Hunaja leivän leventää? Taloudellisesti kannattavan mehiläishoidon edellytykset Suomessa 1919-1939
LAINE, KIRSI (2005)
LAINE, KIRSI
2005
Suomen historia - Finnish History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2005-09-29
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15057
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15057
Tiivistelmä
Hakutermit:
mehiläishoito, hunaja
Tutkielman tutkimuskysymys on se, minkälaiset edellytykset Suomessa oli taloudellisesti kannattavalle mehiläishoidolle vuosina 1919-1939. Kuten maataloudessa yleensä mehiläishoidon edellytyksetkin koostuvat monista osa-alueista. Mehiläishoidon edellytyksinä tarkastellaan luonnon olosuhteita, hunajakauppaa, ammattitaidon kehittämismahdollisuuksia ja yleistä toimintaympäristöä. Lisäksi tutkielma sisältää selvityksen siitä, ketkä mehiläisiä hoitivat ja kuinka laajasta toiminnasta oli kyse.
Mehiläishoitajia, heidän ammattejaan ja mehiläistarhaustensa laajuutta sekä mehiläishoidon määrää ja maantieteellistä sijoittumista valtakunnallisesti käsitellään maataloustiedusteluihin ja maataloustilastointiin perustuvan tilastoaineiston perusteella. Varsinaisten mehiläishoidon edellytysten tarkastelu sen sijaan perustuu pääasiassa mehiläishoidon ja maatalousalan kausijulkaisuihin. Lisäksi käytössä on ollut aikalaiskirjallisuutta monipuolisesti oppikirjoista mainoslehtisiin. Kausijulkaisujen ja aikalaiskirjallisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että niissä pääsee esiin vain pieni joukko Suomen mehiläishoitajista, jolloin niistä saatava tieto ei ole aivan suoraan yleistettävissä koskemaan kaikkia ja koko maan mehiläishoitoa.
Maailmansotien välisen ajan mehiläishoito oli Suomessa keskittynyt Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan lääneihin. Tämä johtui siitä, että Suomen mehiläishoito oli lähtenyt liikkeelle Turun seudulta ja levinnyt siitä lähiympäristöön. Kuitenkin tultaessa 1920-luvulle myös Etelä-Pohjanmaan ja Viipurin läänin mehiläishoito oli nousussa. Nämä kaksi aluetta olivatkin maailmansotien välillä mehiläishoidon kasvukeskukset, joissa etenkin 1930-luvulla mehiläisyhteiskuntien määrä lähti selvään nousuun.
Mehiläishoitajat olivat pääasiassa maanviljelijöitä erikokoisilla tiloilla. Maanviljelijöiden lisäksi mehiläishoitajien joukossa muita suuremman osuuden saivat kansakoulunopettajat ja käsityöammattien harjoittajat. Mehiläistarhaukset olivat pääsääntöisesti pieniä, vain muutaman yhteiskunnan laajuisia, mutta siitä huolimatta mehiläishoidon tarkoitus oli lisäansioiden hankkiminen joko rahatuloina tai hunajan käyttönä kotitaloudessa sokerin sijasta.
Suomen luonto antoi hyvät mahdollisuudet mehiläisten hoitamiseen, vaikka myös huonoja satovuosia jouduttiin kokemaan. Suurempi ongelma olivat mehiläisten taudit, jotka heikensivät mehiläishoidon menestymismahdollisuuksia sekä uskoa ja kiinnostusta mehiläishoitoon. Monet ongelmat olivat kuitenkin hallittavissa ammattitaidolla, jota yhdistykset pyrkivät kohottamaan mehiläishoidon neuvonnalla.
Hunajakaupan tilanne oli ongelmallinen koko maailmansotien välisen ajan, koska mehiläishoito oli laajentunut 1900-luvun alussa nopeammin kuin hunajan kysyntä. Riittämättömästä hunajankysynnästä seurasi myyntivaikeuksia ja alhainen hunajanhinta. Hunajakaupan ongelmia pyrittiin ratkomaan keskittämättä hunajan myyntiä sekä lisäämällä tietoa hunajasta, sen ravintoarvosta ja käyttömahdollisuuksista.
Edellytykset taloudellisesti kannattavalle mehiläishoidolle olivat olemassa maailmansotien välisenä aikana, mutta ne oli osattava hyödyntää. Pitkällä aikavälillä kannattavuuteen pyrkiminen vaati paneutumista mehiläishoitoon sekä kirjanpitoa tuloista ja menoista. Kannattavuus ei ollut itsestään selvyys, johon olisi päässyt vain pitämällä mehiläisiä, niitä oli hoidettava.
