Sodan jaloista Nokialle : SOK:n Nokian tehtaat 1940-1960
LEPPÄNEN, JARNO (2005)
LEPPÄNEN, JARNO
2005
Suomen historia - Finnish History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2005-05-10
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-14642
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-14642
Tiivistelmä
Hakutermit:
SOK, Nokia, elintarviketeollisuus, ammattiyhdistykset, 1940-luku, 1950-luku
Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta (SOK) perustettiin vuonna 1904 koko maan osuuskauppojen yhteiselimeksi, jonka tehtävänä oli harjoittaa tukkukauppaa, tiedotus- ja valistustoimintaa sekä osuuskaupoille soveltuvaksi katsottua tuotantotoimintaa. Suomen osuuskauppaliike jakaantui kahteen kilpailevaan leiriin 1910-luvun lopun suuntataistelun seurauksena. SOK:sta eronneet osuuskaupat perustivat oman keskusjärjestön ja pitivät osuustoimintaa osana poliittista työväenliikettä, kun taas SOK halusi pitää osuustoiminnan erillään politiikasta.
Suuntataistelun jälkeen SOK:n jäsenkunta oli maanviljelijävaltainen, joten viljanjalostusteollisuuden käynnistäminen tuli ajankohtaiseksi 1920-luvulla. SOK rakensi vuosikymmenen lopulla myllyn Ouluun Toppilan satama-alueelle ja 1930-luvun alussa suuren myllyn ja leipätehtaan Viipuriin. Toinen maailmansota aiheutti SOK:n viljanjalostusteollisuudelle suuren ongelman, kun Viipurin mylly jäi Neuvostoliiton alueelle. SOK päätti korvaavan laitoksen rakentamisesta Nokialle.
Tutkimuskohteenani on SOK:n Nokialle menetettyä Viipurin myllyä korvaamaan rakentamat tehtaat. Myllyn lisäksi Nokialle rakennettiin leipätehdas ja makaronitehdas. Tehtailla oli sodan aikana ja sen jälkeen myös juurikaskuivaamo, joka kuivasi pääosin sikurinjuurta kahvin korvikkeeksi. Tutkin SOK:n Nokian tehtaita monipuolisesti useista eri näkökulmista. Tavoitteena on ollut saada kattava ja monipuolinen kuva edelleen toimivan teollisuuslaitoksen ensimmäisistä 20 vuodesta paikkakunnalla.
Tutkin miten uusi teollisuuslaitos otettiin vastaan paikkakunnalla, miten sen sijoittuminen juuri Nokialle selittyy ja kuinka suuri siitä tuli tuotannoltaan ja työntekijämäärältään. Myös SOK:n sosiaalinen toiminta, sen muodot ja tavoitteet ovat tutkimukseni kohteita. Lisäksi selvitän SOK:n Nokian tehtaiden työntekijöiden toimintaa poliittisesti ja taloudellisesti epävakaalla sodan jälkeisellä ajalla, jota leimasivat useat lakot ja SDP:n ja SKDL:n välinen taistelu vallasta niin poliittisessa työväenliikkeessä kuin ammattiyhdistysliikkeessäkin.
Tutkimuksen lähdeaineistoa olen kerännyt useista paikoista. Nykyisin Melia Oy:n omistamilta tehtailta on ollut käytössä SOK:n aikaisia tehtaiden vuosikertomuksia ja muita papereita, sekä Nokian elintarviketyöläisten ammattiosasto 68:n pöytäkirjoja. Molempien käyttöä haittasi arkistojen järjestämättömyys, joten aukottomia ne eivät ole. Lisäksi ammattiosasto 68:n pöytäkirjat ovat säännöllisesti tallessa vasta 1950-luvun alusta, joten tarkan kuvan saaminen aiemmista tapahtumista on mahdotonta.
Edellisten ohella olen käyttänyt tilastokeskuksen arkiston alkuperäismateriaaleja ottaessani selvää työntekijämääristä ja verratessani SOK:n Nokian tehtaita muihin toimijoihin. Nokian kaupunginarkistosta sai tietoa etenkin kauppalan suhtautumisesta uuteen tulokkaaseen. SOK:n arkisto oli tärkeä erityisesti tehtaiden alkuvaiheiden selvittämisessä, mutta ikävää oli ettei käyttööni annettu SOK:n johtokunnan ja hallintoneuvoston papereita. Lehdistä on saanut valaistusta erityisesti sellaisiin työtaisteluihin, jotka ylittivät uutiskynnyksen.
