Vanhuus Plutarkkoksen elämänkerroissa.
HAAPALA, TUULI (2001)
HAAPALA, TUULI
2001
Yleinen historia - General History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2001-06-06
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-9631
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-9631
Sisällysluettelo
1. Johdanto 2 1.1. Vanhuus antiikintutkimuksen kohteena 2 1.2. Plutarkhos ja hänen elämäkertansa 4 1.3. Tutkimuksen tavoitteet 9 2. Kuka oli vanha? 13 2.1. Vanhuuden demografiset puitteet 13 2.2. Vanhuus ikäkautena 14 2.3. Vanhuuden tuntomerkit 17 2.3.1. Korkea ikä 17 2.3.2. Ulkoiset piirteet 19 2.3.3. Henkiset kyvyt 23 3. Vanhuus elämänkaaren osana 27 3.1. Vanhuus elämäkerran osana 27 3.1.1. Elämäkertojen rakenne 27 3.1.2. Vanhuus ja saavutukset 28 3.1.3. Luonteenkuvaus 31 3.2. Hyvä ja huono vanhuus 38 3.2.1. Hyveellinen Cato 38 3.2.2. Ylellinen Lucullus 42 3.2.3. Kunnianhimoinen Marius 46 3.2.4. Hyvän vanhuuden merkitys 51 3.3. Vanhuus ja kuolema 52 4. Vanhojen paikka yhteisössä 57 4.1. Sotasankarin vanhuus 57 4.1.1. Kokemus korvaa heikkouden 57 4.1.2. Päälliköstä valtiomieheksi 63 4.2. Valtiomiehen vanhuus 65 4.2.1. Osallistuminen vs. vetäytyminen yksityiselämään 65 4.2.2. Sopimattomat elämäntavat 71 4.3. Sukupolvet vastakkain 75 4.4. Vanhat naiset 81 5. Plutarkhoksen suhtautuminen vanhuuteen 85 Lähteet 90 Kirjallisuus 92 Liitteet 96 1. Kuka kukin oli 96 2. Ikämaininnat elämäkerroissa 98 3. Elämäkertojen päähenkilöiden kuoliniät ja -syyt 101 4. Tiivistelmä vanhoiksi eläneistä päähenkilöistä 104
Tiivistelmä
Tutkielmani aihe on vanhuus antiikissa. Tarkastelen kreikkalaisen filosofin ja oppineen Plutarkhoksen (n. 45-120 jKr.) kirjoittamia kreikkalaisten ja roomalaisten valtiomiesten elämäkertoja selvittääkseni, miten hän ja hänen aikalaisensa suhtautuivat vanhuuteen. Vertaan elämäkertoja Plutarkhoksen muihin eettisiä aiheita käsitteleviin kirjoituksiin, joista merkittävin on essee "Pitäisikö vanhojen miesten osallistua politiikkaan?".
Tutkimuksessani pyrin selvittämään yhtäältä, miten vanhoihin suhtauduttiin yhteiskunnan jäseninä ja toisaalta, kuinka tärkeä vaihe vanhuus oli yksilön elämänkaaressa. Lähestyn tutkimustehtävää kahdelta kannalta. Ensimmäinen lähtökohta on se, mitä Plutarkhos on kirjoittanut vanhuudesta: mihin yhteiskunnallisiin teemoihin vanhuus liittyi ja miten hän pyrkii määrittelemään vanhojen paikan ja roolin yhteisössä. Plutarkhoksen käsittelemät ongelmat osoittavat, mitä odotuksia vanhoihin ihmisiin kohdistui ja mitä pidettiin heille sopivana asemana yhteisössä. Toiseksi lähestyn aihetta kerronnan tasolla, eli tarkastelen elämäkertojen rakennetta ja kerrontaa. Se miten Plutarkhos käyttää vanhuutta tarjotessaan esimerkkejä hyveelliseen elämään, kertoo millaisen merkityksen hän antaa vanhuusajalle yksilön elämässä.
Tutkielman näkökulma on aatehistoriallinen: tutkimuskohteena ovat vanhuuteen liittyvät käsitykset ja niille annetut merkitykset. Plutarkhoksen tarkoitus elämäkerroissa on päähenkilön luonteen paljastaminen ja sen hyveellisyyden arviointi. Tämän moraalisen painotuksen lisäksi elämäkerroissa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Päähuomio on poliittisessa toiminnassa. Elämäkertojen vanhuuskuvausta täytyy siis tarkastella ennen kaikkea moraalisessa kontekstissa, siinä, miten hyvä valtiomies toimii.
