Kansa huoltoon. Einar Böökin ja muiden 1920- ja 1930-lukujen sosiaalipoliittisten toimijoiden perustelut huoltolaeille
LOIVA, RIIKKA (2008)
LOIVA, RIIKKA
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-05-23
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18848
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18848
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmani käsittelee vuonna 1937 voimaantulleiden huoltolakien perusteluita erityisesti sosiaalipoliitikko Einar Böökin näkökulmasta. Myös muiden sosiaalipoliittisten toimijoiden käsitykset lakien tarpeellisuudesta tulevat käsitellyiksi työssäni. Vuonna 1937 säädettiin neljä uutta huoltolakia: lastensuojelulaki, irtolaislaki, alkoholistilaki ja laki kunnallisesta huoltolautakunnasta. Lait muodostivat huoltolakien kokonaisuuden ja niillä haluttiin uudistaa jo vanhanaikaiseksi käynyttä köyhäinhoitolakia. Einar Böökiä luonnehdittiin huoltolakien pääarkkitehdiksi, vaikka hän edusti usein näkemyksiä, joita muut aikalaiset vastustivat. Tästä huolimatta hän sai tärkeimmät ajatuksensa ja tavoitteensa läpi uusia huoltolakeja säädettäessä.
Lähteinä olen käyttänyt Einar Böökin ja muiden aikalaisten kirjoituksia. Nämä kirjoitukset olen poiminut pääasiassa sosiaalialan julkaisuista, joita ovat Huoltaja, Lastensuojelulehti, Sosiaalinen Aikakauskirja ja Suomen Kunnallislehti. Tärkeitä lähteitä työssäni ovat myös komiteamietinnöt ja hallituksen esitykset. Komiteamietinnöt ja hallituksen esitykset edustavat työssäni virallista näkemystä ja sosiaalialan lehdet kertovat aikalaisten näkemyksistä.
Tarkastelen tutkielmassani viittä tärkeintä perustelua, joita käsittelen kutakin omissa luvuissaan. Ensimmäisessä luvussa käsittelen hyväntekeväisyyttä lastensuojelun, irtolaisten ja alkoholistien parissa. Hyväntekeväisyys oli ennen huoltolakien säätämistä hajanaista ja muutamien toimijoiden varassa. Hyväntekeväisyystyö, jota oli enimmäkseen lastensuojelussa, haluttiin saada valvonnan alaiseksi ja samalla pyrittiin toiminnan yhtenäistämiseen. Näin saavutettaisiin riittävän yhtenäinen ja tehokas valtion sekä hyväntekeväisyysjärjestöjen muodostama sosiaalihuollon kokonaisuus. Einar Böök tuki tätä ajatusta, sillä hänen mukaansa huoltolakien säätäminen tästä näkökulmasta oli perusteltua.
Ehkä merkittävimmäksi huoltolakien perusteluksi nousi yhteiskunnan etu. Kaiken huoltotoiminnan päämääräksi nähtiin tuottava ja voimakas yhteiskunta. Jokaisen kansalaisen tuli olla mukana nostamassa isänmaataan kansainvälisessä kilpailussa voittajien joukkoon. Einar Böök erottui tämän perustelun kohdalla muista sosiaalipolitiikan toimijoista. Böök ymmärsi perustelun, mutta hänen humaanimpi ajattelunsa korosti enemmänkin yksilön oikeuksia. Apua tarvitsevia tuli auttaa heidän itsensä takia. Tämä ajattelu korostui varsinkin lasten kohdalla. Böök ei siis pitänyt yhteiskunnan etua tärkeimpänä perusteluna.
Yhteiskunnan edun ohella merkittäväksi perusteluksi näytti nousevan yhteiskunnan velvollisuus huolehtia vähäosaisista. Tämän perustelun osalta on kuitenkin nähtävissä selkeä jako kahtia sen suhteen, ketä kohtaan tuo velvollisuus oli. Suurin osa sosiaalipoliittisista toimijoista ymmärsi yhteiskunnan velvollisuuden kohdistuvan yhteiskuntaa itseään kohtaan. Yhteiskunnan oli huolehdittava vähäosaisista, jotta yhteiskunta itse olisi kilpailukykyinen ja tuottava. Yhteiskunta oli velvollinen huolehtimaan kilpailukyvystään ja tuottavuudestaan. Toisen näkemyksen mukaan, johon Einar Böök kuului, yhteiskunta oli velvollinen huolehtimaan vähäosaisista vähäosaisten itsensä takia. Vähäosaisilla ja etenkin vähäosaisilla lapsilla oli oikeuksia, joista yhteiskunta oli velvollinen huolehtimaan.
