Ketä kiinnostaa! Kuntavaaliuutisointi Helsingin Sanomissa 1992-2008
WINDIA, MERJA (2010)
WINDIA, MERJA
2010
Valtio-oppi - Political Science
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2010-06-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20736
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20736
Tiivistelmä
Tutkielma tarkastelee Helsingin Sanomien kuntavaaliuutisointia kahdella eri vuosikymmenellä, 1990- ja 2000-luvuilla. Tavoitteena oli selvittää, onko kuntavaaliuutisten määrässä tapahtunut muutoksia, ovatko vaaliuutiset viihteellistyneet sekä keitä ovat ne toimijat, jotka saavat puheenvuoron kuntavaaliuutisissa. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien kotimaan ja kaupunkisivujen kuntavaaleja käsittelevistä jutuista vaalipäivää edeltäviltä kolmen kuukauden ajanjaksoilta vuosina 1992, 1996, 2000, 2004 ja 2008. Juttujen määrää selvitettiin laskemalla juttujen ja juttupakettien kappalemääriä; viihteellistymistä ja jutuissa omalla äänellään esiintyviä toimijoita taas tutkittiin laadullisen sisällönerittelyn avulla.
Työn teoreettinen lähtökohta on politiikan ja puolueiden sekä tiedotusvälineiden kunkin tahoillaan viime vuosikymmeninä kokema murros, jonka seurauksena myös politiikan ja median suhde sekä poliittinen journalismi ovat muuttuneet. Kiinnostavuudesta on tullut entistä keskeisempi uutiskriteeri, minkä vuoksi journalismi kokonaisuudessaan on muuttunut viihteellisemmäksi ja henkilöityneemmäksi. Politiikan uutisille tämä on merkinnyt entistä korkeampaa uutiskynnystä. Uutiskynnyksen ylittääkseen puolueet ja poliitikot ovat joutuneet sopeuttamaan toimintaansa ja sanomaansa viestinten vaatimuksia vastaaviksi. Asiaosaaminen ei enää yksin riitä, vaan poliitikoilta ja etenkin puoluejohtajilta vaaditaan nyt myös mediakarismaa.
Tämän pro gradun tutkimustulokset osoittavat, että äänestysaktiivisuuden jäätyä poikkeuksellisen heikoksi vuonna 2000, Helsingin Sanomat alkoi kirjoittaa kuntavaaleista entistä enemmän. Vuoteen 2004 tultaessa kuntavaaliuutisten kokonaismäärä kasvoi yli puolella ja vuonna 2008 vaalijuttuja oli jo yli 65 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000.
Kuntavaaliuutiset ovat myös selvästi viihteellistyneet 2000-luvun loppua kohden. Kun vuonna 1992 kaikista vaalijutuista hieman alle neljännes sisälsi keventäviä elementtejä, vuonna 2008 jo lähes puolet kuntavaalijutuista oli jollakin tapaa viihteellisiä. Etenkin politiikan tapahtumien ja poliitikkojen kommentoiminen kriittisesti tai kepeästi on yleistynyt tutkimusajanjakson loppua kohden, mikä johtuu pääosin toimittajien kirjoittamien kolumnien ja kommenttien määrän nopeasta kasvusta. Puolueiden välistä kilpailua korostavan horse race -journalismin sekä vastakkainasettelua tai asioiden yksinkertaistamista edustavien juttujen osuus on kaksissa edellisissä vaaleissa laskenut, mutta nämä juttutyypit ovat yhä keskeinen tapa kertoa vaalikampanjasta ja sen teemoista. Rikoksista, rötöksistä, väärinkäytöksistä tai kuriositeeteista kertovien juttujen osuus on niin ikään laskenut vuodesta 1992 vuoteen 2008 tultaessa, samoin julkisuuden henkilöistä vetoapua saavien juttujen osuus on kutistunut. Uutena juttutyyppinä vaaliuutistarjonnassa nousevat esiin poliitikkojen yksityistä persoonaa ruotivat jutut, joiden osuus viihteellisestä aineistosta on kahtena viimeisenä tutkimusvuotena noussut 11 prosentin tienoille.
Tutkimusajanjakson kuluessa tavalliset kansalaiset ovat nousseet kuntavaaliuutisissa eniten puheenvuoroja saavaksi toimijaryhmäksi. Tavallisten ihmisten osuus puheenvuoroista oli 27prosenttia vuonna 2008, kun taas toiseksi eniten puheenvuoroja saavien kuntavaaliehdokkaiden osuus oli runsaat 24 prosenttia. Asiantuntijat ovat sijoittuneet kärkikolmikkoon kaikkina tutkimusvuosina, mutta heidän roolinsa on hiljalleen kutistunut. Puoluejohdon osuus puheenvuoroista on sen sijaan pysynyt sangen tasaisena tutkimusvuodesta toiseen pysytellen yhdentoista ja viidentoista prosentin välimaastossa. Muiden toimijaryhmien osuus puheenvuoroista jää vaatimattomaksi. Esimerkiksi julkkisehdokkaita haastateltiin äärimmäisen harvoin.
