Räätälin tytär, suutarin vaimo ja tynnyrintekijän leski. Naisen siviilisäädyn vaikutus ammatinharjoittamiseen Lyypekissä ja Tallinnassa n.1360-1520
OJALA, MAIJA (2008)
OJALA, MAIJA
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-05-23
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18258
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18258
Tiivistelmä
Opinnäytteessäni tutkin oliko naisen siviilisäädyllä vaikutusta hänen mahdollisuuteensa
harjoittaa käsityöläisammattia myöhäiskeskiajan Lyypekissä ja Tallinnassa.
Tutkimusongelmaa lähestyn käsityöläisammattikuntien sääntöjen pohjalta, joita on
säilynyt molemmista kaupungeista. Aiemmassa tutkimuksessa naisen asemaa on tutkittu
lähinnä kiltasääntöjen perusteella. Nämä sännöt ovat enimmäkseen järjestyssääntöjä,
jotka koskevat kiltojen juhlia, eikä niistä juuri löydy naisia käsitteleviä kohtia. Kuitenkin
niiden pohjalta on tulkintoja, joiden mukaan naisten asema killoissa olisi ollut
marginaalinen. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole tehty eroa kiltojen ja ammattikuntien
välillä. Käsityöläisammattikuntien säännöt sisältävät sen normiston, jonka puitteissa
käsityöläinen sai harjoittaa ammattiaan myöhäiskeskiajan kaupungissa. Ne sisältävät
myös naisia käsitteleviä kohtia ja tarjoavat siten mahdollisuuden tutkia käsityöläisnaisen
asemaa Lyypekissä ja Tallinnassa. Muutamat tutkijat ovat esittäneet näkemyksiä, joiden
mukaan naisen asema olisi ollut suhteellisen heikko Tallinnassa verrattuna muihin
Itämeren alueen kaupunkeihin. Vertailevaa metodia käyttäen on mahdollista selvittää,
oliko käsityöläisnaisen asemassa eroja kahdessa merkittävässä hansakaupungissa.
Lyypekillä ja Tallinnalla oli kiinteät kauppasuhteet läpi keskiajan ja Tallinna kuului
lyypekkiläisen oikeuden piiriin. Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että
siviilisäädyllä oli merkitystä naisen mahdollisuuteen harjoittaa käsityöläisammattia.
Käsityöläisammattikuntien säännöissä puututtiin erityisesti lesken oikeuteen harjoittaa
ammattiaan. Monet ammattikunnat antoivat leskelle eri vaihtoehtoja, joiden perusteella
hän sai jatkaa ammattiaan. Jos leski halusi jatkaa työtään hänen tuli yleensä joko mennä
uudelleen naimisiin tai palkata avukseen kisälli. Joissain tapauksissa leski sai jatkaa
verstaan pitoa yhdessä lastensa kanssa. Muutamat ammattikunnat takasivat leskelle nk.
rajattoman leskenoikeuden, jonka perusteella leski sai jatkaa työtään vanhaan tapaansa
ilman rajoituksia. Merkittävää on, että nämä lesken ammattinharjoittamista koskevat
sääntökohdat ilmestyvät käsityöläisammattikuntien statuutteihin pääosin 1400-luvun
puolivälin jälkeen. On selvää, että tässä kohden on yhteiskunnassa ja ihmisten ajattelussa
tapahtunut jonkinlainen muutos. Muutos sopii hyvin yleiseurooppalaiseen kehityslinjaan,
jossa naisen asema kaupunkien työelämässä huononi oleellisesti siirryttäessä keskiajalta
uudelle ajalle. Monet tutkijat ovat ajoittaneet muutoksen 1500- ja 1600-lukujen
taitteeseen, mutta näyttää siltä, että ainakin paikoitellen muutosprosessi on alkanut jo
aiemmalla vuosisadalla. Siksi onkin tärkeää kiinnittää tutkimuksen huomio myös 1400-
lukuun, joka välillä on sivuutettu keskiajantutkimuksessa. Muutoksen takana ovat
taloudelliset ja poliittiset mutta myös sukupuoliset syyt. Lisäksi vaikuttaa siltä, että
lesken ammatinharjoittamista rajoitettiin erityisesti sellaisilla aloilla, joilla naiset olivat
saavuttaneet korkean työstatuksen.
Myöhäiskeskiaikaisen Lyypekin ja Tallinnan talous
perustui pitkälti kotiteollisuuten (käsityöläiset) ja kaupankäyntiin (kauppiaat).
Kotiteollisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa korkean työstatuksen saivat perheet, jotka
itsenäisesti hallitsivat raaka-aineita, tuotantoa ja tavaroiden myyntiä. Perheen asemaan
kaupungin talouselämässä vaikutti myös ammattikunnan asema kaupungissa ja perheen
asema ammattikunnassa. Käsityöläisammattikuntien säännöissä ei juuri puututa
aviovaimon ammattinharjoittamiseen. Tämä johtuu siitä, että kotieollisuudessa avioparin
katsottiin muodostavan yhden yksikön, joka näin ollen myös jakoi saman työstatuksen.
Tiukkaa sukupuoleen perustuvaa työnjakoa ei tarvittu, eikä ammattikunnan tarvinnut
puuttua yksikön sisäiseen työnjakoon. Sen sijaan aviovaimon roolia korostettiin
ammattikunnan sosiaalisissa tilaisuuksissa. Tämä juontaa juurensa vanhasta
kiltaperinteestä, missä killalla oli tärkeä uskonnollis-kultuurinen rooli.
Ammattikuntasäännöissä ei mainita naisjäsniä mutta heitä ei myöskään kielletä.
Säännöissä käytettyjen maskuliinisten sanamuotojen perusteella on päätelty, etteivät
naiset voineet olla killan/ammattikunnan jäseniä tai toimia itsenäisinä mestareina. Tässä
kohden on kuitenkin jätetty täysin huomiotta saksan kielen maskuliininen luonne.
Virallisissa dokumenteissa on vasta viime aikoina kiinnitetty huomiota kielen
patriarkaalisuuteen. Näin ollen puuttuvien mainintojen perusteella ei voida tehdä pitäviä
tulkintoja naisen aseman heikkoudesta. Käsityöläisammattikuntien sääntöjen perusteella
ei myöskään voida todeta, että naisen asema olisi ollut huonompi Tallinnassa kuin
Lyypekissä. Statuuttien perusteella saamme tilanteesta kuitenkin vain virallisen kuvan.
Tarvitaankin lisää tutkimusta ja perehtymistä myös muunlaisiin lähdetyyppeihin, jotta
naisen tosiasiallinen toimintakenttä myöhäiskeskiajan kaupungeissa pystytään
selvittämään ja jotta saisimme tietoa siitä, miten he itse kokivat asemansa ja
olosuhteensa.
harjoittaa käsityöläisammattia myöhäiskeskiajan Lyypekissä ja Tallinnassa.
Tutkimusongelmaa lähestyn käsityöläisammattikuntien sääntöjen pohjalta, joita on
säilynyt molemmista kaupungeista. Aiemmassa tutkimuksessa naisen asemaa on tutkittu
lähinnä kiltasääntöjen perusteella. Nämä sännöt ovat enimmäkseen järjestyssääntöjä,
jotka koskevat kiltojen juhlia, eikä niistä juuri löydy naisia käsitteleviä kohtia. Kuitenkin
niiden pohjalta on tulkintoja, joiden mukaan naisten asema killoissa olisi ollut
marginaalinen. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole tehty eroa kiltojen ja ammattikuntien
välillä. Käsityöläisammattikuntien säännöt sisältävät sen normiston, jonka puitteissa
käsityöläinen sai harjoittaa ammattiaan myöhäiskeskiajan kaupungissa. Ne sisältävät
myös naisia käsitteleviä kohtia ja tarjoavat siten mahdollisuuden tutkia käsityöläisnaisen
asemaa Lyypekissä ja Tallinnassa. Muutamat tutkijat ovat esittäneet näkemyksiä, joiden
mukaan naisen asema olisi ollut suhteellisen heikko Tallinnassa verrattuna muihin
Itämeren alueen kaupunkeihin. Vertailevaa metodia käyttäen on mahdollista selvittää,
oliko käsityöläisnaisen asemassa eroja kahdessa merkittävässä hansakaupungissa.
Lyypekillä ja Tallinnalla oli kiinteät kauppasuhteet läpi keskiajan ja Tallinna kuului
lyypekkiläisen oikeuden piiriin. Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että
siviilisäädyllä oli merkitystä naisen mahdollisuuteen harjoittaa käsityöläisammattia.
