ALISTETUISTA ORJISTA IRLANTILAISEKSI KANSAKUNNAKSI: Nuori Irlanti -ryhmä yhtenäisen, ylpeän, irlantilaisen kansakunnan rakentajana 1840-luvun alkupuoliskolla
HÄRKISUO, KATJA (2008)
HÄRKISUO, KATJA
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-06-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18773
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18773
Tiivistelmä
Nuori Irlanti (Young Ireland) oli 1840-luvun Irlannissa toiminut nuorten, keskiluokkaisten nationalistien ryhmä, joka ilmaisi tavoitteekseen nostaa Irlanti jälleen kansakunnaksi. Tavoite oli poliittiselta osaltaan yhteinen Daniel O’Connellin johtaman Repeal-liikkeen kanssa. Repealerit vaativat Iso-Britannian ja Irlannin välisen lainsäädännöllisen Unionin purkamista ja oman kansallisen parlamentin perustamista Dubliniin. Nuorirlantilaiset tahtoivat samaa, mutta he käsittivät tehtävänsä paljon poliittista agitaatiota laajemmaksi.
He halusivat virvoittaa Irlannin “kansallisen sielun” tehdäkseen maasta paitsi itsehallinnollisen, niin myös nostaakseen maan kulttuuriseen, moraaliseen, poliittiseen ja taloudelliseen kukoistukseen. Tähän päämäärään pääsemiseksi irlantilaisista oli rakennettava yksi yhtenäinen, itseensä luottava ja itseään kunnioittava kansa, joka olisi ytimiä myöten irlantilainen.
Vallitseva todellisuus oli liki päinvastainen. Väestö oli jyrkästi jakautunut. Etenkin uskontokuntajako, jota vahvisti samaa linjaa kulkeva jakolinja etnisen taustan ja yhteiskunnallisen aseman suhteen, ennakoi vaikeuksia. Englannin kieli ja mieli oli leviämässä jo rahvaankin pariin, irlantilaisuutta pidettiin takapajuisena, löydyn ”rodun” taakkana. Kansallinen ylpeys oli alamaissa, laajasti ajateltiin, että kaikki englantilainen on irlantilaista parempaa. Nuori Irlanti – ryhmän tavoite vaati siis melkoista kansallisen identiteetin ja kansallisen tunteen muokkausta ja uudisrakentamista. Miten he tavoitteeseensa pyrkivät vuosina 1842–1845 ja millainen rooli ja asema historialla oli tuossa prosessissa? Sen selvittäminen on tämän tutkimuksen tarkoitus.
Koska nuorirlantilaiset rakensivat irlantilaista kansakuntaa etupäässä kirjoittamalla, joskin jonkin verran myös toimimalla Repeal-liikkeen komiteoissa ja muissa käytännön hankkeissa, etsin vastauksia pääasiassa The Nation – lehden artikkeleista ja runoista. Nuori Irlanti oli yhtä kuin The Nationin ja sen perustajakolmikon ympärille kerääntynyt toveripiiri. Keskeinen hahmo, nuorirlantilaisen nationalismin pääideologi, oli Thomas Davis. Hän kirjoitti suurimman osan lehden kirjoituksista. Keskeistä lähdemateriaalia ovatkin Davisin kirjoitusten kaksi kokoelmaa: T.W. Rollestonin toi-mittama Prose Wrirings of Thomas Davis ja D.J. O´Donoghuen toimittama Essays Literary and Historical by Thomas Davis. Ensin mainittu teos on vuodelta 1889 ja jälkimmäinen vuodelta 1914. Yhtä lukuun ottamatta kokoelmien tekstit ovat ilmestyneet The Nationissa.
Koska samat teemat ja aiheet toistuivat jokaisessa lehdessä, sillä ei periaatteessa ole suurta merkitystä, mitkä lehdet mukaan on otettu. Olen käyttänyt runsaasti runoja lähdemateriaalina, sillä niillä pyrittiin herättämään toivottuja tuntemuksia irlantilaisuudesta. Toisaalta runot, varsinkin sävelmiin sovitettuina, olivat hyvin suosittuja omana aikanaan ja pitkään sen jälkeenkin. Toisin sanoen niiden vaikutus esimerkiksi identiteetin muokkautumiseen, saattaisi tästä päätellen olla suorasanaisia artikkeleita suurempi.