Merkittävin juridinen perustelu laeille oli voimassa olevien lakien aukollisuus ja/tai lainsäädännön puuttuminen. Voimassaoleva lainsäädäntö ei tarjonnut vastauksia sosiaalisiin ongelmiin. Monet sosiaalialan toimijat halusivat säätää kullekin huollonalalle uuden oman lain. Tämä oli sosiaalisen huollon näkemistä pirstaleisena eikä kokonaisuutena. Einar Böök tunnusti lainsäädännön vähäisyyden ja puuttumisen sosiaalisessa huollossa, mutta Böökin tavoitteena oli kuitenkin huoltolainsäädännön kokonaisuus, jossa eri sosiaalisen huollon osa-alueet toimivat yhdessä ja toisiaan tukien. Tässä merkittäväksi nousi Böökin keskittämisperiaate, jonka mukaan sosiaalisen huollon osa-alueista huolehtivat yhteiset huoltolautakunnat. Tätä huollon keskittämistä oli varsinkin lastensuojeluväen vaikea hyväksyä.
Huoltolakeja perusteltiin myös sivistysvaltioajattelulla ja kansainvälisellä kilpailulla. Aikalaisten kirjoituksissa nousi esiin huoli siitä, että Suomi jäisi jälkeen muista sivistysvaltioista huoltolainsäädännön alalla. Huoltolainsäädäntö nähtiin sivistysvaltion mittariksi ja tämän vuoksi mallia haettiin ulkomaisesta lainsäädännöstä. Sosiaalipolitiikan toimijat, jotka perustelivat huoltolakien tarvetta yhteiskunnan edulla ja yhteiskunnan velvollisuudella yhteiskuntaa itseään kohtaan, perustelivat huoltolakeja kansainvälisellä kilpailulla. Kansainvälisessä kilpailussa ei näiden toimijoiden mukaan pärjätty ilman toimivaa huoltolainsäädäntöä. Böök ymmärsi tämän ajattelun, mutta hän ei pitänyt kuitenkaan muiden sivistysvaltioiden joukkoon pääsemistä itseisarvona. Tärkeintä hänen mukaansa oli luoda huoltolainsäädäntö, joka olisi mahdollista toteuttaa Suomen oloissa. Ulkomainen lainsäädäntö toimi Böökille mallina. Ulkomaiden sosiaalilainsäädäntöä oli hyvä seurata oppimismielessä eikä sen tähden, että kyse olisi valtioiden välisestä kilpailusta.
Lähteinä olen käyttänyt Einar Böökin ja muiden aikalaisten kirjoituksia. Nämä kirjoitukset olen poiminut pääasiassa sosiaalialan julkaisuista, joita ovat Huoltaja, Lastensuojelulehti, Sosiaalinen Aikakauskirja ja Suomen Kunnallislehti. Tärkeitä lähteitä työssäni ovat myös komiteamietinnöt ja hallituksen esitykset. Komiteamietinnöt ja hallituksen esitykset edustavat työssäni virallista näkemystä ja sosiaalialan lehdet kertovat aikalaisten näkemyksistä.
Tarkastelen tutkielmassani viittä tärkeintä perustelua, joita käsittelen kutakin omissa luvuissaan. Ensimmäisessä luvussa käsittelen hyväntekeväisyyttä lastensuojelun, irtolaisten ja alkoholistien parissa. Hyväntekeväisyys oli ennen huoltolakien säätämistä hajanaista ja muutamien toimijoiden varassa. Hyväntekeväisyystyö, jota oli enimmäkseen lastensuojelussa, haluttiin saada valvonnan alaiseksi ja samalla pyrittiin toiminnan yhtenäistämiseen. Näin saavutettaisiin riittävän yhtenäinen ja tehokas valtion sekä hyväntekeväisyysjärjestöjen muodostama sosiaalihuollon kokonaisuus. Einar Böök tuki tätä ajatusta, sillä hänen mukaansa huoltolakien säätäminen tästä näkökulmasta oli perusteltua.