Kuntavaaleista kertovan juttutarjonnan kasvu Helsingin Sanomien uutissivuilla 2000-luvun kuluessa kertonee ennen kaikkea siitä, että lehti tietoisesti päätti valjastaa yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa aktivoidakseen suomalaisia käyttämään äänioikeuttaan. Aiheen tärkeys nousi siis uutiskriteerinä kiinnostavuuden rinnalle. Vaaliuutiset pyritään silti kertomaan myös kiinnostavasti ja ihmisläheisesti, minkä vuoksi viihteellinen aineisto kasvoi ja tavalliset ihmiset nousivat haastatelluimmaksi toimijaryhmäksi. Vuoden 2000 vaaleihin saakka juttuja kevennettiin osin iltapäivälehtimäisin keinoin esimerkiksi selvittämällä valtuutettujen lintsauksia tai teettämällä aiheiltaan kepeitäkin kyselyjä. Kaksissa viimeisissä vaaleissa rötös- ja rikeuutiset kerrottiin enimmäkseen yhden palstan uutisina, mielipidekyselyjen aiheet asiallistuivat ja olivat lähtökohdiltaan yksiselitteisempiä eikä julkkiksia haastateltu lainkaan. Sen sijaan toimittajien kirjoittamia kepeitä tai kriittisiä kolumneja julkaistiin kymmeniä, mikä kertonee halusta nostaa omia toimittajia esiin, brändätä heitä kaikkien tuntemiksi HS-kasvoiksi. Poliitikko ihmisenä -juttutyypin nousu puolestaan vahvistaa aikaisempien tutkimusten esittämät havainnot siitä, että nyt halutaan tietää, millaisia poliitikot ovat ihmisinä. Puoluejohtajien ulkonäön ja esiintymisen arvioinnin lisääntyminen vahvistaa myös todeksi aiemmat tutkimustulokset, joiden mukaan ideologia ei enää riitä, vaan puolueet kilpailevat nyt puheenjohtajansa persoonalla ja karismalla.
Kuntavaaleissa – kuten muissakin vaaleissa – on pohjimmiltaan kyse äänestäjien ja ehdokkaiden suhteesta, joten on myös luontevaa, että jutuissa eniten puheenvuoroja saavat juuri tavalliset ihmiset sekä kuntavaaliehdokkaat. Kuntavaaliehdokkaita kuullessaan lehti toteuttaa valistustehtäväänsä esitellessään lukijoille erilaisia vaihtoehtoja äänestyspäätöksen tueksi. Liikkuvien äänestäjien sekä vaaleissa nukkuvien suuri määrä puolestaan tekevät tavallisten kansalaisten mielipiteistä nyt entistäkin kiinnostavampia, sillä niiden kautta voi yrittää tulkita vaalikampanjan onnistumista ja ennakoida tulevien vaalien tulosta.
Työn teoreettinen lähtökohta on politiikan ja puolueiden sekä tiedotusvälineiden kunkin tahoillaan viime vuosikymmeninä kokema murros, jonka seurauksena myös politiikan ja median suhde sekä poliittinen journalismi ovat muuttuneet. Kiinnostavuudesta on tullut entistä keskeisempi uutiskriteeri, minkä vuoksi journalismi kokonaisuudessaan on muuttunut viihteellisemmäksi ja henkilöityneemmäksi. Politiikan uutisille tämä on merkinnyt entistä korkeampaa uutiskynnystä. Uutiskynnyksen ylittääkseen puolueet ja poliitikot ovat joutuneet sopeuttamaan toimintaansa ja sanomaansa viestinten vaatimuksia vastaaviksi. Asiaosaaminen ei enää yksin riitä, vaan poliitikoilta ja etenkin puoluejohtajilta vaaditaan nyt myös mediakarismaa.
Tämän pro gradun tutkimustulokset osoittavat, että äänestysaktiivisuuden jäätyä poikkeuksellisen heikoksi vuonna 2000, Helsingin Sanomat alkoi kirjoittaa kuntavaaleista entistä enemmän. Vuoteen 2004 tultaessa kuntavaaliuutisten kokonaismäärä kasvoi yli puolella ja vuonna 2008 vaalijuttuja oli jo yli 65 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000.
