Masennuksen basilleja, tärähtäneitä tosisotamiehiä ja veriin jäänyttä sotaa - mielen järkkyminen jatkosodan suomalaisten rintamamiesten sotakokemuksissa
SYSIHARJU, KAROLIINA (2009)
SYSIHARJU, KAROLIINA
2009
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2009-12-21
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20276
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-20276
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmassani erittelen ja tulkitsen sitä, miten jatkosodan suomalaiset rintamamiehet käsittelevät mielen järkkymistä sotakokemuksissaan. Kokemuksen käsitän kokemushistoriallisen näkökulman mukaisesti subjektiivisesti muotoilluksi kielelliseksi ilmaukseksi jostakin tapahtumasta tai ilmiöstä. Kokemuksessa on läsnä sekä sosiaalisesti paaluttunut kieli että esikielellinen eletty todellisuus.
Tutkielman pääasiallisena tutkimuskohteena ovat kokemuksissa mielen järkkymiselle annetut merkitykset. Näkemykseni mukaan näitä merkityksiä erittelemällä ja tulkitsemalla on mahdollisuus tehdä tulkintoja siitä kulttuurista, jonka piirissä merkitykset ovat muotoutuneet. Näitä merkityksiä tulkitsen käyttämällä hyväksi sekä kokemushistorian metodologisia käsitteitä että diskurssianalyysia. Tutkielman päälähdeaineistona käytän Yleisradion radioarkistoon vuosina 1965-1967 tallennettuja jatkosodan rintamamiesten haastatteluja.
Tarkastelen kokemuksissa mielen järkkymiselle annettuja merkityksiä sekä 1960-luvun historiakulttuurista että 1920- ja 1930-luvun terveestä mieskansalaisuudesta käsin. 1960-luvun historiakulttuuri määritti omalta osaltaan sitä, mikä oli oikea tapa muistaa ja käsitellä sotaa julkisesti. Sotaa edeltävien vuosikymmenten aikana muotoutunut hegemoninen käsitys terveestä mieskansalaisuudesta puolestaan tarjosi rintamamiehille tietoa siitä, minkälainen on oikea mies sekä minkälainen mies on kelvollinen yhteiskuntaruumiin - ja sodassa armeijakollektiivin - osaksi. Tämä sotaa edeltävältä ajalta periytyvä tieto miehuudesta raamitti omalta osaltaan rintamamiesten sotakokemuksia. Terveen mieskansalaisuuden määrittely sekä tähän kulttuuriseen miehuuteen sosiaalistaminen oli tapahtunut muun muassa armeijaorganisaation ja sotapsykiatrian konteksteissa. Hyvänä ja oikeana mieskansalaisena oleminen kytkeytyi vahvasti sotilaana olemiseen. Terve mieskansalainen oli fyysisesti ja henkisesti järkkymätön sotilas, jolla oli kyky ja halu käyttää väkivaltaa isänmaan puolustamiseen. Terve mieskansalainen kesti sodan ja siihen kuuluvan tappamisen "voimakkaan ihannemuodostuksensa" ansiosta mieleltään järkkymättä. Jos mieli järkkyi, syy löytyi yksilön jo ennestään heikosta psyyken rakenteesta. Syy-yhteyttä itse sodan ja mielen järkkymisen välille ei tässä kulttuurisen miehuuden kontekstissa muodostettu.
Tulkintojeni perusteella 1920- ja 1930-luvuilla kiteytynyt terve mieskansalaisuus toimi rintamamiesten kokemuksissa kulttuurisena tosiasiana, jonka avulla maailmaan pyrittiin tekemään selkoa. Useissa kokemuksissa tämä kulttuurinen miehuus oli se lähtökohta, josta käsin mielen järkkymiselle ilmiönä annettiin merkitys. Tämä seikka tuli esiin muun muassa siinä, ettei syy-yhteyttä mielen järkkymisen ja sodan välille suurimassa osassa kokemuksia muodostettu. Syy-yhteyden puuttuminen edelleen implikoi, ettei sotaa itsessään käsitetty miehen mieltä järkyttäväksi, vaan mielen järkkymisen syy paikantui yksilön heikkouteen; epämiehekkyyteen ja epäsotilaallisuuteen. Lisäksi mielen järkkyminen eli hulluus yhdistyi siihen, mikä oli terveen mieskansalaisuuden puitteissa epänormaalia, mahdotonta. Viesti hulluudesta välitettiin kertomalla sotilaiden aseettomuudesta, asemien jättämisestä, pyytäviä käskyjä jakelevasta majurista ja niin edelleen. Sotilaana olemiseen kytkeytyvä mieskansalaisuus toimi sotakokemuksissa ikään kuin sapluunana, jota käyttämällä kuva mieleltään järkkyneestä suomalaismiehestä piirtyi tietynlaiseksi. Kokemuksia tulkittaessa kävi kuitenkin myös ilmeiseksi, ettei hegemonisesti tuotettu käsitys mieskansalaisuudesta, normaalista miehuudesta ollut lukkoonlyöty, vaan sitä voitiin myös varioida tiettyjen puitteiden sisällä. Hulluus ei esimerkiksi aina merkityksellistynyt epämiehekkyydeksi, vaan hulluuden kategoriaa saatettiin käyttää myös alleviivaamaan kansanomaisen "sotajermun" positiivista nurinkurisuutta suhteessa herrojen vaalimaan ihannesotiluuteen.
