Asianomistajan psyykkinen oireilu ja käytös seksuaalirikosten näytön arvioinnissa
Paananen, Johanna (2023)
Paananen, Johanna
Lapin yliopisto
2023
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023032232839
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023032232839
Tiivistelmä
Tutkielmassa tarkastellaan oikeusdogmaattisin keinoin seksuaalirikosten näytön arviointia sekä seksuaalirikosten rikostyypin luonteesta johtuvaa eritysasemaa rikosprosessin näytön arvioinnissa. Tutkielman keskiössä on asianomistajan käytökseen ja psyykkiseen oireiluun liittyvä todistusharkinnan arviointi Helsingin hovioikeuden tuomioiden valossa empiirisen tutkimusmenetelmän avulla.
Seksuaalirikoksien oikeusprosessissa korostuu näytön saatavuuteen liittyvät ongelmat, sillä suoraa ja välitöntä näyttöä on vain harvoin saatavissa. Näyttö voi perustua suurelta osin asianosaisten kertomusten varaan ja tuomioistuimille esitetäänkin usein todistelua asianomistajan käyttäytymisestä ja teosta aiheutuneesta psyykkisestä oireilusta. Vallitsevan oikeusohjeen mukaan näyttökynnys seksuaalirikoksissa ei ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, eikä riittävään varmuuteen vastaajan syyllisyydestä ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Tietynlaisen reaktion esiintymisestä tai sen puuttumisesta ei myöskään voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, onko henkilö joutunut seksuaalirikoksen uhriksi.
Tapausanalyysin perusteella voidaan todeta, että tuomioistuimissa tunnistetaan, ettei seksuaalirikoksen uhrin käyttäytymisestä tai psyykkisestä oireilusta voida tunnistaa kaavamaisia piirteitä. Asianomistajan kertomusta ja sen luotettavuutta kuitenkin tukee tapahtumista kertominen ja rikosilmoituksen tekeminen. Asianomistajan kertomusta ei heikennä se, ettei hän vastusta tekoa huomioiden tilanteen aiheuttama lamaantuminen. Psyykkiseen oireiluun liittyvä todistelu vaikuttaa hankaloituvan silloin, kun asianomistajalla on ollut jo ennen syytteen mukaista tekoa muuhun elämäntilanteeseen liittyvää oireilua.
Seksuaalirikoksien oikeusprosessissa korostuu näytön saatavuuteen liittyvät ongelmat, sillä suoraa ja välitöntä näyttöä on vain harvoin saatavissa. Näyttö voi perustua suurelta osin asianosaisten kertomusten varaan ja tuomioistuimille esitetäänkin usein todistelua asianomistajan käyttäytymisestä ja teosta aiheutuneesta psyykkisestä oireilusta. Vallitsevan oikeusohjeen mukaan näyttökynnys seksuaalirikoksissa ei ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, eikä riittävään varmuuteen vastaajan syyllisyydestä ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Tietynlaisen reaktion esiintymisestä tai sen puuttumisesta ei myöskään voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, onko henkilö joutunut seksuaalirikoksen uhriksi.
Tapausanalyysin perusteella voidaan todeta, että tuomioistuimissa tunnistetaan, ettei seksuaalirikoksen uhrin käyttäytymisestä tai psyykkisestä oireilusta voida tunnistaa kaavamaisia piirteitä. Asianomistajan kertomusta ja sen luotettavuutta kuitenkin tukee tapahtumista kertominen ja rikosilmoituksen tekeminen. Asianomistajan kertomusta ei heikennä se, ettei hän vastusta tekoa huomioiden tilanteen aiheuttama lamaantuminen. Psyykkiseen oireiluun liittyvä todistelu vaikuttaa hankaloituvan silloin, kun asianomistajalla on ollut jo ennen syytteen mukaista tekoa muuhun elämäntilanteeseen liittyvää oireilua.