Ennustusparadoksi ja metaparadoksi
HAIKONEN, JANNE (2007)
HAIKONEN, JANNE
2007
Filosofia - Philosophy
Informaatiotieteiden tiedekunta - Faculty of Information Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2007-05-22
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-16826
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-16826
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee epistemologisesti merkittäväksi pulmaksi kohonnutta 'ennustusparadoksia' ('the prediction paradox'). Sen tunnetuimmassa versiossa eli 'yllätystenttiparadoksissa' opettaja ilmoittaa seuraavalla viikolla pidettäväksi tentin, jonka ajankohtaa oppilaat eivät tule tietämään etukäteen. Oppilaat päättelevät, että "yllätystentti" ei voi olla viikon viimeisenä koulupäivänä. Tällöin se ei voi olla myöskään toiseksi viimeisenä päivänä, sillä oppilaat tietäisivät kyseisen päivän aamuna sen olevan ainoa jäljellä oleva mahdollisuus, kun viimeinen päivä on poissuljettavissa. Vastaavalla tavalla jatkaen oppilaat päätyvät sulkemaan pois kaikki päivät mahdollisina yllätystenttipäivinä, mikä oletettavasti on epätosi johtopäätös. Ennustusparadoksin ratkaiseminen edellyttää virheen löytämistä argumentista ja tyydyttävää selitystä sille, miksi kyseinen oletus näytti hyväksyttävältä. Ratkaisemista ohjaavat useat paradoksimuunnelmat, jotka ovat osoittaneet monet yllätystenttianekdootin piirteistä epäolennaisiksi.
Ennustusparadoksin mittavassa kirjallisuudessa ei ole onnistuttu esittämään yleisesti hyväksyttyä ratkaisua. Paradoksin vaikeutta ei voi koskaan arvioida ulkonäön perusteella, mutta suhteessa siihen, että ennustusparadoksia ei ole yleisimmin hankaluudeltaan pidetty klassisten paradoksien veroisena ongelmana, käydyn keskustelun erimielisyyden määrä (ja joissakin tapauksissa myös sen laatu) vaikuttaa kummalliselta, ja tilannetta onkin nimitetty ennustusparadoksin 'metaparadoksiksi'. Metaparadoksia on yritetty selittää pois esimerkiksi viittaamalla paradoksitarinan ja yllätystentin määritelmän jo yleisesti tunnistettuun monitulkintaisuuteen. Vaikka huomiot monitulkintaisuudesta ovat sinänsä päteviä, tutkielman lähtökohtana kuitenkin on, että metaparadoksin ratkaiseminen edellyttää erimielisyyden syiden syvällisempää selvittämistä, jotta varteenotettavimmat ratkaisuehdotukset ja niiden osatekijät hahmottuvat vaihtoehtojen joukosta.
Pyrin osoittamaan, että sekavahkon tilanteen taustalla ovat keskustelussa tekemättömiksi jääneet erottelut. Ensinnäkin W.V. Quinen paljon kiistellyn ratkaisun ymmärtämiseksi on erotettava toisistaan ennustetun tietämättömyyden aktuaalinen ja potentiaalinen lukutapa. Edellinen koskee tosiasiallista mielentilaa, jälkimmäinen tiedollista asemaa. Sekaannusten välttämiseksi on tehtävä myös ero yllätystentin ja yllättävän tentin välille, sillä yllätystapahtuma ei ole varsinaisesti yllättävä, käsitteen tavanomaisessa merkityksessä. Päinvastainen kuvitelma vie jatkuvasti kommentoijia harhateille originaaliparadoksin kannalta. Lisäksi ratkaisijat kannattaa karkeasti jakaa oletus- ja olemuslähtöisiin analysoijiin. Oletuslähtöiset keskittyvät paradoksin käyttöön jotakin sen synnylle riittävää (premissijoukon osana) ja usein teoreettisesti kiinnostavaa oletusta vastaan; olemuslähtöiset sen sijaan etsivät paradoksin alkuperää ja pulman ydintä eri muunnelmien avulla. Distinktio on pelkistävä, mutta pidän sitä selitysvoimaisena. Toisaalta jaottelusta riippumatta kaikkien epistemologien teoriahakuisuus saattaa olla suurin syy ratkaisuehdotusten yleisen vaikuttavuuden laimeudelle. Liian teoriapitoiset analyysit eivät päättelyketjun kuvailuissaan onnistu paljastamaan silmänkääntötempun toimintalogiikkaa, syytä virheen tekemiselle. Ne voivat kuitenkin olla päteviä virheellisen premissin epätotuuden selittämisessä. Kommentoijat ovat tosin erimielisiä ennustusparadoksin olennaisimmasta virhekohdasta. Toisten mielestä päättelyketjussa on heikko lenkki heti alussa tai viimeistään toisella askeleella, sillä premissiksi tarvitaan oletus, joka on kohteelle rationaalisesti uskomaton tai tiedon ulottumattomissa oleva propositio. Jotkut puolestaan väittävät argumentin rakenteen johtavan vähittäin kumuloituvaan hataruuteen ketjuuntuvissa oletuksissa. Periaatteessa molemmat näkemykset voivat olla oikeita, sillä mikäli ennustusparadoksin olemus on premissien salakavalassa peittymisessä (kuten itse väitän), virhekohta ja premissin epätotuuden perusteet voivat vaihdella eri muunnelmissa, virheen tekemisen syyn pysyessä samana.