Vanhojen valtiomiesten kohdalla Plutarkhos kiinnittää huomiota erityisesti osallistumiseen. Todellinen hyve on Plutarkhoksen mukaan mahdollista vain, jos on aktiivinen yhteisön toiminnassa, ja vanhanakin on pyrittävä toteuttamaan tätä hyvettä. Plutarkhos painottaa, kuinka osallistuminen politiikkaan on vanhojen miesten oikeus ja velvollisuus. Toinen keskeinen teema on sankaruus. Vanhan päällikön sankaruus joutuu uha-tuksi, kun hänen kiihkonsa laantuu ja ruumiinsa väsyy. Plutarkhos kuitenkin esimerkeillään todistaa, kuinka rohkeus, kokemus ja henkiset kyvyt korvaavat vanhojen ruumiillisen heikkouden.
Plutarkhos pitää ensiarvoisena yhteiskunnallista sopusointua, ja hän näkee juuri vanhat valtiomiehet tämän vakauden takaajina. Tämän takia vanhojen arvostus on tärkeää. Huomattavaa on kuitenkin se, että Plutarkhos ei ainoastaan saarnaa nuorille, kuinka vanhoja pitää kunnioittaa, vaan hän keskittyy pikemminkin siihen, kuinka vanhojen tulee käyttäytyä ansaitakseen kunnioitusta ja arvostusta. Elämäkerroista ilmenee selvästi, kuinka vanhojen arvostukseen vaikuttivat enemmän heidän henkilökohtaiset piirteensä ja osaamisensa kuin se, että he olivat vanhoja. Vanhuus itsessään ei tuonut arvostusta, eikä varsinkaan silloin, kun henkilö käyttäytyi vanhojen arvolle sopimattomasti.
Plutarkhos arvioi sankareidensa tekoja sen perusteella, oliko niiden taustalla pyrkimys hyveeseen vai esimerkiksi kunnianhimo. Siten päällepäin samanlainen teko on toisella sankarillinen saavutus, toisella häpeällistä itsensä korostamista. Plutarkhos uskoo, että vanhoilla luonnollisesti halut ja intohimot heikkenevät, ja ne joilla niin ei käy, saavat osakseen jyrkkää arvostelua. Hän korostaa vanhojen valtiomiesten merkitystä niin so-dankäynnissä kuin politiikassakin, mutta asettaa heille myös hyvin korkeat vaatimukset. Hän ylistää niitä, jotka eivät jättäneet politiikkaa vanhanakaan, vaan toimivat loppuun asti pyyteettömästi isänmaan ja kansalaisten hyväksi. Heidän hyveellisyytensä korostuu kunnianhimoisten, laiskojen ja ylellisyyttä rakastavien esimerkkien rinnalla.
Plutarkhos kiinnittää erityistä huomiota vanhuuteen, jos henkilö oli tehnyt jotain merkittävää vanhana. Merkittävällä en tarkoita ainoastaan sankaritekoja, vaan myös niitä tekoja, joilla oli Plutarkhoksen mielestä merkitystä henkilön luonteenlaadun selvittämisen kannalta. Hän kirjoittaa sitä enemmän henkilön vanhuudesta, mitä paremmin hän on sen avulla voinut perustella käsityksensä hänen luonteestaan. Useassa elämäkerrassa tulee esiin myös se, että päähenkilö muistettiin pitkälti sen perusteella, millainen hän oli van-hana. Sopusuhtainen ja eheä elämän kokonaisuus oli tavoiteltavaa, ja hyvä vanhuus oli tärkeä osa tätä kokonaisuutta. Vanhuuden piti olla siis arvokas ja kunniakas, jotta elämä kokonaisuudessaan olisi ollut hyvä ja myöhemminkin ylistämisen arvoinen.
Tutkimuksessani pyrin selvittämään yhtäältä, miten vanhoihin suhtauduttiin yhteiskunnan jäseninä ja toisaalta, kuinka tärkeä vaihe vanhuus oli yksilön elämänkaaressa. Lähestyn tutkimustehtävää kahdelta kannalta. Ensimmäinen lähtökohta on se, mitä Plutarkhos on kirjoittanut vanhuudesta: mihin yhteiskunnallisiin teemoihin vanhuus liittyi ja miten hän pyrkii määrittelemään vanhojen paikan ja roolin yhteisössä. Plutarkhoksen käsittelemät ongelmat osoittavat, mitä odotuksia vanhoihin ihmisiin kohdistui ja mitä pidettiin heille sopivana asemana yhteisössä. Toiseksi lähestyn aihetta kerronnan tasolla, eli tarkastelen elämäkertojen rakennetta ja kerrontaa. Se miten Plutarkhos käyttää vanhuutta tarjotessaan esimerkkejä hyveelliseen elämään, kertoo millaisen merkityksen hän antaa vanhuusajalle yksilön elämässä.
