Parantava puhe kielipelinä: Myöhäiswittgensteinilainen näkökulma psykoterapiaan
Myllyniemi, Petri (2021)
Myllyniemi, Petri
Tampere University
2021
Filosofian tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Philosophy
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2021-12-18
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2219-9
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2219-9
Tiivistelmä
Väitöskirjassa psykoterapiaa tarkastellaan kielen merkityksellisyyden näkökulmasta Ludwig Wittgensteinin vuosien 1933-1951 teksteissään esittämien ajatusten pohjalta. Väitöskirjan muotona on tulkinnallinen dialogi. Tässä dialogissa muutamia psykoterapiatutkimuksen keskeisiä keskustelunaiheita asetetaan vuoropuheluun Wittgensteinin näkemysten kanssa. Näitä keskustelunaiheita ovat: 1) vuorovaikutussuhteen ja terapiamuodon rooli suhteessa psykoterapian vaikuttavuuteen hoitomuotona, 2) ajatus eri psykoterapiamuotojen taustalla vaikuttavasta yhteisestä perusprosessista sekä 3) psykoterapiaprosessissa syntyvän asiakkaan elämänhaasteiden selityksen rooli osana terapiaprosessia.
Luettaessa Wittgensteinin tekstejä psykoterapian kiinnostuksenkohteiden kannalta, työssä keskeisiksi nousee kolme kokonaisuutta. Nämä rakentavat sen erikoisen perspektiiviin, josta käsin Wittgenstein kieltä tarkastelee. Tämä perspektiivi rakentuu merkityksen referentialistisesta esioletuksesta luopumisesta, tarkastelunäkökulman siirtämisestä ihmisten väliseen praksikseen merkityksen ymmärtämiseksi ja kielen ilmiön tarkastelemisesta naturalistisesta perspektiivistä. Psykoterapian kannalta näillä seikoilla on ratkaiseva rooli sen suhteen, mitä tältä pohjalta psykoterapian voi nähdä olevan ja mitä näemme psykoterapeutin olevan tekemässä.
Kun nämä Wittgensteinin näkökulman komponentit suunnataan psykoterapiaan, psykoterapia näyttää muuttavan muotoaan. Muodonmuutos korostuu, kun sitä työssä samalla verrataan freudilaiseen kuvaan psykoterapiasta ihmisen mielen lääketieteenä. Samalla työssä nousee esiin se, että Wittgensteinin näkökulma näyttää asettuvan melko luontevaan yhteyteen psykoterapian integratiivisen lähestymistavan piiristä nousevien näkemysten kanssa.
Tarkasteltaessa psykoterapiatilannetta työssä artikuloidusta Wittgensteinin näkökulmasta luovutaan subjekti–objekti-mallista, jossa potilas on psykoterapeutin havaintojen, teoreettisen tiedon ja terapiamuodon määrittämien tarkkojen toimenpiteiden kohde. Sen korvaa tarkastelutapa, jossa merkitys syntyy ihmisten välisessä muuntuvassa vuorovaikutustodellisuudessa. Tällöin terapiamuotojen ehdottamat ja kielessä tapahtuvat tekniset toimenpiteet eivät ole erotettavissa esikielellisistä ja primitiivisistä ihmisten välisistä luonnollisista reagointitavoista toisiinsa. Tällöin psykoterapeutin työ on nähtävissä ensisijaisesti taitavana ammatillisena toimintana, neuvotteluna merkityksistä. Tämä toiminta tapahtuu Wittgensteinin myöhemmän filosofian menetelmien tapaan kieliopillisella tarkastelutasolla. Työtään tehdessään psykoterapeutti pyrkii tutkimaan asiakkaansa käyttämien kielellisten ilmaisujen merkityksiä, ei niinkään asiakkaan ”mieltä”. Tällaista kieliopillisella tarkastelutasolla tapahtuvaa toimintaa on edelleen mahdollista suorittaa Wittgensteinin näkökulmasta ainoastaan kanssaihmisyyden perspektiivistä. Yhteinen osallisuutemme jaettuun elämänmuotoon ja inhimilliseen kielen ilmiöön mahdollistaa asiakkaan käyttämien ilmaisujen merkityksen ymmärtämisen, osallistumisen kielipeliin, ja edelleen merkityksien muutoksen. Tämän psykoterapeutin toiminnan ensisijaisena lähtökohtana ei ole teoreettinen tieto tai empiirinen totuus, vaan toiminta, joka on juuri ihmisyydelle ominaista.
