"Kulttuurin pieksäntää". Toiset pidot Tornissa 1950-luvun suomenkielisessä kulttuurisessa arvokeskustelussa ja osana keskustelukirja-perinnettä
HEIKKINEN, SIMO (2008)
HEIKKINEN, SIMO
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-05-21
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18200
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18200
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee vuonna 1954 ilmestynyttä Toiset pidot Tornissa –keskustelukirjaa osana 1950-luvun suomenkielistä kulttuurista arvokeskustelua. Teoksella oli esikuvansa: vuonna 1937 ilmestynyt Pidot Tornissa. Eikä 50-luvun pidot jäänyt viimeiseksi, sillä jo yhdeksän vuotta myöhemmin vuonna 1963 järjestettiin Pidot Aulangolla. Tarkastelenkin toisia pitoja myös osana keskustelukirjaperinnettä.
Tutkielman pääotsikko viittaa toisiin pitoihin osallistuneen Risto Tuomikosken lausahdukseen huviteollisuudesta, että keskustelu siitä on jäänyt ”kulttuurin pieksännäksi”. Syyksi hän näkee sen, ettei aiheesta ole olemassa tutkimuksia. Anekdootti kuvaa mielestäni toisten pitojen arvokeskustelua laajemminkin: kun 1930-luvun keskustelijoilla oli yhteinen sanasto ja yhteinen arvomaailma, oli se 1950-luvulla muisto vain, ja tilalla olivat käsitehapuilu, epävarmuus ja skeptisyys. Politiikkaa ei, toisin kuin 30- ja taas 60-luvulla, juurikaan käsitelty ja radikaalit puuttuivat joukosta.
Kuva ei luonnollisestikaan kerro koko totuutta 50-luvun Suomen kulttuuri-ilmapiiristä. Skeptisyys oli ennen kaikkea nuoren älymystön ”ongelma”, sillä muunkinlaista asennoitumista oli. Esimerkiksi kun vuonna 1954 kulttuuriälymystö kokoontui toistamiseen hotelli Torniin pohtimaan Suomen henkistä tilaa, asui siellä myös Esa Pakarinen, joka juhlisti samana vuonna valmistunutta elokuvaa Hei rillumareitä kumoamalla ”jallumoukkuja” kavereineen. Korkean ja matalan kulttuurin välinen ero puhutti varmasti molempia seurueita. Erona on se, että ensin mainitun joukkion keskustelut ikuistettiin magnetofonille ja muokattiin kirjaksi. Toisaalta taas kansa tarkasteli taatusti mieluummin jälkimmäisen edesottamuksia.
Toiset pidot Tornissa oli 50-luvulla sisällöltään sikäli ainutlaatuinen, että siinä käsiteltiin laajoja kulttuurisia kysymyksiä. Ajan kulttuurilehdistössä yleinen kulttuuripohdinta oli vähäisempää, niissä keskityttiin konkreettisimpiin ja yksittäisiin asioihin. Tätä piti esimerkiksi Ylioppilaslehden pakinoitsija Kala eli Pekka Lounela vain hyvänä asiana. Häneltä ei herunut paljon sympatiaa yleisille, ”taikinamaisille aiheille”, joita pitoseurue vatvoi.
Vaikka toisten pitojen keskustelijoita kutsuttiin ”nuoreksi polveksi” ja samaan aikaan kulttuurielämässä käytiin välistä kiivastakin sukupolvikamppailua, piti pitoseurue sisällään niin henkisiä ”30-lukulaisia” kuin ”50-lukulaisiakin”.
Kulttuuri-käsitteen määrittely tuotti vaikeuksia 50-luvun pitojen pitäjille. 30-luvun pidoissa se käsitettiin vielä korkeakulttuurin saavutuksiksi ja 60-luvulla kulttuuri oli silkkaa politiikkaa. Oma käsitykseni kulttuurista pohjaa muun muassa diskurssianalyysiin. Käsitän kulttuurin keskustelujen virraksi, arvoja välittäväksi, ylläpitäväksi, niitä uudelleen arvioivaksi ja luovaksi toiminnaksi. Erilaiset tekstit ovat kiteytymiä virrasta. En kuitenkaan käytä diskurssianalyysiä työssäni varsinaisena metodina, vaan lähinnä väljänä jäsentävänä kehikkona.