Kansallinen identiteetin rakentamisessa oli kolme erillistä, osittain päällekkäistä tehtävää. Ensinnä piti määrittää Irlannin kansa niin, että se sulkisi sisäänsä koko heterogeenisen väestön ja sitten löytää sellaista, mikä yhdistäisi sen poliittisella ja tunnetasolla. Toiseksi oli osoitettava irlantilaisten ja Irlannin erillisyyttä englantilaisiin ja Englantiin nyt ja koko valloituksen ajan. Kolmanneksi kansallinen itsetunto ja ylpeys oli saatava virvoitettua.
Useimmat 1800-luvun nationalistisessa keskustelussa mainitut objektiiviset kriteerit kansalle eivät olleet käyttökelpoisia Irlannin tapauksessa. Uskonto, etninen alkuperä, kieli, kulttuuri jne. jakoivat siinä Irlannin väestöä toisistaan kuin erottivat englantilaisista. Alue, Britanniasta selvästi erillään oleva saari, sopi identiteetin pohjaksi. Irlannissa syntynyt tai sinne pysyvästi asettunut ihminen tai väestöryhmä oli irlantilainen. Kansan/kansakunnan jäsenyys vaati kuitenkin vahvistuksen. Irlantilainen oli se, joka rakasti maata omanaan ja halusi sitä palvella ja samastua sen kansaan ja intresseihin.
Sekä yksilölle että väestöryhmälle tehokkain tapa konfirmoida irlantilaisuutensa oli osallistua vuosisataiseksi tulkittuun, kansalliseen taisteluun valloittajaa vastaan. Koska protestantit olivat usein asettuneet kansalliseksi tulkittua etua vastaan eli olleet Englannin kruunun puolella, nuorirlantilaiset tarttuivat erityisellä innolla 1700-luvun protestanttipatrioottien edesottamuksiin. Koska nuoret miehet katsoivat, että Irlanti ei voisi vapautua tai ainakaan säilyttää vapauttaan ilman protestanttivähemmistön tukea, heidät piti saada yhtymään asian taakse. Se vaati, että he identifioisivat itsensä irlantilaisiksi eikä briteiksi tai englantilaisiksi. Katolilaisten irlantilaisuus oli kiistaton, mutta jo tarve todistella protestanttien kansallismielisyyttä osoitti, että siinä oli ongelmakohtia. Näin vaikka nuorirlantilaiset painottivatkin, että mikään uskontokunta tai etninen ryhmä ei ollut toista irlantilaisempi. Vuosisatainen taistelu todisti tietenkin myös erillisyyttä Englantiin ja englantilaisiin.
Irlantilaista kansanluonnetta tai kansallista ominaislaatua pidettiin varmana osoittimena erillisestä kansallisuudesta. Tätä erillisyyttä korostettiin määrittämällä kansanluonnetta englantilaisuuden vastakohtana. Vastapari seurasi toistaan ahneus, materialismi – hurskaus, henkisyys; barbaarisuus, moraalittomuus – hyveellisyys; kylmyys, matalamielisyys – inhimillisyys, eloisuus. Irlantilaisuus näyttäytyi yhtä hyvänä kuin englantilaisuus pahana. Näitä ominaispiirteitä todistettiin niin historialla kuin nykyisyydellä.
Historia olikin kansallisen omakuvan tärkein rakennusaine. Nuorirlantilaiset korostivat, että niin huono omanarvontunto, itseluottamuksen puute, kansallinen eripura kuin isänmaallisen hengen hiipuminenkin, johtuivat väärästä tiedosta. Englantilaiset olivat monopolisoineet tiedon itselleen ja käyttäneet valtansa välineenä.
Irlantilaiskansallisen historiankirjoituksen mukaan englantilaisvaltaa edeltänyt muinainen Irlanti tulkittiin valtiomaiseksi, korkeakulttuurin ja oikeudenmukaisuuden tyyssijaksi, joka oli ollut kansainvälisesti arvostettu uskonnon ja tieteen turvapaikka. Tuo suuruuden aika nähtiin mallina sille, millaiseksi uusi Irlanti haluttiin luoda. Muinaisuus oli siis inspiraation ja ylpeyden aihe. Se myös legitimoi vaatimukset valtiollisen aseman palauttamisesta. Juuri muinaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden korostus myös kriminalisoi vieraan valloittajan maahantunkeutumisen.
Vuosisataiset taistelut osoittivat, että irlantilaisuus oli säilynyt valloituksesta huolimatta kansallisena liekkinä. Taistelu oli ollut oikeutettua maan, kodin, uskonnon ja oikeudenmukaisten lakien puolustamista tai kääntäen sorron ja tyrannian vastustusta. Loistavat voitot ja maineikkaat tappiot oli tarkoitettu nostamaan itsetuntoa. Vanhat historiantulkinnat joko osoitettiin vääriksi tai sitten painopiste ja mielenkiinto käännettiin kansallista projektia palvelevaan suuntaan. Taistelu myös sitoi sukupolvet yhteen, sillä jokainen sukupolvi oli velvoitettu jatkamaan taistelua ja kostamaan vanhat vääryydet, kunnes Irlanti olisi vapaa.