Käsityöläisammattikuntien säännöissä puututtiin erityisesti lesken oikeuteen harjoittaa
ammattiaan. Monet ammattikunnat antoivat leskelle eri vaihtoehtoja, joiden perusteella
hän sai jatkaa ammattiaan. Jos leski halusi jatkaa työtään hänen tuli yleensä joko mennä
uudelleen naimisiin tai palkata avukseen kisälli. Joissain tapauksissa leski sai jatkaa
verstaan pitoa yhdessä lastensa kanssa. Muutamat ammattikunnat takasivat leskelle nk.
rajattoman leskenoikeuden, jonka perusteella leski sai jatkaa työtään vanhaan tapaansa
ilman rajoituksia. Merkittävää on, että nämä lesken ammattinharjoittamista koskevat
sääntökohdat ilmestyvät käsityöläisammattikuntien statuutteihin pääosin 1400-luvun
puolivälin jälkeen. On selvää, että tässä kohden on yhteiskunnassa ja ihmisten ajattelussa
tapahtunut jonkinlainen muutos. Muutos sopii hyvin yleiseurooppalaiseen kehityslinjaan,
jossa naisen asema kaupunkien työelämässä huononi oleellisesti siirryttäessä keskiajalta
uudelle ajalle. Monet tutkijat ovat ajoittaneet muutoksen 1500- ja 1600-lukujen
taitteeseen, mutta näyttää siltä, että ainakin paikoitellen muutosprosessi on alkanut jo
aiemmalla vuosisadalla. Siksi onkin tärkeää kiinnittää tutkimuksen huomio myös 1400-
lukuun, joka välillä on sivuutettu keskiajantutkimuksessa. Muutoksen takana ovat
taloudelliset ja poliittiset mutta myös sukupuoliset syyt. Lisäksi vaikuttaa siltä, että
lesken ammatinharjoittamista rajoitettiin erityisesti sellaisilla aloilla, joilla naiset olivat
saavuttaneet korkean työstatuksen.
Myöhäiskeskiaikaisen Lyypekin ja Tallinnan talous
perustui pitkälti kotiteollisuuten (käsityöläiset) ja kaupankäyntiin (kauppiaat).
Kotiteollisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa korkean työstatuksen saivat perheet, jotka
itsenäisesti hallitsivat raaka-aineita, tuotantoa ja tavaroiden myyntiä. Perheen asemaan
kaupungin talouselämässä vaikutti myös ammattikunnan asema kaupungissa ja perheen
asema ammattikunnassa. Käsityöläisammattikuntien säännöissä ei juuri puututa
aviovaimon ammattinharjoittamiseen. Tämä johtuu siitä, että kotieollisuudessa avioparin
katsottiin muodostavan yhden yksikön, joka näin ollen myös jakoi saman työstatuksen.
Tiukkaa sukupuoleen perustuvaa työnjakoa ei tarvittu, eikä ammattikunnan tarvinnut
puuttua yksikön sisäiseen työnjakoon. Sen sijaan aviovaimon roolia korostettiin
ammattikunnan sosiaalisissa tilaisuuksissa. Tämä juontaa juurensa vanhasta
kiltaperinteestä, missä killalla oli tärkeä uskonnollis-kultuurinen rooli.
Ammattikuntasäännöissä ei mainita naisjäsniä mutta heitä ei myöskään kielletä.
Säännöissä käytettyjen maskuliinisten sanamuotojen perusteella on päätelty, etteivät
naiset voineet olla killan/ammattikunnan jäseniä tai toimia itsenäisinä mestareina. Tässä
kohden on kuitenkin jätetty täysin huomiotta saksan kielen maskuliininen luonne.
Virallisissa dokumenteissa on vasta viime aikoina kiinnitetty huomiota kielen
patriarkaalisuuteen. Näin ollen puuttuvien mainintojen perusteella ei voida tehdä pitäviä
tulkintoja naisen aseman heikkoudesta. Käsityöläisammattikuntien sääntöjen perusteella
ei myöskään voida todeta, että naisen asema olisi ollut huonompi Tallinnassa kuin
Lyypekissä. Statuuttien perusteella saamme tilanteesta kuitenkin vain virallisen kuvan.
Tarvitaankin lisää tutkimusta ja perehtymistä myös muunlaisiin lähdetyyppeihin, jotta
naisen tosiasiallinen toimintakenttä myöhäiskeskiajan kaupungeissa pystytään
selvittämään ja jotta saisimme tietoa siitä, miten he itse kokivat asemansa ja
olosuhteensa.