Luettaessa Wittgensteinin tekstejä psykoterapian kiinnostuksenkohteiden kannalta, työssä keskeisiksi nousee kolme kokonaisuutta. Nämä rakentavat sen erikoisen perspektiiviin, josta käsin Wittgenstein kieltä tarkastelee. Tämä perspektiivi rakentuu merkityksen referentialistisesta esioletuksesta luopumisesta, tarkastelunäkökulman siirtämisestä ihmisten väliseen praksikseen merkityksen ymmärtämiseksi ja kielen ilmiön tarkastelemisesta naturalistisesta perspektiivistä. Psykoterapian kannalta näillä seikoilla on ratkaiseva rooli sen suhteen, mitä tältä pohjalta psykoterapian voi nähdä olevan ja mitä näemme psykoterapeutin olevan tekemässä.
Kun nämä Wittgensteinin näkökulman komponentit suunnataan psykoterapiaan, psykoterapia näyttää muuttavan muotoaan. Muodonmuutos korostuu, kun sitä työssä samalla verrataan freudilaiseen kuvaan psykoterapiasta ihmisen mielen lääketieteenä. Samalla työssä nousee esiin se, että Wittgensteinin näkökulma näyttää asettuvan melko luontevaan yhteyteen psykoterapian integratiivisen lähestymistavan piiristä nousevien näkemysten kanssa.
Tarkasteltaessa psykoterapiatilannetta työssä artikuloidusta Wittgensteinin näkökulmasta luovutaan subjekti–objekti-mallista, jossa potilas on psykoterapeutin havaintojen, teoreettisen tiedon ja terapiamuodon määrittämien tarkkojen toimenpiteiden kohde. Sen korvaa tarkastelutapa, jossa merkitys syntyy ihmisten välisessä muuntuvassa vuorovaikutustodellisuudessa. Tällöin terapiamuotojen ehdottamat ja kielessä tapahtuvat tekniset toimenpiteet eivät ole erotettavissa esikielellisistä ja primitiivisistä ihmisten välisistä luonnollisista reagointitavoista toisiinsa. Tällöin psykoterapeutin työ on nähtävissä ensisijaisesti taitavana ammatillisena toimintana, neuvotteluna merkityksistä. Tämä toiminta tapahtuu Wittgensteinin myöhemmän filosofian menetelmien tapaan kieliopillisella tarkastelutasolla. Työtään tehdessään psykoterapeutti pyrkii tutkimaan asiakkaansa käyttämien kielellisten ilmaisujen merkityksiä, ei niinkään asiakkaan ”mieltä”. Tällaista kieliopillisella tarkastelutasolla tapahtuvaa toimintaa on edelleen mahdollista suorittaa Wittgensteinin näkökulmasta ainoastaan kanssaihmisyyden perspektiivistä. Yhteinen osallisuutemme jaettuun elämänmuotoon ja inhimilliseen kielen ilmiöön mahdollistaa asiakkaan käyttämien ilmaisujen merkityksen ymmärtämisen, osallistumisen kielipeliin, ja edelleen merkityksien muutoksen. Tämän psykoterapeutin toiminnan ensisijaisena lähtökohtana ei ole teoreettinen tieto tai empiirinen totuus, vaan toiminta, joka on juuri ihmisyydelle ominaista.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4772]