Asiasanat: ennustusparadoksi, yllätystenttiparadoksi, episteeminen paradoksi
Ennustusparadoksin mittavassa kirjallisuudessa ei ole onnistuttu esittämään yleisesti hyväksyttyä ratkaisua. Paradoksin vaikeutta ei voi koskaan arvioida ulkonäön perusteella, mutta suhteessa siihen, että ennustusparadoksia ei ole yleisimmin hankaluudeltaan pidetty klassisten paradoksien veroisena ongelmana, käydyn keskustelun erimielisyyden määrä (ja joissakin tapauksissa myös sen laatu) vaikuttaa kummalliselta, ja tilannetta onkin nimitetty ennustusparadoksin 'metaparadoksiksi'. Metaparadoksia on yritetty selittää pois esimerkiksi viittaamalla paradoksitarinan ja yllätystentin määritelmän jo yleisesti tunnistettuun monitulkintaisuuteen. Vaikka huomiot monitulkintaisuudesta ovat sinänsä päteviä, tutkielman lähtökohtana kuitenkin on, että metaparadoksin ratkaiseminen edellyttää erimielisyyden syiden syvällisempää selvittämistä, jotta varteenotettavimmat ratkaisuehdotukset ja niiden osatekijät hahmottuvat vaihtoehtojen joukosta.
Pyrin osoittamaan, että sekavahkon tilanteen taustalla ovat keskustelussa tekemättömiksi jääneet erottelut. Ensinnäkin W.V. Quinen paljon kiistellyn ratkaisun ymmärtämiseksi on erotettava toisistaan ennustetun tietämättömyyden aktuaalinen ja potentiaalinen lukutapa. Edellinen koskee tosiasiallista mielentilaa, jälkimmäinen tiedollista asemaa. Sekaannusten välttämiseksi on tehtävä myös ero yllätystentin ja yllättävän tentin välille, sillä yllätystapahtuma ei ole varsinaisesti yllättävä, käsitteen tavanomaisessa merkityksessä. Päinvastainen kuvitelma vie jatkuvasti kommentoijia harhateille originaaliparadoksin kannalta. Lisäksi ratkaisijat kannattaa karkeasti jakaa oletus- ja olemuslähtöisiin analysoijiin. Oletuslähtöiset keskittyvät paradoksin käyttöön jotakin sen synnylle riittävää (premissijoukon osana) ja usein teoreettisesti kiinnostavaa oletusta vastaan; olemuslähtöiset sen sijaan etsivät paradoksin alkuperää ja pulman ydintä eri muunnelmien avulla. Distinktio on pelkistävä, mutta pidän sitä selitysvoimaisena. Toisaalta jaottelusta riippumatta kaikkien epistemologien teoriahakuisuus saattaa olla suurin syy ratkaisuehdotusten yleisen vaikuttavuuden laimeudelle. Liian teoriapitoiset analyysit eivät päättelyketjun kuvailuissaan onnistu paljastamaan silmänkääntötempun toimintalogiikkaa, syytä virheen tekemiselle. Ne voivat kuitenkin olla päteviä virheellisen premissin epätotuuden selittämisessä. Kommentoijat ovat tosin erimielisiä ennustusparadoksin olennaisimmasta virhekohdasta. Toisten mielestä päättelyketjussa on heikko lenkki heti alussa tai viimeistään toisella askeleella, sillä premissiksi tarvitaan oletus, joka on kohteelle rationaalisesti uskomaton tai tiedon ulottumattomissa oleva propositio. Jotkut puolestaan väittävät argumentin rakenteen johtavan vähittäin kumuloituvaan hataruuteen ketjuuntuvissa oletuksissa. Periaatteessa molemmat näkemykset voivat olla oikeita, sillä mikäli ennustusparadoksin olemus on premissien salakavalassa peittymisessä (kuten itse väitän), virhekohta ja premissin epätotuuden perusteet voivat vaihdella eri muunnelmissa, virheen tekemisen syyn pysyessä samana.
Asiasanat: ennustusparadoksi, yllätystenttiparadoksi, episteeminen paradoksi