"Punainen kuolema on parempi kuin musta elämä" - Itsemurhaiskut libanonilaisen Hizballahin ja palestiinalaisen Hamasin toimintamuotona
ROSBERG, ANNIKA (2008)
ROSBERG, ANNIKA
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-05-13
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18156
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18156
Tiivistelmä
Pro graduni käsittelee terrorismiin liittyvää ilmiötä, itsemurhaiskuja. Tutkimuksessa itsemurhaiskuja tarkastellaan kahden islamistisen ja alueillaan poliittisesti, sotilaallisesti sekä yhteiskunnallisesti vahvan järjestön, libanonilaisen Hizballahin ja palestiinalaisen Hamasin kautta. Tutkimusaiheena terrorismintutkimus on haasteellinen, sillä sitä harjoittavat järjestöt eivät juuri jätä materiaalia taakseen. Joitakin niin sanottuja alkuperäislähteitä, kuten peruskirjoja ja lausuntoja, on kuitenkin Hizballahin ja Hamasin kaltaisilta suurilta järjestöiltä mahdollisuus löytää. Kuten terrorismintutkimuksessa yleensäkin, käytän paljolti hyväkseni aikaisempaa tutkimusta, esimerkiksi kirjallisuutta ja internet-aineistoa.
Tarkoitukseni on selvittää, miksi järjestöt päätyivät käyttämään itsemurhaiskuja politiikkansa välineenä, miten niitä on toteutettu ja mitä niillä on saavutettu. Itsemurhaiskut ovat vanha toimintatapa, jota on käytetty jo vuosisatoja, mutta laajamittaiset iskut aloitti modernilla ajalla Hizballah. Libanonissa riehui tuolloin sisällissota ja maassa oli runsaasti ulkomaisia joukkoja. Tukea ja kannustusta järjestö sai Iranista, joka alkoi vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen tukea Libanonin köyhää shiia-väestöä. 1980-luvun alussa hajanaiset ryhmittymät alkoivat toteuttaa iskuja israelilaisia ja länsimaalaisia joukkoja vastaan. Hizballah organisoitui vähitellen ja tuli tunnetuksi suurista ja tuhoisista iskuista, joita se alkoi kontrolloida viimeistään vuonna 1983. Nämä ”Libanonin ensimmäisen aallon” itsemurhaiskut vaativat paitsi eniten kuolonuhreja, niillä saavutettiin myös merkittävimmät tulokset, mitä tulee järjestön tavoitteisiin. Yhdysvaltalaiset ja ranskalaiset joukot poistuivat Libanonista vuonna 1984 ja Israelin joukot vetäytyivät Etelä-Libanoniin vuotta myöhemmin. Hizballah jatkoi kuitenkin iskujaan vielä 1980-luvun loppuun saakka aktiivisesti. Niillä haluttiin tukea palestiinalaisten ensimmäistä kansannousua ja toisaalta saada Israel vetäytymään kokonaan Libanonista.
Toinen tutkittava järjestö, Hamas, perustettiin egyptiläisen Muslimiveljeskunnan haaraksi Palestiinaan. Toisin kuin Hizballah, se organisoitui ensin ja väkivaltaistui vasta sitten. Järjestö tyytyi pitkään aseettomaan taisteluun, mutta aloitti lopulta itsemurhaiskut pahimman kilpailijansa, Islamilaisen jihadin jalanjäljissä viimeistään vuonna 1994. Kun itsemurhaiskut siirtyivät Libanonista Palestiinaan, niiden luonne muuttui. Libanonissa kohteena olivat pääosin sotilaskohteet, kun taas palestiinalaisryhmät alkoivat suunnata iskut siviilejä vastaan Israelin rajojen sisällä. Sotilaskohteisiin iskeminen olisi ollut huomattavan vaikeaa ja toisaalta siviileihin kohdistetuilla iskuilla voitiin vahingoittaa sotilaallisesti ylivoimaisen vihollisen haavoittuvinta kohtaa. Hamas pyrki iskuillaan etenkin sabotoimaan Oslon rauhanprosessia. Järjestö ei hyväksy minkäänlaisia neuvotteluja, vaan katsoo, että ”historiallinen Palestiina” kuuluu palestiinalaisille. Sekä Hamas että Hizballah ovat ilmoittaneet tavoitteekseen islamilaisen valtion perustamisen. Hizballahin iskut loppuivat täysin 1990-luvun kuluessa ja järjestö aloitti siirtymän kohti tavallista politiikkaa. Sen sijaan Hamas aloitti toisen intifadan alettua entistä aggressiivisemman itsemurhapommien kampanjan vuonna 2001. Samalla kilpailu kannattajista kiristyi, kun useat muutkin palestiinalaisryhmät alkoivat suorittaa iskuja. Iskuilla ei kuitenkaan saavutettu enää entisenlaisia tuloksia, vaan Israel päinvastoin kiristi otettaan palestiinalaisalueista. Libanonin esimerkin innoittamina moni muukin järjestö omaksui itsemurhaiskut yhdeksi taistelumuodokseen, niitä käyttävät myös sekulaarit järjestöt.