Nokian kauppala suhtautui talvisodan jälkeen positiivisesti ajatukseen uusien teollisuuslaitosten saamisesta paikkakunnalle ja oli alusta saakka myötämielinen SOK:lle sen pohtiessa paikkaa tehtailleen. Erityisen tärkeää juuri Nokian valinnassa olivat keskeinen sijainti, hyvät kuljetusyhteydet ja sähkön saanti. Henkilönä tärkeä oli varmasti myös Nokian kauppalanhallituksen jäsen, paperitehtaan sähkömestari ja vanha sok-lainen J. H. Stenholm, joka toimi välittäjänä Nokian ja SOK:n välillä.
SOK:n Nokian tehtaat kasvoivat suureksi kokonaisuudeksi, joka 1950-luvulla oli jatkuvasti Suomen viiden suurimman myllyn joukossa tuotannon arvolla mitattuna. Nokialla jauhettiin yli kymmenesosa koko maan vehnän jauhatuksesta ja vajaa kymmenes rukiista. Lisäksi tehtailla valmistettiin lähes viidennes maan näkkileivästä ja yli viidennes makaronista. Työntekijöitä tehtailla oli 1950-luvulla enimmillään yli 300.
Työnantajana SOK pyrki saamaan työntekijöitä sitoutumaan tehtaaseen viihtymään sen palveluksessa järjestämällä monenlaista sosiaalista toimintaa. Työntekijöiden kiinnittäminen paikkakunnalle ja tehtaaseen oli SOK:n asuntotoiminnan tavoitteena. Sodan jälkeen asuntopulasta kärsineelle paikkakunnalle SOK rakensi vuokra-asuntoja ja tarjosi edullisia omakotitontteja omistamiltaan mailta. Parhaimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla SOK pystyi Nokialla tarjoamaan noin puolelle työntekijöistä asunnon. Tärkeä osa heti sodan jälkeen oli myös puutarhapalstoilla ja sikalalla, joista sai elintarpeita.
Mielen ja kehon virkeänä pitämisestä pitivät huolen tehtaan urheilulautakunta ja henkilökuntakerho Ilkka. Harrastusmahdollisuuksia oli mm. urheilun, teatterin, käsitöiden tai kalastuksen parissa. Äärimmäinen vasemmisto suhtautui hyvin epäillen työnantajan kustantamaan kerhoon ja piti sitä yrityksenä pitää työntekijät poissa omista järjestöistään. Kiista jatkui aina pitkälle 1950-luvulle saakka, mutta vuosikymmenen puolivälin jälkeen tehtaiden johto totesi suhtautumisen parantuneen ja monien olleen toiminnassa mukana.
Nokian elintarviketyöläisten ammattiosasto 68 oli linjaltaan kansandemokraattinen, mutta hyvin sovitteleva, eikä toimintaan haluttu liittää mukaan puoluepolitiikkaa. Osaston johto korosti jatkuvasti ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyden tärkeyttä myös SAK:n hajaannuksen aikana, vaikka sosiaalidemokraatit olivat saaneet 1950-luvulle tultaessa SAK:n haltuunsa. Myös jäsenet olivat linjaan tyytyväisiä, eikä vaihdoksia osaston johdossa juuri nähty. Eivätkä kilpailevat liitot saaneet jäseniä nokialaisista pahimmankaan hajaanuksen aikana.
Ammattiosaston toiminnan korostettu epäpoliittisuus vasemmiston tiukan puoluepoliittisen taistelun ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannuksen aikana ei silti ole suuri yllätys. Samaan tulokseen päätyi Keijo Rantanen pro gradussaan tutkittuaan Nokian paperityöläisten ammattiosastoa toisen maailmansodan jälkeen. Pelko osaston, liiton ja koko liikkeen hajaannuksesta sekä jäsenmäärän ja vaikutusvallan vähenemisestä oli suurin syy yhtenäisyyden korostamiseen. Vaikka Nokian elintarviketyöläiset joutuivat lehdistössä näkkileipätehtaan lakon aikana vuonna 1953 puoluepolitiikan objektiksi Kansan Lehden ja Hämeen Yhteistyö kiivaillessa lakon oikeutuksesta poliittisesta luonteesta, niin puoluepolitiikan subjektiksi ammattiosastosta ei ollut; siitä ei sen sisällä edes keskusteltu.