Sodat katastrofaalisine lopputuloksineen ja verilöylyineen olivat tietenkin yhteisiä surunaiheita, mutta varsinkin tappiot kelpasivat myös opetukseksi. Keskeiset teesit, joita historialla oli esitettävänään irlantilaisille, olivat yhteistyön hyödyllisyys, eripuran tuoma tuho ja englantilaisten negatiivinen vaikutus vihreän saaren elämään.
Uusi kansallinen identiteetti ja isänmaallinen henki yritettiin istuttaa irlantilaisiin niin kuvataiteitten, kirjallisuuden, musiikin kuin historiankirjoituksenkin voimalla. Kansallista viestiä viemään tarvittiin jokin maanlaajuinen organisaatio. Vaikka kansalliset koulut katsottiin hyödyllisiksi perustaitojen oppimisessa, kansallinen asia ei luokkahuoneissa edistynyt. Raittiusliike ja Repeal-liike olivat kumpikin 1840-luvun alkupuoliskolla voimissaan ja nuorirlantilaiset pyrkivätkin mobilisoi-maan ne kansanvalistajiksi ja – sivistäjiksi.
The Nation itse oli aikansa suosituin lehti, joka varsinkin pitäjiin perustetuissa Repeal-lukuhuoneissa, tavoitti lukutaidottomat kansankerroksetkin. Lehti oli täynnä kansallista historiaa, politiikkaa, kulttuuria, Irlantia koskevaa tilastotietoa jne. Varsinkin suosituimmista runoista ja balladeista kootut erikoispainokset levisivät laajalle.
Nuorirlantilainen nationalismi ei pyrkinyt korvaamaan uskontoa, mutta se nosti irlantilaisuuden jonkinlaiseksi ylimmäksi opiksi, joka salli muut identiteetit niin pitkälle, kun ne eivät sotineet kansallisen projektin tavoitteita vastaan. Se into ja ehdottomuus, jolla nuorirlantilaiset vaativat maanmiehiään irlantilaistumaan, rinnastui kyllä uskonnolliseen herätykseen.
Tuon Irlanti-opin pyhä kirja oli historia. Historia määritti valitun kansan, kertoi sen kohtaloista, asetti käskyt, miten kansan tuli elää ja toimia, jos se aikoi menestyä eli saavuttaa ja säilyttää vapauden. Tuon uskon apostolit olivat nuorirlantilaiset patriootit ja ylipappi Thomas Davis.
Asiasanat: Irlanti, nationalismi, Nuori Irlanti -ryhmä, 1840-luku
He halusivat virvoittaa Irlannin “kansallisen sielun” tehdäkseen maasta paitsi itsehallinnollisen, niin myös nostaakseen maan kulttuuriseen, moraaliseen, poliittiseen ja taloudelliseen kukoistukseen. Tähän päämäärään pääsemiseksi irlantilaisista oli rakennettava yksi yhtenäinen, itseensä luottava ja itseään kunnioittava kansa, joka olisi ytimiä myöten irlantilainen.
Vallitseva todellisuus oli liki päinvastainen. Väestö oli jyrkästi jakautunut. Etenkin uskontokuntajako, jota vahvisti samaa linjaa kulkeva jakolinja etnisen taustan ja yhteiskunnallisen aseman suhteen, ennakoi vaikeuksia. Englannin kieli ja mieli oli leviämässä jo rahvaankin pariin, irlantilaisuutta pidettiin takapajuisena, löydyn ”rodun” taakkana. Kansallinen ylpeys oli alamaissa, laajasti ajateltiin, että kaikki englantilainen on irlantilaista parempaa. Nuori Irlanti – ryhmän tavoite vaati siis melkoista kansallisen identiteetin ja kansallisen tunteen muokkausta ja uudisrakentamista. Miten he tavoitteeseensa pyrkivät vuosina 1842–1845 ja millainen rooli ja asema historialla oli tuossa prosessissa? Sen selvittäminen on tämän tutkimuksen tarkoitus.