Asiasanat:Kokemushistoria, sotatrauma, kriittinen mieshistoria, jatkosota, rintamayhteisö
Tutkielman pääasiallisena tutkimuskohteena ovat kokemuksissa mielen järkkymiselle annetut merkitykset. Näkemykseni mukaan näitä merkityksiä erittelemällä ja tulkitsemalla on mahdollisuus tehdä tulkintoja siitä kulttuurista, jonka piirissä merkitykset ovat muotoutuneet. Näitä merkityksiä tulkitsen käyttämällä hyväksi sekä kokemushistorian metodologisia käsitteitä että diskurssianalyysia. Tutkielman päälähdeaineistona käytän Yleisradion radioarkistoon vuosina 1965-1967 tallennettuja jatkosodan rintamamiesten haastatteluja.
Tarkastelen kokemuksissa mielen järkkymiselle annettuja merkityksiä sekä 1960-luvun historiakulttuurista että 1920- ja 1930-luvun terveestä mieskansalaisuudesta käsin. 1960-luvun historiakulttuuri määritti omalta osaltaan sitä, mikä oli oikea tapa muistaa ja käsitellä sotaa julkisesti. Sotaa edeltävien vuosikymmenten aikana muotoutunut hegemoninen käsitys terveestä mieskansalaisuudesta puolestaan tarjosi rintamamiehille tietoa siitä, minkälainen on oikea mies sekä minkälainen mies on kelvollinen yhteiskuntaruumiin - ja sodassa armeijakollektiivin - osaksi. Tämä sotaa edeltävältä ajalta periytyvä tieto miehuudesta raamitti omalta osaltaan rintamamiesten sotakokemuksia. Terveen mieskansalaisuuden määrittely sekä tähän kulttuuriseen miehuuteen sosiaalistaminen oli tapahtunut muun muassa armeijaorganisaation ja sotapsykiatrian konteksteissa. Hyvänä ja oikeana mieskansalaisena oleminen kytkeytyi vahvasti sotilaana olemiseen. Terve mieskansalainen oli fyysisesti ja henkisesti järkkymätön sotilas, jolla oli kyky ja halu käyttää väkivaltaa isänmaan puolustamiseen. Terve mieskansalainen kesti sodan ja siihen kuuluvan tappamisen "voimakkaan ihannemuodostuksensa" ansiosta mieleltään järkkymättä. Jos mieli järkkyi, syy löytyi yksilön jo ennestään heikosta psyyken rakenteesta. Syy-yhteyttä itse sodan ja mielen järkkymisen välille ei tässä kulttuurisen miehuuden kontekstissa muodostettu.
Tulkintojeni perusteella 1920- ja 1930-luvuilla kiteytynyt terve mieskansalaisuus toimi rintamamiesten kokemuksissa kulttuurisena tosiasiana, jonka avulla maailmaan pyrittiin tekemään selkoa. Useissa kokemuksissa tämä kulttuurinen miehuus oli se lähtökohta, josta käsin mielen järkkymiselle ilmiönä annettiin merkitys. Tämä seikka tuli esiin muun muassa siinä, ettei syy-yhteyttä mielen järkkymisen ja sodan välille suurimassa osassa kokemuksia muodostettu. Syy-yhteyden puuttuminen edelleen implikoi, ettei sotaa itsessään käsitetty miehen mieltä järkyttäväksi, vaan mielen järkkymisen syy paikantui yksilön heikkouteen; epämiehekkyyteen ja epäsotilaallisuuteen. Lisäksi mielen järkkyminen eli hulluus yhdistyi siihen, mikä oli terveen mieskansalaisuuden puitteissa epänormaalia, mahdotonta. Viesti hulluudesta välitettiin kertomalla sotilaiden aseettomuudesta, asemien jättämisestä, pyytäviä käskyjä jakelevasta majurista ja niin edelleen. Sotilaana olemiseen kytkeytyvä mieskansalaisuus toimi sotakokemuksissa ikään kuin sapluunana, jota käyttämällä kuva mieleltään järkkyneestä suomalaismiehestä piirtyi tietynlaiseksi. Kokemuksia tulkittaessa kävi kuitenkin myös ilmeiseksi, ettei hegemonisesti tuotettu käsitys mieskansalaisuudesta, normaalista miehuudesta ollut lukkoonlyöty, vaan sitä voitiin myös varioida tiettyjen puitteiden sisällä. Hulluus ei esimerkiksi aina merkityksellistynyt epämiehekkyydeksi, vaan hulluuden kategoriaa saatettiin käyttää myös alleviivaamaan kansanomaisen "sotajermun" positiivista nurinkurisuutta suhteessa herrojen vaalimaan ihannesotiluuteen.
Asiasanat:Kokemushistoria, sotatrauma, kriittinen mieshistoria, jatkosota, rintamayhteisö