Ehkä merkittävimmäksi huoltolakien perusteluksi nousi yhteiskunnan etu. Kaiken huoltotoiminnan päämääräksi nähtiin tuottava ja voimakas yhteiskunta. Jokaisen kansalaisen tuli olla mukana nostamassa isänmaataan kansainvälisessä kilpailussa voittajien joukkoon. Einar Böök erottui tämän perustelun kohdalla muista sosiaalipolitiikan toimijoista. Böök ymmärsi perustelun, mutta hänen humaanimpi ajattelunsa korosti enemmänkin yksilön oikeuksia. Apua tarvitsevia tuli auttaa heidän itsensä takia. Tämä ajattelu korostui varsinkin lasten kohdalla. Böök ei siis pitänyt yhteiskunnan etua tärkeimpänä perusteluna.
Yhteiskunnan edun ohella merkittäväksi perusteluksi näytti nousevan yhteiskunnan velvollisuus huolehtia vähäosaisista. Tämän perustelun osalta on kuitenkin nähtävissä selkeä jako kahtia sen suhteen, ketä kohtaan tuo velvollisuus oli. Suurin osa sosiaalipoliittisista toimijoista ymmärsi yhteiskunnan velvollisuuden kohdistuvan yhteiskuntaa itseään kohtaan. Yhteiskunnan oli huolehdittava vähäosaisista, jotta yhteiskunta itse olisi kilpailukykyinen ja tuottava. Yhteiskunta oli velvollinen huolehtimaan kilpailukyvystään ja tuottavuudestaan. Toisen näkemyksen mukaan, johon Einar Böök kuului, yhteiskunta oli velvollinen huolehtimaan vähäosaisista vähäosaisten itsensä takia. Vähäosaisilla ja etenkin vähäosaisilla lapsilla oli oikeuksia, joista yhteiskunta oli velvollinen huolehtimaan.
Merkittävin juridinen perustelu laeille oli voimassa olevien lakien aukollisuus ja/tai lainsäädännön puuttuminen. Voimassaoleva lainsäädäntö ei tarjonnut vastauksia sosiaalisiin ongelmiin. Monet sosiaalialan toimijat halusivat säätää kullekin huollonalalle uuden oman lain. Tämä oli sosiaalisen huollon näkemistä pirstaleisena eikä kokonaisuutena. Einar Böök tunnusti lainsäädännön vähäisyyden ja puuttumisen sosiaalisessa huollossa, mutta Böökin tavoitteena oli kuitenkin huoltolainsäädännön kokonaisuus, jossa eri sosiaalisen huollon osa-alueet toimivat yhdessä ja toisiaan tukien. Tässä merkittäväksi nousi Böökin keskittämisperiaate, jonka mukaan sosiaalisen huollon osa-alueista huolehtivat yhteiset huoltolautakunnat. Tätä huollon keskittämistä oli varsinkin lastensuojeluväen vaikea hyväksyä.
Huoltolakeja perusteltiin myös sivistysvaltioajattelulla ja kansainvälisellä kilpailulla. Aikalaisten kirjoituksissa nousi esiin huoli siitä, että Suomi jäisi jälkeen muista sivistysvaltioista huoltolainsäädännön alalla. Huoltolainsäädäntö nähtiin sivistysvaltion mittariksi ja tämän vuoksi mallia haettiin ulkomaisesta lainsäädännöstä. Sosiaalipolitiikan toimijat, jotka perustelivat huoltolakien tarvetta yhteiskunnan edulla ja yhteiskunnan velvollisuudella yhteiskuntaa itseään kohtaan, perustelivat huoltolakeja kansainvälisellä kilpailulla. Kansainvälisessä kilpailussa ei näiden toimijoiden mukaan pärjätty ilman toimivaa huoltolainsäädäntöä. Böök ymmärsi tämän ajattelun, mutta hän ei pitänyt kuitenkaan muiden sivistysvaltioiden joukkoon pääsemistä itseisarvona. Tärkeintä hänen mukaansa oli luoda huoltolainsäädäntö, joka olisi mahdollista toteuttaa Suomen oloissa. Ulkomainen lainsäädäntö toimi Böökille mallina. Ulkomaiden sosiaalilainsäädäntöä oli hyvä seurata oppimismielessä eikä sen tähden, että kyse olisi valtioiden välisestä kilpailusta.