Kiinteistöhallintapalveluiden arvonlisäverotus – erityisesti oman käytön verotus
MAIJALA, KATI (2008)
MAIJALA, KATI
2008
Vero-oikeus - Tax Law
Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta - Faculty of Economics and Administration
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-05-06
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18054
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18054
Tiivistelmä
Tutkielman aihe on kiinteistöhallintapalveluiden arvonlisäverotus - erityisesti oman käytön verotus. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, milloin kiinteistöhallintapalveluiden omasta käytöstä joudutaan maksamaan arvonlisäveroa eli, milloin arvonlisäverolain 32 §:n soveltaminen tulee kyseeseen. Tutkielmassa selvitetään kiinteistöhallintapalvelun käsitteen sisältö sekä oman käytön verotus kiinteistöhallintapalveluissa. Lisäksi selvitetään verovelvollisuuden määräytymistä kiinteistöhallintapalveluissa ja tähän liittyen mahdollista ristiriita arvonlisäverolain ja arvonlisäverodirektiivin välillä. Tutkielmassa selvitetään myös mahdollisuuksia veron minimointiin kiinteistöhallintapalveluissa. Tutkielman lähestymistapa on oikeusdogmaattinen eli lakia tulkitseva. Tutkielmassa lähestytään veron minimointia taloudellisen intressin kautta. Tutkielman tarkoituksena on antaa tietoa kiinteistöhallintapalveluiden oman käytön arvonlisäverotuksesta kaikille, myös niille, jotka eivät ole aikaisemmin olleet tekemisissä tutkimuskohteen aiheen kanssa.
Tutkielman lähdeaineistona käytetään aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja artikkeleita. Keskeisenä lähdekirjallisuutena on ollut Mikko Pikkujämsän väitöskirja Oikeusperiaatteet ja arvonlisäverotus kiinteistöalalla ja Eila Rotherin väitöskirja Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus sekä teos Arvonlisäverotus 2007. Lähdeaineistona käytetään luonnollisesti myös arvonlisäverolakia ja arvonlisäverodirektiiviä sekä Verohallituksen ohjetta kiinteistöhallintapalvelun oman käytön arvonlisäverotuksesta. Myös hallituksen esitykset ja valtiovarainvaliokunnan mietinnöt sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut ovat keskeistä lähdeaineistoa.
Kiinteistöhallintapalvelun käsitteen määrittely on vaikeaa ja käsitteen sisällöstä on lukuisia, erilaisia tulkintoja. Veron perusteen muodostavien välillisten ja välittömien kustannusten määrittely on ongelmallista, koska niitä ei ole määritelty laissa. Viimeaikaisen oikeuskäytännön valossa voidaan todeta, että verovelvollisuusryhmään kuuluvia verovelvollisia kohdellaan ankarammin kuin yksittäisiä verovelvollisuusryhmään kuulumattomia tahoja. Edellä mainittu kohtelu on kuitenkin perusteltua, koska verovelvollisuusryhmä on itsenäinen elinkeinonharjoittaja siinä missä yksi henkilökin. Kiinteistöhallintapalvelun oman käytön veron minimoinnille on lukuisia keinoja. Arvonlisäverolain 32 §:n sanamuodon muutos saattaa tulla ajankohtaiseksi, koska siitä ei selvästi ilmene, että muistakin kuin verovelvollisen ominaisuudessa suoritetuista palveluista tulisi maksaa oman käytön veroa. Arvonlisäverodirektiivin oman käytön verotuksen säännöksiä sovelletaan vain silloin, kun palvelu suoritetaan verovelvollisen ominaisuudessa. Arvonlisäverolaista taas saa sen käsityksen, että vero suoritettaisiin silloinkin, kun palvelua ei tehdä verovelvollisen ominaisuudessa. Ylipäätään kiinteistöhallintapalveluiden oman käytön verotuksen erityissäännöksen järkevyys kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Tämän puolesta puhuu myös arvonlisäverolain 22 §:ään ja 33 §:ään viime aikoina tehdyt muutokset sekä lainkohdan ristiriitaisuus arvonlisäverodirektiivin kanssa.
Tutkielman lähdeaineistona käytetään aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja artikkeleita. Keskeisenä lähdekirjallisuutena on ollut Mikko Pikkujämsän väitöskirja Oikeusperiaatteet ja arvonlisäverotus kiinteistöalalla ja Eila Rotherin väitöskirja Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus sekä teos Arvonlisäverotus 2007. Lähdeaineistona käytetään luonnollisesti myös arvonlisäverolakia ja arvonlisäverodirektiiviä sekä Verohallituksen ohjetta kiinteistöhallintapalvelun oman käytön arvonlisäverotuksesta. Myös hallituksen esitykset ja valtiovarainvaliokunnan mietinnöt sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut ovat keskeistä lähdeaineistoa.
Kiinteistöhallintapalvelun käsitteen määrittely on vaikeaa ja käsitteen sisällöstä on lukuisia, erilaisia tulkintoja. Veron perusteen muodostavien välillisten ja välittömien kustannusten määrittely on ongelmallista, koska niitä ei ole määritelty laissa. Viimeaikaisen oikeuskäytännön valossa voidaan todeta, että verovelvollisuusryhmään kuuluvia verovelvollisia kohdellaan ankarammin kuin yksittäisiä verovelvollisuusryhmään kuulumattomia tahoja. Edellä mainittu kohtelu on kuitenkin perusteltua, koska verovelvollisuusryhmä on itsenäinen elinkeinonharjoittaja siinä missä yksi henkilökin. Kiinteistöhallintapalvelun oman käytön veron minimoinnille on lukuisia keinoja. Arvonlisäverolain 32 §:n sanamuodon muutos saattaa tulla ajankohtaiseksi, koska siitä ei selvästi ilmene, että muistakin kuin verovelvollisen ominaisuudessa suoritetuista palveluista tulisi maksaa oman käytön veroa. Arvonlisäverodirektiivin oman käytön verotuksen säännöksiä sovelletaan vain silloin, kun palvelu suoritetaan verovelvollisen ominaisuudessa. Arvonlisäverolaista taas saa sen käsityksen, että vero suoritettaisiin silloinkin, kun palvelua ei tehdä verovelvollisen ominaisuudessa. Ylipäätään kiinteistöhallintapalveluiden oman käytön verotuksen erityissäännöksen järkevyys kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Tämän puolesta puhuu myös arvonlisäverolain 22 §:ään ja 33 §:ään viime aikoina tehdyt muutokset sekä lainkohdan ristiriitaisuus arvonlisäverodirektiivin kanssa.