Poliittista puhetta vauvakuumeisessa valtiossa - Tutkielma väestöpoliittisen keskustelun retoriikasta 2000-luvun alun Suomessa
TANSKANEN, ANNI (2008)
TANSKANEN, ANNI
2008
Sosiologia - Sociology
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-02-13
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17685
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17685
Tiivistelmä
Viime vuosina väestön ikääntyminen ja syntyvyys ovat puhututtaneet Suomessa enemmän kuin pitkään aikaan, ja väestöpolitiikka on nostettu jälleen poliittiselle agendalle – neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tutkielmassani analysoin Suomessa 2000-luvulla virinneen väestöpoliittisen keskustelun retoriikkaa: miten väestöpolitiikan tarpeellisuutta ja yksittäisiä väestöpoliittisia keinoja perustellaan, ja millaisille jaetuille ”itsestäänselvyyksille” väestöpoliittisen keskustelun argumentointi rakentuu? Käytän aineistonani väestöpolitiikasta käytyä eduskuntakeskustelua sekä kolmea aiheesta laadittua kirjallista kannanottoa: valtioneuvoston väestöpolitiikkaa ja väestön ikääntymistä käsittelevää tulevaisuusselontekoa, eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintöä sekä Väestöliiton väestöpoliittista ohjelmaa. Jäsennän keskustelun argumentointia ja puheen vakuuttavuuden rakentumista Chaim Perelmanin kehittelemän argumentaatioteorian avulla. Metodologisia päälähteitäni ovat Perelmanin yhdessä Lucie Olbrechts-Tytecan kanssa kirjoittama The New Rhetoric -teos sekä aiheen myöhempi kehitelmä Retoriikan valtakunta.
Vaikka aika tuntuukin nyt olevan kypsä väestöpolitiikalle, syntyvyys on kaikesta huolimatta poliittisesti hankala puheenaihe. Aiheen arkuutta selittää ensinnäkin se, että lasten hankkiminen mielletään yhteiskunnassamme ihmisen yksityiseen elämänpiiriin kuuluvaksi asiaksi. Toiseksi syntyvyyteen ja väestökehitykseen vaikuttamisen kiusallisuutta lisää väestöpolitiikan synkkä historia. Kolmanneksi länsimaiden syntyvyyden kasvattamistavoitteita voidaan arvostella moraalittomuudesta tilanteessa, jossa maailman väkiluku jatkaa kasvuaan ja luonnonvarat ovat vaarassa ehtyä.
Hankalaa aihetta voidaan kuitenkin lähestyä oikeanlaisella retoriikalla. Tutkimassani aineistossa puhujat valitsevat käyttöönsä erilaisia retorisia keinoja riippuen siitä, mikä heidän päämääriinsä kulloinkin parhaiten sopii. Tilannesidonnaisten retoristen tekniikoiden summana alkaa hahmottua kaksi suurempaa puhetapaa. Ensinnäkin käytössä on faktapuhe, jossa väestön ikärakenteen muutoksia kuvataan erilaisten tilastojen, lukujen ja kansantaloustieteestä lainattujen käsitteiden avulla. Faktapuheen avulla lasten synnyttäminen muunnetaan abstrakteiksi tilastoiksi, käyriksi ja pyramideiksi ja etäännytetään näin oikeista, elävistä ruumiista ja yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta elämästä. Tällaisen puhetavan avulla hälvennetään intiimeille elämänalueille puuttumisen vaikutelmaa ja haetaan samalla uskottavuutta väestöpolitiikan tarpeellisuuden ja yksittäisten väestöpoliittisten keinojen perusteluun. Etäännyttävän faktapuheen lisäksi toinen korrekti tapa lähestyä intiimiä perhe-elämää on puhe hyvinvoinnista ja onnellisuudesta; taloudellisten argumenttien rinnalla syntyvyyden kasvattamista perustellaankin läpi aineistoni yksilöiden hyvinvoinnilla. Hyvinvointipuhe on käyttökelpoinen puhetapa myös siksi, että sillä voidaan erottautua menneiden vuosikymmenten epäeettiseksi koetusta väestöpolitiikasta. Suomalaisen väestöpoliittisen nykykeskustelun eetos syntyy siis talouteen ja numeroihin keskittyvän faktapuheen ja yksilöiden hyvää korostavan hyvinvointipuheen liitosta. Kuvion viimeistelee näkökulman rajaaminen kansallisvaltion tasolle: suomalainen syntyvyys esitetään keskustelussa enimmäkseen muusta maailmasta irrallisena kysymyksenä.
Asiasanat: väestöpolitiikka, syntyvyys, retoriikka, argumentaatioanalyysi
Vaikka aika tuntuukin nyt olevan kypsä väestöpolitiikalle, syntyvyys on kaikesta huolimatta poliittisesti hankala puheenaihe. Aiheen arkuutta selittää ensinnäkin se, että lasten hankkiminen mielletään yhteiskunnassamme ihmisen yksityiseen elämänpiiriin kuuluvaksi asiaksi. Toiseksi syntyvyyteen ja väestökehitykseen vaikuttamisen kiusallisuutta lisää väestöpolitiikan synkkä historia. Kolmanneksi länsimaiden syntyvyyden kasvattamistavoitteita voidaan arvostella moraalittomuudesta tilanteessa, jossa maailman väkiluku jatkaa kasvuaan ja luonnonvarat ovat vaarassa ehtyä.
Hankalaa aihetta voidaan kuitenkin lähestyä oikeanlaisella retoriikalla. Tutkimassani aineistossa puhujat valitsevat käyttöönsä erilaisia retorisia keinoja riippuen siitä, mikä heidän päämääriinsä kulloinkin parhaiten sopii. Tilannesidonnaisten retoristen tekniikoiden summana alkaa hahmottua kaksi suurempaa puhetapaa. Ensinnäkin käytössä on faktapuhe, jossa väestön ikärakenteen muutoksia kuvataan erilaisten tilastojen, lukujen ja kansantaloustieteestä lainattujen käsitteiden avulla. Faktapuheen avulla lasten synnyttäminen muunnetaan abstrakteiksi tilastoiksi, käyriksi ja pyramideiksi ja etäännytetään näin oikeista, elävistä ruumiista ja yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta elämästä. Tällaisen puhetavan avulla hälvennetään intiimeille elämänalueille puuttumisen vaikutelmaa ja haetaan samalla uskottavuutta väestöpolitiikan tarpeellisuuden ja yksittäisten väestöpoliittisten keinojen perusteluun. Etäännyttävän faktapuheen lisäksi toinen korrekti tapa lähestyä intiimiä perhe-elämää on puhe hyvinvoinnista ja onnellisuudesta; taloudellisten argumenttien rinnalla syntyvyyden kasvattamista perustellaankin läpi aineistoni yksilöiden hyvinvoinnilla. Hyvinvointipuhe on käyttökelpoinen puhetapa myös siksi, että sillä voidaan erottautua menneiden vuosikymmenten epäeettiseksi koetusta väestöpolitiikasta. Suomalaisen väestöpoliittisen nykykeskustelun eetos syntyy siis talouteen ja numeroihin keskittyvän faktapuheen ja yksilöiden hyvää korostavan hyvinvointipuheen liitosta. Kuvion viimeistelee näkökulman rajaaminen kansallisvaltion tasolle: suomalainen syntyvyys esitetään keskustelussa enimmäkseen muusta maailmasta irrallisena kysymyksenä.
Asiasanat: väestöpolitiikka, syntyvyys, retoriikka, argumentaatioanalyysi