Antihumanismista antroposentrismiin. Ympäristöfilosofia ja ihmisen maailmassa oleminen
OKSA, JUHA (2005)
OKSA, JUHA
2005
Aluetiede - Regional Studies
Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta - Faculty of Economics and Administration
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2005-10-04
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15060
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15060
Tiivistelmä
Hakutermit:
ympäristöfilosofia, ihmisen maailmassa oleminen, arvot
Tutkimus luo läpileikkauksen ympäristöfilosofian nykytilanteeseen tarkastelemalla ympäristöajattelun syntyä ja sen eri suuntauksia sekä luonnon arvottamista. Tutkimus pyrkii myös hahmottelemaan, millainen olisi ympäristöfilosofinen lähestymistapa, jonka lähtökohdat ovat ihmisen maailmassa olemisen huomioimisessa. Ihmisen maailmassa oleminen on todellisuuden jäsentämisen tapa, jonka perusta on fenomenologisessa filosofiassa. Siinä lähtökohtana on maailma sellaisena kuin se meille monin eri tavoin ilmenee. Kokemuksellisuuden osuus tietämisprosessissa tulee korostuneesti esille ja ihmistä tarkastellaan kokonaisuutena suhteessa luonnon kokonaisuuteen. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen kirjallisuuskatsaus. Tutkimusote on eksploratiivinen. Lähdemateriaali koostuu ympäristöfilosofian aihepiiriä käsittelevistä koti- ja ulkomaisista teoksista ja artikkeleista.
Tutkimus päätyy tarkastelussaan näkemykseen, että keskeisin ympäristöfilosofinen jaottelu, antroposentrismin eli ihmiskeskeisyyden ja nonantroposentrismin eli luontokeskeisyyden välinen kahtiajako, on pyrittävä ylittämään, sillä mahdollisista selkeyttävistä piirteistään huolimatta se muodostaa tarpeettoman rajalinjan luonnon ja kulttuurin välille. Ajatussuuntien välisten erottelujen sijaan on koetettava löytää toisenlaisia menettelytapoja, jotka voivat edesauttaa luontosuhteemme ongelmallisten kohtien selvittämistä. Ympäristöfilosofiaa voi pohjimmiltaan pitää filosofisena ihmistutkimuksena, jossa luonto osana ihmistä ja ihminen osana luontoa määrittelevät toinen toisiaan. Ihmistutkimukselle olennaista on tarkoitusten ja arvojen pohtiminen, todellisuuden hahmottaminen inhimillisen merkityksenannon näkökulmasta. Luonnon merkityksellisyyttä arvioitaessa on huomioitava ihmisen merkityksellisyys erottamattomana osana luontoa.
Ympäristökysymysten ratkaisuyritykset ovat voimakkaasti sidoksissa valittuihin tietoteoreettisiin ja ontologisiin olettamuksiin, ja niiden asettaminen on välttämätöntä siitäkin huolimatta, että joudumme aina toimimaan epävarman tiedon pohjalta todellisuudessa, jonka ehdottomia ja perimmäisiä lainalaisuuksia emme tunne.
Mikään yksittäinen ympäristöfilosofinen suuntaus ei voi tarjota kaikissa tilanteissa päteviä ongelmanratkaisukeinoja, eikä pidä kuvitella, että ongelmiin, joiden määritteleminen ja täsmentäminen on likipitäen yhtä vaikeaa kuin niiden poistaminen, löytyisi yleisen tason vastauksia. Luonto, jonka piirteiden selville saamiseen meillä on vain rajallisen käsityskykymme tuottamat välineet, ei ole pelkkä toiminnan kohde, vaan lopulta se kokonaisuus, jota meidän on kaikessa olemisessamme kunnioitettava.
ympäristöfilosofia, ihmisen maailmassa oleminen, arvot
Tutkimus luo läpileikkauksen ympäristöfilosofian nykytilanteeseen tarkastelemalla ympäristöajattelun syntyä ja sen eri suuntauksia sekä luonnon arvottamista. Tutkimus pyrkii myös hahmottelemaan, millainen olisi ympäristöfilosofinen lähestymistapa, jonka lähtökohdat ovat ihmisen maailmassa olemisen huomioimisessa. Ihmisen maailmassa oleminen on todellisuuden jäsentämisen tapa, jonka perusta on fenomenologisessa filosofiassa. Siinä lähtökohtana on maailma sellaisena kuin se meille monin eri tavoin ilmenee. Kokemuksellisuuden osuus tietämisprosessissa tulee korostuneesti esille ja ihmistä tarkastellaan kokonaisuutena suhteessa luonnon kokonaisuuteen. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen kirjallisuuskatsaus. Tutkimusote on eksploratiivinen. Lähdemateriaali koostuu ympäristöfilosofian aihepiiriä käsittelevistä koti- ja ulkomaisista teoksista ja artikkeleista.
Tutkimus päätyy tarkastelussaan näkemykseen, että keskeisin ympäristöfilosofinen jaottelu, antroposentrismin eli ihmiskeskeisyyden ja nonantroposentrismin eli luontokeskeisyyden välinen kahtiajako, on pyrittävä ylittämään, sillä mahdollisista selkeyttävistä piirteistään huolimatta se muodostaa tarpeettoman rajalinjan luonnon ja kulttuurin välille. Ajatussuuntien välisten erottelujen sijaan on koetettava löytää toisenlaisia menettelytapoja, jotka voivat edesauttaa luontosuhteemme ongelmallisten kohtien selvittämistä. Ympäristöfilosofiaa voi pohjimmiltaan pitää filosofisena ihmistutkimuksena, jossa luonto osana ihmistä ja ihminen osana luontoa määrittelevät toinen toisiaan. Ihmistutkimukselle olennaista on tarkoitusten ja arvojen pohtiminen, todellisuuden hahmottaminen inhimillisen merkityksenannon näkökulmasta. Luonnon merkityksellisyyttä arvioitaessa on huomioitava ihmisen merkityksellisyys erottamattomana osana luontoa.
Ympäristökysymysten ratkaisuyritykset ovat voimakkaasti sidoksissa valittuihin tietoteoreettisiin ja ontologisiin olettamuksiin, ja niiden asettaminen on välttämätöntä siitäkin huolimatta, että joudumme aina toimimaan epävarman tiedon pohjalta todellisuudessa, jonka ehdottomia ja perimmäisiä lainalaisuuksia emme tunne.
Mikään yksittäinen ympäristöfilosofinen suuntaus ei voi tarjota kaikissa tilanteissa päteviä ongelmanratkaisukeinoja, eikä pidä kuvitella, että ongelmiin, joiden määritteleminen ja täsmentäminen on likipitäen yhtä vaikeaa kuin niiden poistaminen, löytyisi yleisen tason vastauksia. Luonto, jonka piirteiden selville saamiseen meillä on vain rajallisen käsityskykymme tuottamat välineet, ei ole pelkkä toiminnan kohde, vaan lopulta se kokonaisuus, jota meidän on kaikessa olemisessamme kunnioitettava.