Tutkielman näkökulma on aatehistoriallinen: tutkimuskohteena ovat vanhuuteen liittyvät käsitykset ja niille annetut merkitykset. Plutarkhoksen tarkoitus elämäkerroissa on päähenkilön luonteen paljastaminen ja sen hyveellisyyden arviointi. Tämän moraalisen painotuksen lisäksi elämäkerroissa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Päähuomio on poliittisessa toiminnassa. Elämäkertojen vanhuuskuvausta täytyy siis tarkastella ennen kaikkea moraalisessa kontekstissa, siinä, miten hyvä valtiomies toimii.
Vanhojen valtiomiesten kohdalla Plutarkhos kiinnittää huomiota erityisesti osallistumiseen. Todellinen hyve on Plutarkhoksen mukaan mahdollista vain, jos on aktiivinen yhteisön toiminnassa, ja vanhanakin on pyrittävä toteuttamaan tätä hyvettä. Plutarkhos painottaa, kuinka osallistuminen politiikkaan on vanhojen miesten oikeus ja velvollisuus. Toinen keskeinen teema on sankaruus. Vanhan päällikön sankaruus joutuu uha-tuksi, kun hänen kiihkonsa laantuu ja ruumiinsa väsyy. Plutarkhos kuitenkin esimerkeillään todistaa, kuinka rohkeus, kokemus ja henkiset kyvyt korvaavat vanhojen ruumiillisen heikkouden.
Plutarkhos pitää ensiarvoisena yhteiskunnallista sopusointua, ja hän näkee juuri vanhat valtiomiehet tämän vakauden takaajina. Tämän takia vanhojen arvostus on tärkeää. Huomattavaa on kuitenkin se, että Plutarkhos ei ainoastaan saarnaa nuorille, kuinka vanhoja pitää kunnioittaa, vaan hän keskittyy pikemminkin siihen, kuinka vanhojen tulee käyttäytyä ansaitakseen kunnioitusta ja arvostusta. Elämäkerroista ilmenee selvästi, kuinka vanhojen arvostukseen vaikuttivat enemmän heidän henkilökohtaiset piirteensä ja osaamisensa kuin se, että he olivat vanhoja. Vanhuus itsessään ei tuonut arvostusta, eikä varsinkaan silloin, kun henkilö käyttäytyi vanhojen arvolle sopimattomasti.
Plutarkhos arvioi sankareidensa tekoja sen perusteella, oliko niiden taustalla pyrkimys hyveeseen vai esimerkiksi kunnianhimo. Siten päällepäin samanlainen teko on toisella sankarillinen saavutus, toisella häpeällistä itsensä korostamista. Plutarkhos uskoo, että vanhoilla luonnollisesti halut ja intohimot heikkenevät, ja ne joilla niin ei käy, saavat osakseen jyrkkää arvostelua. Hän korostaa vanhojen valtiomiesten merkitystä niin so-dankäynnissä kuin politiikassakin, mutta asettaa heille myös hyvin korkeat vaatimukset. Hän ylistää niitä, jotka eivät jättäneet politiikkaa vanhanakaan, vaan toimivat loppuun asti pyyteettömästi isänmaan ja kansalaisten hyväksi. Heidän hyveellisyytensä korostuu kunnianhimoisten, laiskojen ja ylellisyyttä rakastavien esimerkkien rinnalla.
Plutarkhos kiinnittää erityistä huomiota vanhuuteen, jos henkilö oli tehnyt jotain merkittävää vanhana. Merkittävällä en tarkoita ainoastaan sankaritekoja, vaan myös niitä tekoja, joilla oli Plutarkhoksen mielestä merkitystä henkilön luonteenlaadun selvittämisen kannalta. Hän kirjoittaa sitä enemmän henkilön vanhuudesta, mitä paremmin hän on sen avulla voinut perustella käsityksensä hänen luonteestaan. Useassa elämäkerrassa tulee esiin myös se, että päähenkilö muistettiin pitkälti sen perusteella, millainen hän oli van-hana. Sopusuhtainen ja eheä elämän kokonaisuus oli tavoiteltavaa, ja hyvä vanhuus oli tärkeä osa tätä kokonaisuutta. Vanhuuden piti olla siis arvokas ja kunniakas, jotta elämä kokonaisuudessaan olisi ollut hyvä ja myöhemminkin ylistämisen arvoinen.