Despotismia vai demokraattista itsevaltiutta? Presidentti Lyndon B. Johnsonin vallankäytön valtateoreettinen tarkastelu
KERÄNEN, JARNO (2009)
KERÄNEN, JARNO
2009
Valtio-oppi - Political Science
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2009-05-28
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-19842
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-19842
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassani tarkastelen Yhdysvaltojen presidentin vallankäyttöä kahden eri valtateorian avulla. Tarkastelun kohteena on presidentti Lyndon B. Johnsonin hallinto vuosina 1965-1968. Tässä tutkielmassa tavoitteenani on ollut soveltaa valitsemaani kahta eri valtateoriaa tähän historialliseen kontekstiin ja pohtia, miten nuo valtateoriat soveltuvat käyttämääni aineistoon. Analysoin myös, mitä nuo valtateoriat tuovat esille presidentin ja hänen hallintonsa vallankäytöstä ja millaisena presidentti Johnsonin poliittinen johtajuus näyttäytyy näiden teorioiden näkökulmasta. Metodina toimi historiallis-kvalitatiivinen sisällönanalyysi.
Tutkielmassa tarkastellut valtateoriat olivat Robert Dahlin teoria suorasta ja näkyvästä vallankäytöstä, sekä Peter Bachrachin ja Morton Baratzin teoria näkymättömästä vallasta. Bachrach ja Baratz ovat Dahlin kriitikkoja, mikä toi tutkimukseeni mielenkiintoisen lähtökohdan. Lähdeaineistonani toimivat Foreign Relations of United States -asiakirjakokoelma, haastattelut sekä muistelmat.
Sovellettaessa valtateorioita historialliseen aineistoon, havaittiin, että teorioiden avulla voitiin abstraktoida aineistosta eri valtaryhmittymiä, sekä analysoida näiden keskinäisiä valtasuhteita. Tässä mielessä molemmilla teorioilla on ansionsa. Dahlin teoria soveltui selkeästi paremmin suorien päätöksentekotilanteiden tulkintaan, kun taas Bachrachin ja Baratzin teoria soveltui paremmin tulkitsemaan laajempia yhteyksiä institutionaalisilla tasoilla. Havaittavissa oli, että saamastaan kritiikistä huolimatta teoriat eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan täydentäviä. On kuitenkin myönnettävä, että sosiaalisessa ympäristössä tapahtuva, usein myös henkilötasolla liikkuva valtasuhteiden analyysi sisältää vaaroja. Vaarana on, että tutkijan tulkinnalle jää liikaa tilaa.
Aineistosta oli havaittavissa runsaasti teorioiden määrittelemiä vallankäytön merkkejä. Presidentti Johnsonin poliittinen johtajuus koostui manipuloinnista, imartelusta, pakkovallasta, toimintavaihtoehtojen rajoittamisesta sekä ei-päätöksenteosta. Voitiin havaita, että hallinnon päätöksenteon avoimuus oli vain näennäistä, todellisen vallan keskittyessä eliittijoukolle. Informaation kontrollointi, sekä tiettyjen neuvonantajien suosiminen johtivat hallinnon sisäisen dialogin heikentymiseen. Tämä oli yksi tekijöistä, jotka vähensivät Johnsonin auktoriteettiasemaa. Presidentin pyrkimys sulkea avainasemassa olevia instituutioita päätöksenteon ulkopuolelle voimisti hallinnon sisäistä valtakamppailua, joka johti vähittäiseen hajaantumiseen. Vietnamin sodassa tehdyt huonot strategiset valinnat, sekä presidentin politiikan epäonnistuminen heikensivät Johnsonin poliittista asemaa, johtaen lopulta hänen luopumiseensa presidenttiehdokkuudesta vuoden 1968 vaaleissa. Tässä tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella voidaan todeta, että Johnsonin poliittinen profiili sisälsi merkkejä sekä lievästä despotismista, että modernista itsevaltiudesta. Mielestäni poliittinen profiili oli kuitenkin voimakkaasti autoritaarista moderniapresidenttiyttä.
Tutkielmassa tarkastellut valtateoriat olivat Robert Dahlin teoria suorasta ja näkyvästä vallankäytöstä, sekä Peter Bachrachin ja Morton Baratzin teoria näkymättömästä vallasta. Bachrach ja Baratz ovat Dahlin kriitikkoja, mikä toi tutkimukseeni mielenkiintoisen lähtökohdan. Lähdeaineistonani toimivat Foreign Relations of United States -asiakirjakokoelma, haastattelut sekä muistelmat.
Sovellettaessa valtateorioita historialliseen aineistoon, havaittiin, että teorioiden avulla voitiin abstraktoida aineistosta eri valtaryhmittymiä, sekä analysoida näiden keskinäisiä valtasuhteita. Tässä mielessä molemmilla teorioilla on ansionsa. Dahlin teoria soveltui selkeästi paremmin suorien päätöksentekotilanteiden tulkintaan, kun taas Bachrachin ja Baratzin teoria soveltui paremmin tulkitsemaan laajempia yhteyksiä institutionaalisilla tasoilla. Havaittavissa oli, että saamastaan kritiikistä huolimatta teoriat eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan täydentäviä. On kuitenkin myönnettävä, että sosiaalisessa ympäristössä tapahtuva, usein myös henkilötasolla liikkuva valtasuhteiden analyysi sisältää vaaroja. Vaarana on, että tutkijan tulkinnalle jää liikaa tilaa.
Aineistosta oli havaittavissa runsaasti teorioiden määrittelemiä vallankäytön merkkejä. Presidentti Johnsonin poliittinen johtajuus koostui manipuloinnista, imartelusta, pakkovallasta, toimintavaihtoehtojen rajoittamisesta sekä ei-päätöksenteosta. Voitiin havaita, että hallinnon päätöksenteon avoimuus oli vain näennäistä, todellisen vallan keskittyessä eliittijoukolle. Informaation kontrollointi, sekä tiettyjen neuvonantajien suosiminen johtivat hallinnon sisäisen dialogin heikentymiseen. Tämä oli yksi tekijöistä, jotka vähensivät Johnsonin auktoriteettiasemaa. Presidentin pyrkimys sulkea avainasemassa olevia instituutioita päätöksenteon ulkopuolelle voimisti hallinnon sisäistä valtakamppailua, joka johti vähittäiseen hajaantumiseen. Vietnamin sodassa tehdyt huonot strategiset valinnat, sekä presidentin politiikan epäonnistuminen heikensivät Johnsonin poliittista asemaa, johtaen lopulta hänen luopumiseensa presidenttiehdokkuudesta vuoden 1968 vaaleissa. Tässä tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella voidaan todeta, että Johnsonin poliittinen profiili sisälsi merkkejä sekä lievästä despotismista, että modernista itsevaltiudesta. Mielestäni poliittinen profiili oli kuitenkin voimakkaasti autoritaarista moderniapresidenttiyttä.