Työni ”suurina linjoina” kulkevat erityisesti teemat ’nuori polvi’ vs. ’vanha polvi’, 50-luvun modernismi, kulttuuripolitiikka, sanomisen laatu ja sen vapaus.
Tutkielman keskeiä lähteitä ovat vuosina 1937, 1954 ja 1963 julkaistut keskustelukirjat sekä suomenkielinen, vuosien 1949-1956 välisenä aikana ilmestynyt kulttuurilehdistö.
Tutkielman pääotsikko viittaa toisiin pitoihin osallistuneen Risto Tuomikosken lausahdukseen huviteollisuudesta, että keskustelu siitä on jäänyt ”kulttuurin pieksännäksi”. Syyksi hän näkee sen, ettei aiheesta ole olemassa tutkimuksia. Anekdootti kuvaa mielestäni toisten pitojen arvokeskustelua laajemminkin: kun 1930-luvun keskustelijoilla oli yhteinen sanasto ja yhteinen arvomaailma, oli se 1950-luvulla muisto vain, ja tilalla olivat käsitehapuilu, epävarmuus ja skeptisyys. Politiikkaa ei, toisin kuin 30- ja taas 60-luvulla, juurikaan käsitelty ja radikaalit puuttuivat joukosta.
Kuva ei luonnollisestikaan kerro koko totuutta 50-luvun Suomen kulttuuri-ilmapiiristä. Skeptisyys oli ennen kaikkea nuoren älymystön ”ongelma”, sillä muunkinlaista asennoitumista oli. Esimerkiksi kun vuonna 1954 kulttuuriälymystö kokoontui toistamiseen hotelli Torniin pohtimaan Suomen henkistä tilaa, asui siellä myös Esa Pakarinen, joka juhlisti samana vuonna valmistunutta elokuvaa Hei rillumareitä kumoamalla ”jallumoukkuja” kavereineen. Korkean ja matalan kulttuurin välinen ero puhutti varmasti molempia seurueita. Erona on se, että ensin mainitun joukkion keskustelut ikuistettiin magnetofonille ja muokattiin kirjaksi. Toisaalta taas kansa tarkasteli taatusti mieluummin jälkimmäisen edesottamuksia.
Toiset pidot Tornissa oli 50-luvulla sisällöltään sikäli ainutlaatuinen, että siinä käsiteltiin laajoja kulttuurisia kysymyksiä. Ajan kulttuurilehdistössä yleinen kulttuuripohdinta oli vähäisempää, niissä keskityttiin konkreettisimpiin ja yksittäisiin asioihin. Tätä piti esimerkiksi Ylioppilaslehden pakinoitsija Kala eli Pekka Lounela vain hyvänä asiana. Häneltä ei herunut paljon sympatiaa yleisille, ”taikinamaisille aiheille”, joita pitoseurue vatvoi.
Vaikka toisten pitojen keskustelijoita kutsuttiin ”nuoreksi polveksi” ja samaan aikaan kulttuurielämässä käytiin välistä kiivastakin sukupolvikamppailua, piti pitoseurue sisällään niin henkisiä ”30-lukulaisia” kuin ”50-lukulaisiakin”.
Kulttuuri-käsitteen määrittely tuotti vaikeuksia 50-luvun pitojen pitäjille. 30-luvun pidoissa se käsitettiin vielä korkeakulttuurin saavutuksiksi ja 60-luvulla kulttuuri oli silkkaa politiikkaa. Oma käsitykseni kulttuurista pohjaa muun muassa diskurssianalyysiin. Käsitän kulttuurin keskustelujen virraksi, arvoja välittäväksi, ylläpitäväksi, niitä uudelleen arvioivaksi ja luovaksi toiminnaksi. Erilaiset tekstit ovat kiteytymiä virrasta. En kuitenkaan käytä diskurssianalyysiä työssäni varsinaisena metodina, vaan lähinnä väljänä jäsentävänä kehikkona.
Työni ”suurina linjoina” kulkevat erityisesti teemat ’nuori polvi’ vs. ’vanha polvi’, 50-luvun modernismi, kulttuuripolitiikka, sanomisen laatu ja sen vapaus.
Tutkielman keskeiä lähteitä ovat vuosina 1937, 1954 ja 1963 julkaistut keskustelukirjat sekä suomenkielinen, vuosien 1949-1956 välisenä aikana ilmestynyt kulttuurilehdistö.