Työssäni pohdin myös, miten järjestöjen johtajat ovat perustelleet kannattajilleen ja vastustajilleen itsemurhaiskujen käyttöä. Niiden aloittaminen on aina järjestöltä strateginen valinta, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä tuloksia. Hizballah on shiialainen järjestö ja Hamas taas sunnalainen, mutta uskonnollisista eroista huolimatta järjestöjen johtajien käyttämä retoriikka on hyvin samantapaista. Johtajat vetoavat usein muun muassa epäsymmetriseen sodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan ja käyttävät taidokkaasti hyväkseen uskonnollisia tekstejä, historiallisia tarinoita ja usein vedotaan myös vanhoihin vääryyksiin. Erityisen merkittävässä asemassa islamilaisissa maissa on marttyyrius, jota järjestöt käyttävät eräänlaisena markkinointikeinona. Marttyyrius kytkeytyy vahvasti jihadiin. Järjestön rooli itsemurhaiskuissa alkaa sen suunnittelusta ja tekijöiden värväämisestä ja jatkuu aina siihen hetkeen, kun pommittaja räjäyttää itsensä. Iskusta saatavasta ”kunniasta” kilpaillaan ankarasti organisaatioiden kesken.
Jotta iskuja voidaan toteuttaa, järjestöt tarvitsevat vapaaehtoisia, jotka ovat valmiit uhraamaan oman henkensä tappaakseen muita. Tutkijat ovat jo pitkään yrittäneet muodostaa jonkinlaisen ”itsemurhapommittajan prototyypin”, mutta tutkimuksista voi ainoastaan päätellä, ettei mitään yleistyksiä voida tehdä. Myös Libanonin ja Palestiinan itsemurhaiskuja tehneet ovat taustoiltaan hyvin erilaisia. Huomionarvoista on, etteivät järjestöt pääsääntöisesti ota iskuihin itsetuhoisia tai henkisesti sairaita ihmisiä, vastoin kun yleensä oletetaan. Pro gradu –työssä kartoitetaan myös erilaisia motiiveja, joita on noussut esiin, kun on yritetty selvittää, miksi jostakin henkilöstä tulee itsemurhapommittaja. Kosto on melko yleinen motiivi, mutta toisaalta kaikilla Libanonin ja Palestiinan konfliktin osallisilla on varmasti traumaattisia kokemuksia, eikä kaikista sittenkään tule pommittajia. Osa tekee iskun uskonnollisista syistä, osa velvollisuudesta isänmaata ja kansakuntaa kohtaan. Vastoin yleisiä luuloja, raha on osoittautunut vain ani harvan päällimmäiseksi motiiviksi. Tutkimuksessa käsitellään erikseen itsemurhaiskuihin osallistuneita naisia ja heidän motiivejaan. Poikkeuksellisen usein naisitsemurhapommittajat ovat teollaan pyrkineet pelastamaan oman ja perheensä maineen.
Itsemurhaiskuja toteuttavat järjestöt vaativat tuekseen myös iskuja tukevan ilmapiirin, jota kutsun ”kuoleman kulttuuriksi”. Tällaisessa ympäristössä itsemurhaiskujen tekijät ovat kunnioitettuja sankareita, heidän tekoaan juhlistetaan ja sille annetaan moraalinen oikeutus. Media, uskonnolliset auktoriteetit ja poliittiset toimijat ylistävät usein iskuja. Tällaisessa ympäristössä kasvavien lasten tilanne on monin tavoin hyvin ongelmallinen – viha, katkeruus ja marttyyriuden ihannointi siirtyy usein jo äidinmaidossa seuraavalle sukupolvelle. Palestiinalaislapsista suuri osa haaveilee itsemurhapommittajan ”ammatista”. Itsemurhaiskut ovat monisyinen ilmiö, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan. Lähes kolmen vuosikymmenenkin päästä aihe on edelleen valitettavan ajankohtainen, iskuja tehdään yhä viikoittain jossakin päin maailmaa.