Koska nuorirlantilaiset rakensivat irlantilaista kansakuntaa etupäässä kirjoittamalla, joskin jonkin verran myös toimimalla Repeal-liikkeen komiteoissa ja muissa käytännön hankkeissa, etsin vastauksia pääasiassa The Nation – lehden artikkeleista ja runoista. Nuori Irlanti oli yhtä kuin The Nationin ja sen perustajakolmikon ympärille kerääntynyt toveripiiri. Keskeinen hahmo, nuorirlantilaisen nationalismin pääideologi, oli Thomas Davis. Hän kirjoitti suurimman osan lehden kirjoituksista. Keskeistä lähdemateriaalia ovatkin Davisin kirjoitusten kaksi kokoelmaa: T.W. Rollestonin toi-mittama Prose Wrirings of Thomas Davis ja D.J. O´Donoghuen toimittama Essays Literary and Historical by Thomas Davis. Ensin mainittu teos on vuodelta 1889 ja jälkimmäinen vuodelta 1914. Yhtä lukuun ottamatta kokoelmien tekstit ovat ilmestyneet The Nationissa.
Koska samat teemat ja aiheet toistuivat jokaisessa lehdessä, sillä ei periaatteessa ole suurta merkitystä, mitkä lehdet mukaan on otettu. Olen käyttänyt runsaasti runoja lähdemateriaalina, sillä niillä pyrittiin herättämään toivottuja tuntemuksia irlantilaisuudesta. Toisaalta runot, varsinkin sävelmiin sovitettuina, olivat hyvin suosittuja omana aikanaan ja pitkään sen jälkeenkin. Toisin sanoen niiden vaikutus esimerkiksi identiteetin muokkautumiseen, saattaisi tästä päätellen olla suorasanaisia artikkeleita suurempi.
Kansallinen identiteetin rakentamisessa oli kolme erillistä, osittain päällekkäistä tehtävää. Ensinnä piti määrittää Irlannin kansa niin, että se sulkisi sisäänsä koko heterogeenisen väestön ja sitten löytää sellaista, mikä yhdistäisi sen poliittisella ja tunnetasolla. Toiseksi oli osoitettava irlantilaisten ja Irlannin erillisyyttä englantilaisiin ja Englantiin nyt ja koko valloituksen ajan. Kolmanneksi kansallinen itsetunto ja ylpeys oli saatava virvoitettua.
Useimmat 1800-luvun nationalistisessa keskustelussa mainitut objektiiviset kriteerit kansalle eivät olleet käyttökelpoisia Irlannin tapauksessa. Uskonto, etninen alkuperä, kieli, kulttuuri jne. jakoivat siinä Irlannin väestöä toisistaan kuin erottivat englantilaisista. Alue, Britanniasta selvästi erillään oleva saari, sopi identiteetin pohjaksi. Irlannissa syntynyt tai sinne pysyvästi asettunut ihminen tai väestöryhmä oli irlantilainen. Kansan/kansakunnan jäsenyys vaati kuitenkin vahvistuksen. Irlantilainen oli se, joka rakasti maata omanaan ja halusi sitä palvella ja samastua sen kansaan ja intresseihin.
Sekä yksilölle että väestöryhmälle tehokkain tapa konfirmoida irlantilaisuutensa oli osallistua vuosisataiseksi tulkittuun, kansalliseen taisteluun valloittajaa vastaan. Koska protestantit olivat usein asettuneet kansalliseksi tulkittua etua vastaan eli olleet Englannin kruunun puolella, nuorirlantilaiset tarttuivat erityisellä innolla 1700-luvun protestanttipatrioottien edesottamuksiin. Koska nuoret miehet katsoivat, että Irlanti ei voisi vapautua tai ainakaan säilyttää vapauttaan ilman protestanttivähemmistön tukea, heidät piti saada yhtymään asian taakse. Se vaati, että he identifioisivat itsensä irlantilaisiksi eikä briteiksi tai englantilaisiksi. Katolilaisten irlantilaisuus oli kiistaton, mutta jo tarve todistella protestanttien kansallismielisyyttä osoitti, että siinä oli ongelmakohtia. Näin vaikka nuorirlantilaiset painottivatkin, että mikään uskontokunta tai etninen ryhmä ei ollut toista irlantilaisempi. Vuosisatainen taistelu todisti tietenkin myös erillisyyttä Englantiin ja englantilaisiin.
Irlantilaista kansanluonnetta tai kansallista ominaislaatua pidettiin varmana osoittimena erillisestä kansallisuudesta. Tätä erillisyyttä korostettiin määrittämällä kansanluonnetta englantilaisuuden vastakohtana. Vastapari seurasi toistaan ahneus, materialismi – hurskaus, henkisyys; barbaarisuus, moraalittomuus – hyveellisyys; kylmyys, matalamielisyys – inhimillisyys, eloisuus. Irlantilaisuus näyttäytyi yhtä hyvänä kuin englantilaisuus pahana. Näitä ominaispiirteitä todistettiin niin historialla kuin nykyisyydellä.