Kuntavaaliuutiset ovat myös selvästi viihteellistyneet 2000-luvun loppua kohden. Kun vuonna 1992 kaikista vaalijutuista hieman alle neljännes sisälsi keventäviä elementtejä, vuonna 2008 jo lähes puolet kuntavaalijutuista oli jollakin tapaa viihteellisiä. Etenkin politiikan tapahtumien ja poliitikkojen kommentoiminen kriittisesti tai kepeästi on yleistynyt tutkimusajanjakson loppua kohden, mikä johtuu pääosin toimittajien kirjoittamien kolumnien ja kommenttien määrän nopeasta kasvusta. Puolueiden välistä kilpailua korostavan horse race -journalismin sekä vastakkainasettelua tai asioiden yksinkertaistamista edustavien juttujen osuus on kaksissa edellisissä vaaleissa laskenut, mutta nämä juttutyypit ovat yhä keskeinen tapa kertoa vaalikampanjasta ja sen teemoista. Rikoksista, rötöksistä, väärinkäytöksistä tai kuriositeeteista kertovien juttujen osuus on niin ikään laskenut vuodesta 1992 vuoteen 2008 tultaessa, samoin julkisuuden henkilöistä vetoapua saavien juttujen osuus on kutistunut. Uutena juttutyyppinä vaaliuutistarjonnassa nousevat esiin poliitikkojen yksityistä persoonaa ruotivat jutut, joiden osuus viihteellisestä aineistosta on kahtena viimeisenä tutkimusvuotena noussut 11 prosentin tienoille.
Tutkimusajanjakson kuluessa tavalliset kansalaiset ovat nousseet kuntavaaliuutisissa eniten puheenvuoroja saavaksi toimijaryhmäksi. Tavallisten ihmisten osuus puheenvuoroista oli 27prosenttia vuonna 2008, kun taas toiseksi eniten puheenvuoroja saavien kuntavaaliehdokkaiden osuus oli runsaat 24 prosenttia. Asiantuntijat ovat sijoittuneet kärkikolmikkoon kaikkina tutkimusvuosina, mutta heidän roolinsa on hiljalleen kutistunut. Puoluejohdon osuus puheenvuoroista on sen sijaan pysynyt sangen tasaisena tutkimusvuodesta toiseen pysytellen yhdentoista ja viidentoista prosentin välimaastossa. Muiden toimijaryhmien osuus puheenvuoroista jää vaatimattomaksi. Esimerkiksi julkkisehdokkaita haastateltiin äärimmäisen harvoin.
Kuntavaaleista kertovan juttutarjonnan kasvu Helsingin Sanomien uutissivuilla 2000-luvun kuluessa kertonee ennen kaikkea siitä, että lehti tietoisesti päätti valjastaa yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa aktivoidakseen suomalaisia käyttämään äänioikeuttaan. Aiheen tärkeys nousi siis uutiskriteerinä kiinnostavuuden rinnalle. Vaaliuutiset pyritään silti kertomaan myös kiinnostavasti ja ihmisläheisesti, minkä vuoksi viihteellinen aineisto kasvoi ja tavalliset ihmiset nousivat haastatelluimmaksi toimijaryhmäksi. Vuoden 2000 vaaleihin saakka juttuja kevennettiin osin iltapäivälehtimäisin keinoin esimerkiksi selvittämällä valtuutettujen lintsauksia tai teettämällä aiheiltaan kepeitäkin kyselyjä. Kaksissa viimeisissä vaaleissa rötös- ja rikeuutiset kerrottiin enimmäkseen yhden palstan uutisina, mielipidekyselyjen aiheet asiallistuivat ja olivat lähtökohdiltaan yksiselitteisempiä eikä julkkiksia haastateltu lainkaan. Sen sijaan toimittajien kirjoittamia kepeitä tai kriittisiä kolumneja julkaistiin kymmeniä, mikä kertonee halusta nostaa omia toimittajia esiin, brändätä heitä kaikkien tuntemiksi HS-kasvoiksi. Poliitikko ihmisenä -juttutyypin nousu puolestaan vahvistaa aikaisempien tutkimusten esittämät havainnot siitä, että nyt halutaan tietää, millaisia poliitikot ovat ihmisinä. Puoluejohtajien ulkonäön ja esiintymisen arvioinnin lisääntyminen vahvistaa myös todeksi aiemmat tutkimustulokset, joiden mukaan ideologia ei enää riitä, vaan puolueet kilpailevat nyt puheenjohtajansa persoonalla ja karismalla.
Kuntavaaleissa – kuten muissakin vaaleissa – on pohjimmiltaan kyse äänestäjien ja ehdokkaiden suhteesta, joten on myös luontevaa, että jutuissa eniten puheenvuoroja saavat juuri tavalliset ihmiset sekä kuntavaaliehdokkaat. Kuntavaaliehdokkaita kuullessaan lehti toteuttaa valistustehtäväänsä esitellessään lukijoille erilaisia vaihtoehtoja äänestyspäätöksen tueksi. Liikkuvien äänestäjien sekä vaaleissa nukkuvien suuri määrä puolestaan tekevät tavallisten kansalaisten mielipiteistä nyt entistäkin kiinnostavampia, sillä niiden kautta voi yrittää tulkita vaalikampanjan onnistumista ja ennakoida tulevien vaalien tulosta.