Asiasanat: Hamas, Hizballah, Itsemurhaiskut, Terrorismi, Poliittinen islam, Marttyyrius, Libanon, Palestiina, Lähi-itä, Poliittinen historia, Järjestötutkimus
Tarkoitukseni on selvittää, miksi järjestöt päätyivät käyttämään itsemurhaiskuja politiikkansa välineenä, miten niitä on toteutettu ja mitä niillä on saavutettu. Itsemurhaiskut ovat vanha toimintatapa, jota on käytetty jo vuosisatoja, mutta laajamittaiset iskut aloitti modernilla ajalla Hizballah. Libanonissa riehui tuolloin sisällissota ja maassa oli runsaasti ulkomaisia joukkoja. Tukea ja kannustusta järjestö sai Iranista, joka alkoi vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen tukea Libanonin köyhää shiia-väestöä. 1980-luvun alussa hajanaiset ryhmittymät alkoivat toteuttaa iskuja israelilaisia ja länsimaalaisia joukkoja vastaan. Hizballah organisoitui vähitellen ja tuli tunnetuksi suurista ja tuhoisista iskuista, joita se alkoi kontrolloida viimeistään vuonna 1983. Nämä ”Libanonin ensimmäisen aallon” itsemurhaiskut vaativat paitsi eniten kuolonuhreja, niillä saavutettiin myös merkittävimmät tulokset, mitä tulee järjestön tavoitteisiin. Yhdysvaltalaiset ja ranskalaiset joukot poistuivat Libanonista vuonna 1984 ja Israelin joukot vetäytyivät Etelä-Libanoniin vuotta myöhemmin. Hizballah jatkoi kuitenkin iskujaan vielä 1980-luvun loppuun saakka aktiivisesti. Niillä haluttiin tukea palestiinalaisten ensimmäistä kansannousua ja toisaalta saada Israel vetäytymään kokonaan Libanonista.
Toinen tutkittava järjestö, Hamas, perustettiin egyptiläisen Muslimiveljeskunnan haaraksi Palestiinaan. Toisin kuin Hizballah, se organisoitui ensin ja väkivaltaistui vasta sitten. Järjestö tyytyi pitkään aseettomaan taisteluun, mutta aloitti lopulta itsemurhaiskut pahimman kilpailijansa, Islamilaisen jihadin jalanjäljissä viimeistään vuonna 1994. Kun itsemurhaiskut siirtyivät Libanonista Palestiinaan, niiden luonne muuttui. Libanonissa kohteena olivat pääosin sotilaskohteet, kun taas palestiinalaisryhmät alkoivat suunnata iskut siviilejä vastaan Israelin rajojen sisällä. Sotilaskohteisiin iskeminen olisi ollut huomattavan vaikeaa ja toisaalta siviileihin kohdistetuilla iskuilla voitiin vahingoittaa sotilaallisesti ylivoimaisen vihollisen haavoittuvinta kohtaa. Hamas pyrki iskuillaan etenkin sabotoimaan Oslon rauhanprosessia. Järjestö ei hyväksy minkäänlaisia neuvotteluja, vaan katsoo, että ”historiallinen Palestiina” kuuluu palestiinalaisille. Sekä Hamas että Hizballah ovat ilmoittaneet tavoitteekseen islamilaisen valtion perustamisen. Hizballahin iskut loppuivat täysin 1990-luvun kuluessa ja järjestö aloitti siirtymän kohti tavallista politiikkaa. Sen sijaan Hamas aloitti toisen intifadan alettua entistä aggressiivisemman itsemurhapommien kampanjan vuonna 2001. Samalla kilpailu kannattajista kiristyi, kun useat muutkin palestiinalaisryhmät alkoivat suorittaa iskuja. Iskuilla ei kuitenkaan saavutettu enää entisenlaisia tuloksia, vaan Israel päinvastoin kiristi otettaan palestiinalaisalueista. Libanonin esimerkin innoittamina moni muukin järjestö omaksui itsemurhaiskut yhdeksi taistelumuodokseen, niitä käyttävät myös sekulaarit järjestöt.
