selityksen lisääminen, selityksen supistaminen, korvaaminen ja poisto. Analyysissa tutkin, mitä näistä käännösstrategioista suomentajat ovat milloinkin käyttäneet ja vertaillut heidän ratkaisujaan. Tarkastelin myös uudelleenkääntämishypoteesin mahdollista toteutumista aineistossa. Hypoteesin mukaan vanhin käännös olisi aina kotouttavampi kuin myöhemmät käännökset. Tätä tarkastelua varten sijoitin Ruokosen strategiat akselille vieraannuttavimmasta kotouttavimpaan.
Analyysin tulos oli se, että analysoimieni 101 alluusion perusteella uudelleenkääntämishypoteesi ei näytä toteutuvan Dublinilaisten suomennosten kohdalla. Saarikoski ei ollut suomentanut alluusioita kotouttavammin, vaan pikemminkin Salojärvi oli suosinut hieman enemmän kotouttavia ja muokkaavia strategioita, etenkin selityksen lisäämistä. Molemmilla suomentajilla kuitenkin vieraannuttavat ja säilyttävät strategiat painottuivat selkeästi, ja minimimuutos oli kummallakin käytetyin strategia. Havaitsin, että minimimuutoksen käyttäminen alluusion kääntämiseen hämärtää joskus viittaussuhdetta eikä välitä alluusion merkitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Analyysissa tuli myös esiin, että suomentajat vaikuttavat käsitelleen alluusioita ennen kaikkea paikallisina käännösongelmina, eivätkä he ole soveltaneet mitään globaalia strategiaa, jolle yksittäiset ratkaisut olisivat alisteisia.