Koulukuraattorien perhetason työn mahdollisuudet peruskoulun yläluokilla
OJALA, TUULIKKI (2006)
OJALA, TUULIKKI
2006
Sosiaalityö - Social Work
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2006-01-18
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15306
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15306
Tiivistelmä
Koulukuraattorin perhetason työ tarkoittaa tässä tutkielmassa koulukuraattorien ja koulun sosiaalityöntekijöiden tekemää oppilaskohtaista, korjaavaa oppilashuoltotyötä, jossa työntekijät pyrkivät selvittelemään lapsen koulussa havaitun oireilun taustalla olevia ongelmia lapsen ja hänen vanhempansa tai perheen kanssa. Tutkimuksen lähtökohtana ovat 1990-luvun puolivälin jälkeen lisääntyneet median esiin nostamat huolet lasten ja nuorten vaikeuksien lisääntymisestä sekä tutkimukset, joissa on käsitelty niiden taustalla olevien tekijöiden tunnistamista. Tutkimuksen henkilökohtaisena lähtökohtana toimivat työssä tehdyt havainnot peruskoulussa, lastenpsykiatrian yksikössä ja sosiaalitoimessa.
Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu 33 koulukuraattorilta tai koulun sosiaalityöntekijältä sekä yhdeksältä koulupsykologilta kerätyistä eläytymismenetelmätarinoista. Tutkimuksen tarkoituksena on tehdä näkyväksi kirjoittajien kokemuksia tai mielikuvia koulukuraattorien perhetason työn toimintamuodoista ja arvioida mitä mahdollisuuksia tarinoiden kuraattoreilla on auttaa perhetason työllä peruskoulun yläluokilla oireilevia lapsia ja mikä avun saannin estää. Koulupsykologien kirjoittamat tarinat toimivat lisäaineistona, jonka avulla vertaillaan koulukuraattorien ja koulupsykologien toimintojen eroja. Kolmen erilaisen kehyskertomuksen perusteella kirjoitetut tarinat nimettiin onnistumis-, junnaus- ja vaikeustarinoiksi. Teemoittelun jälkeen pääaineisto eli koulukuraattorien ja koulun sosiaalityöntekijöiden kirjoittamat 13 onnistumistarinaa ja 11 vaikeustarinaa analysoitiin narratiivisella tutkimusotteella, varioimalla ja tyypittelemällä nämä tarinaversiot A. J. Greimasin aktanttimallista sovelletun mallin avulla. Tarinoiden koulukuraattorien toimintamuotoja tarkasteltiin byrokratiatyön, psykososiaalisen työn ja palvelutyön näkökulmasta.
Koulukuraattorien ja koulun sosiaalityöntekijöiden kirjoittamissa tarinoissa korostui työskentelyn alkuvaiheessa luottamuksellisen suhteen luominen lapseen. Vaikka lasten kuulemisella oli merkityksensä, useimmat lapset eivät kertoneet omista tarpeistaan, eivätkä kuraattorit olisi voineet kertoa vanhemmille lasten luottamuksella kertomia asioita. Koulupsykologien kirjoittamat tarinat olivat erilaisia. Niissä korostui koulupsykologien asiantuntija-asema, kun he pyysivät lapsen tapaamiseen luvan vanhemmilta. Koulupsykologit tekivät lasta tavattuaan arvion avun tarpeesta ja ohjasivat vanhempia hakemaan apua perheongelmissa perheneuvolasta ja lasten ongelmissa perheneuvolasta, nuorisoneuvolasta tai nuorisopoliklinikalta.
Koulukuraattorien osalta eri tarinaversioiden erot tulivat esiin siinä vaiheessa, kun kuraattorit aloittivat työskentelyn vanhempien kanssa. Onnistumistarinoiden kirjoittajat kertoivat kuraattoreista, jotka pääsivät luottamukselliseen suhteeseen vanhempien ja lapsen kanssa. Luottamukselliseen työhön pääseminen onnistui paneutuvan, psykososiaalisen työn avulla. Onnistuneen palvelutyönkin perustana oli psykososiaalinen työskentely vanhempien kanssa. Kun kuraattorit olivat kuulleet lasta ja tehneet tilanneselvityksen vanhempien kanssa, vanhemmat huomasivat lapsen tarvitsevan heidän apuaan. Kuraattorien tekemä tilanneselvitys toimi ”sosiaalisena diagnoosina”, jonka perusteella lapsille järjestettiin tukea koulussa, ja vanhemmat ohjattiin hakemaan omissa vaikeuksissa tai perhevaikeuksissa sosiaali- ja terveydenhuollon aikuispalveluista apua. Lisäksi kuraattorit järjestivät sosiaalitoimen kautta perhetyöntekijöiden apua perheisiin ja saattoivat perheitä perheneuvolan palveluiden p!
iiriin. Onnistumistarinoiden kuraattorit ottivat toiminnassaan huomioon YK:n Lapsen oikeuksien julistuksen, 1980-luvulla uudistetun lapsilainsäädännön ja sosiaalityön ammattieettiset periaatteet.