Työssäni pohdin myös, miten järjestöjen johtajat ovat perustelleet kannattajilleen ja vastustajilleen itsemurhaiskujen käyttöä. Niiden aloittaminen on aina järjestöltä strateginen valinta, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä tuloksia. Hizballah on shiialainen järjestö ja Hamas taas sunnalainen, mutta uskonnollisista eroista huolimatta järjestöjen johtajien käyttämä retoriikka on hyvin samantapaista. Johtajat vetoavat usein muun muassa epäsymmetriseen sodankäyntiin ylivoimaista vihollista vastaan ja käyttävät taidokkaasti hyväkseen uskonnollisia tekstejä, historiallisia tarinoita ja usein vedotaan myös vanhoihin vääryyksiin. Erityisen merkittävässä asemassa islamilaisissa maissa on marttyyrius, jota järjestöt käyttävät eräänlaisena markkinointikeinona. Marttyyrius kytkeytyy vahvasti jihadiin. Järjestön rooli itsemurhaiskuissa alkaa sen suunnittelusta ja tekijöiden värväämisestä ja jatkuu aina siihen hetkeen, kun pommittaja räjäyttää itsensä. Iskusta saatavasta ”kunniasta” kilpaillaan ankarasti organisaatioiden kesken.
Jotta iskuja voidaan toteuttaa, järjestöt tarvitsevat vapaaehtoisia, jotka ovat valmiit uhraamaan oman henkensä tappaakseen muita. Tutkijat ovat jo pitkään yrittäneet muodostaa jonkinlaisen ”itsemurhapommittajan prototyypin”, mutta tutkimuksista voi ainoastaan päätellä, ettei mitään yleistyksiä voida tehdä. Myös Libanonin ja Palestiinan itsemurhaiskuja tehneet ovat taustoiltaan hyvin erilaisia. Huomionarvoista on, etteivät järjestöt pääsääntöisesti ota iskuihin itsetuhoisia tai henkisesti sairaita ihmisiä, vastoin kun yleensä oletetaan. Pro gradu –työssä kartoitetaan myös erilaisia motiiveja, joita on noussut esiin, kun on yritetty selvittää, miksi jostakin henkilöstä tulee itsemurhapommittaja. Kosto on melko yleinen motiivi, mutta toisaalta kaikilla Libanonin ja Palestiinan konfliktin osallisilla on varmasti traumaattisia kokemuksia, eikä kaikista sittenkään tule pommittajia. Osa tekee iskun uskonnollisista syistä, osa velvollisuudesta isänmaata ja kansakuntaa kohtaan. Vastoin yleisiä luuloja, raha on osoittautunut vain ani harvan päällimmäiseksi motiiviksi. Tutkimuksessa käsitellään erikseen itsemurhaiskuihin osallistuneita naisia ja heidän motiivejaan. Poikkeuksellisen usein naisitsemurhapommittajat ovat teollaan pyrkineet pelastamaan oman ja perheensä maineen.
Itsemurhaiskuja toteuttavat järjestöt vaativat tuekseen myös iskuja tukevan ilmapiirin, jota kutsun ”kuoleman kulttuuriksi”. Tällaisessa ympäristössä itsemurhaiskujen tekijät ovat kunnioitettuja sankareita, heidän tekoaan juhlistetaan ja sille annetaan moraalinen oikeutus. Media, uskonnolliset auktoriteetit ja poliittiset toimijat ylistävät usein iskuja. Tällaisessa ympäristössä kasvavien lasten tilanne on monin tavoin hyvin ongelmallinen – viha, katkeruus ja marttyyriuden ihannointi siirtyy usein jo äidinmaidossa seuraavalle sukupolvelle. Palestiinalaislapsista suuri osa haaveilee itsemurhapommittajan ”ammatista”. Itsemurhaiskut ovat monisyinen ilmiö, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan. Lähes kolmen vuosikymmenenkin päästä aihe on edelleen valitettavan ajankohtainen, iskuja tehdään yhä viikoittain jossakin päin maailmaa.
Asiasanat: Hamas, Hizballah, Itsemurhaiskut, Terrorismi, Poliittinen islam, Marttyyrius, Libanon, Palestiina, Lähi-itä, Poliittinen historia, Järjestötutkimus