Yksi tarina, viisi kertojaa. Kaunokirjallisuuden kääntäminen kerronnan näkökulmasta
RAISKINMÄKI, ANNI (2005)
RAISKINMÄKI, ANNI
2005
Käännöstiede (saksa) - Translation Studies (German)
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2005-09-22
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15039
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-15039
Tiivistelmä
Hakutermit:
kerronta, eksplisiittistyminen, ymmärrettävyys, käännösuniversaalit
Tutkielmassa tarkastellaan kaunokirjallisia käännöksiä kerronnan näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten kääntäjän tavat tulkita ja eksplisiittistää lähtötekstiä voivat vaikuttaa käännöksen kerrontaan ja miten kertovat rakenteet heijastavat käännetyn tekstin välittämää maailmankuvaa ja sen tulkinnalle asettamia ehtoja. Kerrontarakenteiden analyysi ja tutkimuksen keskeinen käsitteistö ovat peräisin strukturalistisesta narratologiasta. Aineistona käytettiin alankomaalaisen Cees Nooteboomin vuonna 1991 ilmestynyttä pienoisromaania Het volgende verhaal ja sen neljää käännöstä: Markku Mannilan suomennosta vuodelta 1996, Helga van Beuningenin saksannosta vuodelta 1991 sekä Ingrid Wikén Bonden ruotsinnosta ja Ina Rilken englanninnosta vuodelta 1994. Tutkimuksen käännösteoreettisena lähtökohtana on manipulaatioteoriaan liittyvä näkemys kääntämisestä uudelleenkirjoittamisena ja käännöksestä omana itsenäisenä tekstinään.
Käännöksissä on havaittu taipumusta eksplisiittistymiseen, mitä pidetään yhtenä kääntämisen universaaleista. Tarkoituksena on yleensä ymmärrettävyyden, yksiselitteisyyden ja johdonmukaisuuden vahvistaminen lähtötekstin rakenteen, kielellisen aineksen ja kielenulkoisten elementtien osalta. Käännösten eksplisiittistyminen parantaa niiden luettavuutta ja ennaltaehkäisee ymmärrettävyyden ongelmia. Ilmiö on melko yleinen, mutta kääntäjien tavat eksplisiittistää tekstiä saattavat olla hyvinkin yksilöllisiä.
Kaunokirjallisessa käännöksessä voidaan nähdä kaikki samat kerronnalliset tasot kuin lähtötekstissäkin. Sillä on oma, kirjailijan ja kääntäjän ideologioita ja intentioita yhdistävä sisäistekijänsä, johon sen välittämä maailmankuva voidaan palauttaa ja joka ohjaa kerronnan kulkua. Käännöksen sisäislukija edustaa tekstin edellyttämää kielitaitoa ja kulttuurisia taustatietoja, ja lisäksi käännöksellä on oma kertojansa, joka tarjoaa näkökulman fiktiiviseen maailmaan ja antaa tarinalle uuden kielellisen ilmimuodon. Kerronnalliset erot lähtötekstistä kumpuavat kääntäjän tulkinnasta, kääntämistä koskevista ihanteista sekä tekstin lukijaoletuksesta. Käännöksen pintarakenteen osalta kyseessä voi olla pelkästään visuaalinen muutos, joka tukee tarinan loogista etenemistä, kun taas esimerkiksi lähtötekstin sisältöä eksplisiittistävien erillisten alaviitteiden kohdalla koko kerronnan kulku muuttuu. Kääntäjän tulkinta lähtötekstistä on osa kaunokirjallista käännöstä, ja joskus vain eksplisiittistävä ratkaisu voi taata ymmärrettävän lopputuloksen. Kerronnallisia eroja ei tulisi leimata käännösprosessin ei-toivotuiksi sivutuotteiksi, sillä valtaosa niistä on perusteltuja ja tarpeellisia. Niiden voidaan katsoa kuuluvan kaunokirjallisten käännösten erityisluonteeseen.
kerronta, eksplisiittistyminen, ymmärrettävyys, käännösuniversaalit
Tutkielmassa tarkastellaan kaunokirjallisia käännöksiä kerronnan näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten kääntäjän tavat tulkita ja eksplisiittistää lähtötekstiä voivat vaikuttaa käännöksen kerrontaan ja miten kertovat rakenteet heijastavat käännetyn tekstin välittämää maailmankuvaa ja sen tulkinnalle asettamia ehtoja. Kerrontarakenteiden analyysi ja tutkimuksen keskeinen käsitteistö ovat peräisin strukturalistisesta narratologiasta. Aineistona käytettiin alankomaalaisen Cees Nooteboomin vuonna 1991 ilmestynyttä pienoisromaania Het volgende verhaal ja sen neljää käännöstä: Markku Mannilan suomennosta vuodelta 1996, Helga van Beuningenin saksannosta vuodelta 1991 sekä Ingrid Wikén Bonden ruotsinnosta ja Ina Rilken englanninnosta vuodelta 1994. Tutkimuksen käännösteoreettisena lähtökohtana on manipulaatioteoriaan liittyvä näkemys kääntämisestä uudelleenkirjoittamisena ja käännöksestä omana itsenäisenä tekstinään.
Käännöksissä on havaittu taipumusta eksplisiittistymiseen, mitä pidetään yhtenä kääntämisen universaaleista. Tarkoituksena on yleensä ymmärrettävyyden, yksiselitteisyyden ja johdonmukaisuuden vahvistaminen lähtötekstin rakenteen, kielellisen aineksen ja kielenulkoisten elementtien osalta. Käännösten eksplisiittistyminen parantaa niiden luettavuutta ja ennaltaehkäisee ymmärrettävyyden ongelmia. Ilmiö on melko yleinen, mutta kääntäjien tavat eksplisiittistää tekstiä saattavat olla hyvinkin yksilöllisiä.
Kaunokirjallisessa käännöksessä voidaan nähdä kaikki samat kerronnalliset tasot kuin lähtötekstissäkin. Sillä on oma, kirjailijan ja kääntäjän ideologioita ja intentioita yhdistävä sisäistekijänsä, johon sen välittämä maailmankuva voidaan palauttaa ja joka ohjaa kerronnan kulkua. Käännöksen sisäislukija edustaa tekstin edellyttämää kielitaitoa ja kulttuurisia taustatietoja, ja lisäksi käännöksellä on oma kertojansa, joka tarjoaa näkökulman fiktiiviseen maailmaan ja antaa tarinalle uuden kielellisen ilmimuodon. Kerronnalliset erot lähtötekstistä kumpuavat kääntäjän tulkinnasta, kääntämistä koskevista ihanteista sekä tekstin lukijaoletuksesta. Käännöksen pintarakenteen osalta kyseessä voi olla pelkästään visuaalinen muutos, joka tukee tarinan loogista etenemistä, kun taas esimerkiksi lähtötekstin sisältöä eksplisiittistävien erillisten alaviitteiden kohdalla koko kerronnan kulku muuttuu. Kääntäjän tulkinta lähtötekstistä on osa kaunokirjallista käännöstä, ja joskus vain eksplisiittistävä ratkaisu voi taata ymmärrettävän lopputuloksen. Kerronnallisia eroja ei tulisi leimata käännösprosessin ei-toivotuiksi sivutuotteiksi, sillä valtaosa niistä on perusteltuja ja tarpeellisia. Niiden voidaan katsoa kuuluvan kaunokirjallisten käännösten erityisluonteeseen.