Vaikeustarinoissa kuraattorin ja kummankin vanhemman välille ei syntynyt yhteistyösuhdetta. Kuraattorit tekivät byrokratiatyötä eivätkä saaneet selville lasten oireiden taustalla olevia syitä. Kuraattorit siirsivät lapsia pienluokkaan ja toiseen kouluun muiden viranomaisten avulla. He lähettivät tai yrittivät lähettää lapsia perheneuvolaan ja nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja käyttivät mekaanisesti terveydenhuollon hoidonporrastusohjeita. Viranomaistyöskentely, jossa vanhemmat eivät olleet mukana, ei riittänyt auttamaan lasta, kun lapsen tilanne paheni silloinkin, kun kuraattori jatkoi lapsen tapaamista koulussa. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen aiheutti joissakin tarinoissa runsaasti pohdintaa eikä se ollut tarinoiden kuraattoreille helppoa. Joissakin pienissä jatkotarinoissa lastensuojeluilmoituksesta ja lastenpsykiatrin vastaanotosta uskottiin olevan lapselle apua, vaikka niihin ohjaaminen tapahtui byrokratiatyön keinoilla.
Koulukuraattorien tarinoissa lapsen oireilu ei ollut vain yksilön sisäinen ongelma, vaan keino hakea aikuisilta apua. Lasten vaikeat lapsuusolot tarkoittivat epävarmuutta tulevaisuuden suhteen silloin, kun vaikeuksista vaiettiin eikä puhuttu niiden kanssa, jotka voivat muuttaa asioita. Tutkimuksessa koulukuraattorien ja vanhempien yhteistyöllä oli erittäin suuri merkitys lapsen avunsaannin kannalta. Silloin, kun koulukuraattorit tekivät yksilötyötä lasten kanssa ja viranomaisyhteistyötä lasten asioissa ilman vanhempia, menetettiin ne mahdollisuudet, joilla perheiden osallisuutta, vanhempien selviytymistä, heidän voimavarojaan ja vanhemmuutta voitiin tukea. Tarinoiden mukaan lapset saivat apua, kun koulukuraattorit tekivät lapsilähtöistä, perhekeskeistä työtä koulussa. Paneutuvan, psykososiaalisen koulukuraattorien perhetason työn avulla vanhemmat saivat mahdollisuudet ottaa omien lasten asioista vastuuta.
AVAINSANAT: koulukuraattorit, koulun sosiaalityö, oppilashuolto, psykososiaalinen, perhekeskeisyys, moniammatillisuus, eläytymismenetelmä, narratiivinen tutkimusote, Greimasin aktanttimalli
Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu 33 koulukuraattorilta tai koulun sosiaalityöntekijältä sekä yhdeksältä koulupsykologilta kerätyistä eläytymismenetelmätarinoista. Tutkimuksen tarkoituksena on tehdä näkyväksi kirjoittajien kokemuksia tai mielikuvia koulukuraattorien perhetason työn toimintamuodoista ja arvioida mitä mahdollisuuksia tarinoiden kuraattoreilla on auttaa perhetason työllä peruskoulun yläluokilla oireilevia lapsia ja mikä avun saannin estää. Koulupsykologien kirjoittamat tarinat toimivat lisäaineistona, jonka avulla vertaillaan koulukuraattorien ja koulupsykologien toimintojen eroja. Kolmen erilaisen kehyskertomuksen perusteella kirjoitetut tarinat nimettiin onnistumis-, junnaus- ja vaikeustarinoiksi. Teemoittelun jälkeen pääaineisto eli koulukuraattorien ja koulun sosiaalityöntekijöiden kirjoittamat 13 onnistumistarinaa ja 11 vaikeustarinaa analysoitiin narratiivisella tutkimusotteella, varioimalla ja tyypittelemällä nämä tarinaversiot A. J. Greimasin aktanttimallista sovelletun mallin avulla. Tarinoiden koulukuraattorien toimintamuotoja tarkasteltiin byrokratiatyön, psykososiaalisen työn ja palvelutyön näkökulmasta.