Historia olikin kansallisen omakuvan tärkein rakennusaine. Nuorirlantilaiset korostivat, että niin huono omanarvontunto, itseluottamuksen puute, kansallinen eripura kuin isänmaallisen hengen hiipuminenkin, johtuivat väärästä tiedosta. Englantilaiset olivat monopolisoineet tiedon itselleen ja käyttäneet valtansa välineenä.
Irlantilaiskansallisen historiankirjoituksen mukaan englantilaisvaltaa edeltänyt muinainen Irlanti tulkittiin valtiomaiseksi, korkeakulttuurin ja oikeudenmukaisuuden tyyssijaksi, joka oli ollut kansainvälisesti arvostettu uskonnon ja tieteen turvapaikka. Tuo suuruuden aika nähtiin mallina sille, millaiseksi uusi Irlanti haluttiin luoda. Muinaisuus oli siis inspiraation ja ylpeyden aihe. Se myös legitimoi vaatimukset valtiollisen aseman palauttamisesta. Juuri muinaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden korostus myös kriminalisoi vieraan valloittajan maahantunkeutumisen.
Vuosisataiset taistelut osoittivat, että irlantilaisuus oli säilynyt valloituksesta huolimatta kansallisena liekkinä. Taistelu oli ollut oikeutettua maan, kodin, uskonnon ja oikeudenmukaisten lakien puolustamista tai kääntäen sorron ja tyrannian vastustusta. Loistavat voitot ja maineikkaat tappiot oli tarkoitettu nostamaan itsetuntoa. Vanhat historiantulkinnat joko osoitettiin vääriksi tai sitten painopiste ja mielenkiinto käännettiin kansallista projektia palvelevaan suuntaan. Taistelu myös sitoi sukupolvet yhteen, sillä jokainen sukupolvi oli velvoitettu jatkamaan taistelua ja kostamaan vanhat vääryydet, kunnes Irlanti olisi vapaa.
Sodat katastrofaalisine lopputuloksineen ja verilöylyineen olivat tietenkin yhteisiä surunaiheita, mutta varsinkin tappiot kelpasivat myös opetukseksi. Keskeiset teesit, joita historialla oli esitettävänään irlantilaisille, olivat yhteistyön hyödyllisyys, eripuran tuoma tuho ja englantilaisten negatiivinen vaikutus vihreän saaren elämään.
Uusi kansallinen identiteetti ja isänmaallinen henki yritettiin istuttaa irlantilaisiin niin kuvataiteitten, kirjallisuuden, musiikin kuin historiankirjoituksenkin voimalla. Kansallista viestiä viemään tarvittiin jokin maanlaajuinen organisaatio. Vaikka kansalliset koulut katsottiin hyödyllisiksi perustaitojen oppimisessa, kansallinen asia ei luokkahuoneissa edistynyt. Raittiusliike ja Repeal-liike olivat kumpikin 1840-luvun alkupuoliskolla voimissaan ja nuorirlantilaiset pyrkivätkin mobilisoi-maan ne kansanvalistajiksi ja – sivistäjiksi.
The Nation itse oli aikansa suosituin lehti, joka varsinkin pitäjiin perustetuissa Repeal-lukuhuoneissa, tavoitti lukutaidottomat kansankerroksetkin. Lehti oli täynnä kansallista historiaa, politiikkaa, kulttuuria, Irlantia koskevaa tilastotietoa jne. Varsinkin suosituimmista runoista ja balladeista kootut erikoispainokset levisivät laajalle.
Nuorirlantilainen nationalismi ei pyrkinyt korvaamaan uskontoa, mutta se nosti irlantilaisuuden jonkinlaiseksi ylimmäksi opiksi, joka salli muut identiteetit niin pitkälle, kun ne eivät sotineet kansallisen projektin tavoitteita vastaan. Se into ja ehdottomuus, jolla nuorirlantilaiset vaativat maanmiehiään irlantilaistumaan, rinnastui kyllä uskonnolliseen herätykseen.
Tuon Irlanti-opin pyhä kirja oli historia. Historia määritti valitun kansan, kertoi sen kohtaloista, asetti käskyt, miten kansan tuli elää ja toimia, jos se aikoi menestyä eli saavuttaa ja säilyttää vapauden. Tuon uskon apostolit olivat nuorirlantilaiset patriootit ja ylipappi Thomas Davis.
Asiasanat: Irlanti, nationalismi, Nuori Irlanti -ryhmä, 1840-luku