Tutkielma avaa näkökulman mehiläishoidon unohdettuun ajanjaksoon, josta elää mielikuva suvantovaiheena tai lamakautena. Nämä käsitykset eivät kuitenkaan tee oikeutta varsinkaan 1930-luvun mehiläishoidolle, johon kuului mehiläisyhteiskuntien määrän lisääntyminen, yritteliäs ilmapiiri ja vahvistunut usko mehiläishoidon mahdollisuuksiin Suomessa.
mehiläishoito, hunaja
Tutkielman tutkimuskysymys on se, minkälaiset edellytykset Suomessa oli taloudellisesti kannattavalle mehiläishoidolle vuosina 1919-1939. Kuten maataloudessa yleensä mehiläishoidon edellytyksetkin koostuvat monista osa-alueista. Mehiläishoidon edellytyksinä tarkastellaan luonnon olosuhteita, hunajakauppaa, ammattitaidon kehittämismahdollisuuksia ja yleistä toimintaympäristöä. Lisäksi tutkielma sisältää selvityksen siitä, ketkä mehiläisiä hoitivat ja kuinka laajasta toiminnasta oli kyse.
Mehiläishoitajia, heidän ammattejaan ja mehiläistarhaustensa laajuutta sekä mehiläishoidon määrää ja maantieteellistä sijoittumista valtakunnallisesti käsitellään maataloustiedusteluihin ja maataloustilastointiin perustuvan tilastoaineiston perusteella. Varsinaisten mehiläishoidon edellytysten tarkastelu sen sijaan perustuu pääasiassa mehiläishoidon ja maatalousalan kausijulkaisuihin. Lisäksi käytössä on ollut aikalaiskirjallisuutta monipuolisesti oppikirjoista mainoslehtisiin. Kausijulkaisujen ja aikalaiskirjallisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että niissä pääsee esiin vain pieni joukko Suomen mehiläishoitajista, jolloin niistä saatava tieto ei ole aivan suoraan yleistettävissä koskemaan kaikkia ja koko maan mehiläishoitoa.
Maailmansotien välisen ajan mehiläishoito oli Suomessa keskittynyt Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan lääneihin. Tämä johtui siitä, että Suomen mehiläishoito oli lähtenyt liikkeelle Turun seudulta ja levinnyt siitä lähiympäristöön. Kuitenkin tultaessa 1920-luvulle myös Etelä-Pohjanmaan ja Viipurin läänin mehiläishoito oli nousussa. Nämä kaksi aluetta olivatkin maailmansotien välillä mehiläishoidon kasvukeskukset, joissa etenkin 1930-luvulla mehiläisyhteiskuntien määrä lähti selvään nousuun.
Mehiläishoitajat olivat pääasiassa maanviljelijöitä erikokoisilla tiloilla. Maanviljelijöiden lisäksi mehiläishoitajien joukossa muita suuremman osuuden saivat kansakoulunopettajat ja käsityöammattien harjoittajat. Mehiläistarhaukset olivat pääsääntöisesti pieniä, vain muutaman yhteiskunnan laajuisia, mutta siitä huolimatta mehiläishoidon tarkoitus oli lisäansioiden hankkiminen joko rahatuloina tai hunajan käyttönä kotitaloudessa sokerin sijasta.
Suomen luonto antoi hyvät mahdollisuudet mehiläisten hoitamiseen, vaikka myös huonoja satovuosia jouduttiin kokemaan. Suurempi ongelma olivat mehiläisten taudit, jotka heikensivät mehiläishoidon menestymismahdollisuuksia sekä uskoa ja kiinnostusta mehiläishoitoon. Monet ongelmat olivat kuitenkin hallittavissa ammattitaidolla, jota yhdistykset pyrkivät kohottamaan mehiläishoidon neuvonnalla.
Hunajakaupan tilanne oli ongelmallinen koko maailmansotien välisen ajan, koska mehiläishoito oli laajentunut 1900-luvun alussa nopeammin kuin hunajan kysyntä. Riittämättömästä hunajankysynnästä seurasi myyntivaikeuksia ja alhainen hunajanhinta. Hunajakaupan ongelmia pyrittiin ratkomaan keskittämättä hunajan myyntiä sekä lisäämällä tietoa hunajasta, sen ravintoarvosta ja käyttömahdollisuuksista.
Edellytykset taloudellisesti kannattavalle mehiläishoidolle olivat olemassa maailmansotien välisenä aikana, mutta ne oli osattava hyödyntää. Pitkällä aikavälillä kannattavuuteen pyrkiminen vaati paneutumista mehiläishoitoon sekä kirjanpitoa tuloista ja menoista. Kannattavuus ei ollut itsestään selvyys, johon olisi päässyt vain pitämällä mehiläisiä, niitä oli hoidettava.
Tutkielma avaa näkökulman mehiläishoidon unohdettuun ajanjaksoon, josta elää mielikuva suvantovaiheena tai lamakautena. Nämä käsitykset eivät kuitenkaan tee oikeutta varsinkaan 1930-luvun mehiläishoidolle, johon kuului mehiläisyhteiskuntien määrän lisääntyminen, yritteliäs ilmapiiri ja vahvistunut usko mehiläishoidon mahdollisuuksiin Suomessa.