Koulukuraattorien ja koulun sosiaalityöntekijöiden kirjoittamissa tarinoissa korostui työskentelyn alkuvaiheessa luottamuksellisen suhteen luominen lapseen. Vaikka lasten kuulemisella oli merkityksensä, useimmat lapset eivät kertoneet omista tarpeistaan, eivätkä kuraattorit olisi voineet kertoa vanhemmille lasten luottamuksella kertomia asioita. Koulupsykologien kirjoittamat tarinat olivat erilaisia. Niissä korostui koulupsykologien asiantuntija-asema, kun he pyysivät lapsen tapaamiseen luvan vanhemmilta. Koulupsykologit tekivät lasta tavattuaan arvion avun tarpeesta ja ohjasivat vanhempia hakemaan apua perheongelmissa perheneuvolasta ja lasten ongelmissa perheneuvolasta, nuorisoneuvolasta tai nuorisopoliklinikalta.
Koulukuraattorien osalta eri tarinaversioiden erot tulivat esiin siinä vaiheessa, kun kuraattorit aloittivat työskentelyn vanhempien kanssa. Onnistumistarinoiden kirjoittajat kertoivat kuraattoreista, jotka pääsivät luottamukselliseen suhteeseen vanhempien ja lapsen kanssa. Luottamukselliseen työhön pääseminen onnistui paneutuvan, psykososiaalisen työn avulla. Onnistuneen palvelutyönkin perustana oli psykososiaalinen työskentely vanhempien kanssa. Kun kuraattorit olivat kuulleet lasta ja tehneet tilanneselvityksen vanhempien kanssa, vanhemmat huomasivat lapsen tarvitsevan heidän apuaan. Kuraattorien tekemä tilanneselvitys toimi ”sosiaalisena diagnoosina”, jonka perusteella lapsille järjestettiin tukea koulussa, ja vanhemmat ohjattiin hakemaan omissa vaikeuksissa tai perhevaikeuksissa sosiaali- ja terveydenhuollon aikuispalveluista apua. Lisäksi kuraattorit järjestivät sosiaalitoimen kautta perhetyöntekijöiden apua perheisiin ja saattoivat perheitä perheneuvolan palveluiden p!
iiriin. Onnistumistarinoiden kuraattorit ottivat toiminnassaan huomioon YK:n Lapsen oikeuksien julistuksen, 1980-luvulla uudistetun lapsilainsäädännön ja sosiaalityön ammattieettiset periaatteet.
Vaikeustarinoissa kuraattorin ja kummankin vanhemman välille ei syntynyt yhteistyösuhdetta. Kuraattorit tekivät byrokratiatyötä eivätkä saaneet selville lasten oireiden taustalla olevia syitä. Kuraattorit siirsivät lapsia pienluokkaan ja toiseen kouluun muiden viranomaisten avulla. He lähettivät tai yrittivät lähettää lapsia perheneuvolaan ja nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja käyttivät mekaanisesti terveydenhuollon hoidonporrastusohjeita. Viranomaistyöskentely, jossa vanhemmat eivät olleet mukana, ei riittänyt auttamaan lasta, kun lapsen tilanne paheni silloinkin, kun kuraattori jatkoi lapsen tapaamista koulussa. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen aiheutti joissakin tarinoissa runsaasti pohdintaa eikä se ollut tarinoiden kuraattoreille helppoa. Joissakin pienissä jatkotarinoissa lastensuojeluilmoituksesta ja lastenpsykiatrin vastaanotosta uskottiin olevan lapselle apua, vaikka niihin ohjaaminen tapahtui byrokratiatyön keinoilla.
Koulukuraattorien tarinoissa lapsen oireilu ei ollut vain yksilön sisäinen ongelma, vaan keino hakea aikuisilta apua. Lasten vaikeat lapsuusolot tarkoittivat epävarmuutta tulevaisuuden suhteen silloin, kun vaikeuksista vaiettiin eikä puhuttu niiden kanssa, jotka voivat muuttaa asioita. Tutkimuksessa koulukuraattorien ja vanhempien yhteistyöllä oli erittäin suuri merkitys lapsen avunsaannin kannalta. Silloin, kun koulukuraattorit tekivät yksilötyötä lasten kanssa ja viranomaisyhteistyötä lasten asioissa ilman vanhempia, menetettiin ne mahdollisuudet, joilla perheiden osallisuutta, vanhempien selviytymistä, heidän voimavarojaan ja vanhemmuutta voitiin tukea. Tarinoiden mukaan lapset saivat apua, kun koulukuraattorit tekivät lapsilähtöistä, perhekeskeistä työtä koulussa. Paneutuvan, psykososiaalisen koulukuraattorien perhetason työn avulla vanhemmat saivat mahdollisuudet ottaa omien lasten asioista vastuuta.
AVAINSANAT: koulukuraattorit, koulun sosiaalityö, oppilashuolto, psykososiaalinen, perhekeskeisyys, moniammatillisuus, eläytymismenetelmä, narratiivinen tutkimusote, Greimasin aktanttimalli