SOK, Nokia, elintarviketeollisuus, ammattiyhdistykset, 1940-luku, 1950-luku
Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta (SOK) perustettiin vuonna 1904 koko maan osuuskauppojen yhteiselimeksi, jonka tehtävänä oli harjoittaa tukkukauppaa, tiedotus- ja valistustoimintaa sekä osuuskaupoille soveltuvaksi katsottua tuotantotoimintaa. Suomen osuuskauppaliike jakaantui kahteen kilpailevaan leiriin 1910-luvun lopun suuntataistelun seurauksena. SOK:sta eronneet osuuskaupat perustivat oman keskusjärjestön ja pitivät osuustoimintaa osana poliittista työväenliikettä, kun taas SOK halusi pitää osuustoiminnan erillään politiikasta.
Suuntataistelun jälkeen SOK:n jäsenkunta oli maanviljelijävaltainen, joten viljanjalostusteollisuuden käynnistäminen tuli ajankohtaiseksi 1920-luvulla. SOK rakensi vuosikymmenen lopulla myllyn Ouluun Toppilan satama-alueelle ja 1930-luvun alussa suuren myllyn ja leipätehtaan Viipuriin. Toinen maailmansota aiheutti SOK:n viljanjalostusteollisuudelle suuren ongelman, kun Viipurin mylly jäi Neuvostoliiton alueelle. SOK päätti korvaavan laitoksen rakentamisesta Nokialle.
Tutkimuskohteenani on SOK:n Nokialle menetettyä Viipurin myllyä korvaamaan rakentamat tehtaat. Myllyn lisäksi Nokialle rakennettiin leipätehdas ja makaronitehdas. Tehtailla oli sodan aikana ja sen jälkeen myös juurikaskuivaamo, joka kuivasi pääosin sikurinjuurta kahvin korvikkeeksi. Tutkin SOK:n Nokian tehtaita monipuolisesti useista eri näkökulmista. Tavoitteena on ollut saada kattava ja monipuolinen kuva edelleen toimivan teollisuuslaitoksen ensimmäisistä 20 vuodesta paikkakunnalla.
Tutkin miten uusi teollisuuslaitos otettiin vastaan paikkakunnalla, miten sen sijoittuminen juuri Nokialle selittyy ja kuinka suuri siitä tuli tuotannoltaan ja työntekijämäärältään. Myös SOK:n sosiaalinen toiminta, sen muodot ja tavoitteet ovat tutkimukseni kohteita. Lisäksi selvitän SOK:n Nokian tehtaiden työntekijöiden toimintaa poliittisesti ja taloudellisesti epävakaalla sodan jälkeisellä ajalla, jota leimasivat useat lakot ja SDP:n ja SKDL:n välinen taistelu vallasta niin poliittisessa työväenliikkeessä kuin ammattiyhdistysliikkeessäkin.
Tutkimuksen lähdeaineistoa olen kerännyt useista paikoista. Nykyisin Melia Oy:n omistamilta tehtailta on ollut käytössä SOK:n aikaisia tehtaiden vuosikertomuksia ja muita papereita, sekä Nokian elintarviketyöläisten ammattiosasto 68:n pöytäkirjoja. Molempien käyttöä haittasi arkistojen järjestämättömyys, joten aukottomia ne eivät ole. Lisäksi ammattiosasto 68:n pöytäkirjat ovat säännöllisesti tallessa vasta 1950-luvun alusta, joten tarkan kuvan saaminen aiemmista tapahtumista on mahdotonta.
Edellisten ohella olen käyttänyt tilastokeskuksen arkiston alkuperäismateriaaleja ottaessani selvää työntekijämääristä ja verratessani SOK:n Nokian tehtaita muihin toimijoihin. Nokian kaupunginarkistosta sai tietoa etenkin kauppalan suhtautumisesta uuteen tulokkaaseen. SOK:n arkisto oli tärkeä erityisesti tehtaiden alkuvaiheiden selvittämisessä, mutta ikävää oli ettei käyttööni annettu SOK:n johtokunnan ja hallintoneuvoston papereita. Lehdistä on saanut valaistusta erityisesti sellaisiin työtaisteluihin, jotka ylittivät uutiskynnyksen.
Nokian kauppala suhtautui talvisodan jälkeen positiivisesti ajatukseen uusien teollisuuslaitosten saamisesta paikkakunnalle ja oli alusta saakka myötämielinen SOK:lle sen pohtiessa paikkaa tehtailleen. Erityisen tärkeää juuri Nokian valinnassa olivat keskeinen sijainti, hyvät kuljetusyhteydet ja sähkön saanti. Henkilönä tärkeä oli varmasti myös Nokian kauppalanhallituksen jäsen, paperitehtaan sähkömestari ja vanha sok-lainen J. H. Stenholm, joka toimi välittäjänä Nokian ja SOK:n välillä.
SOK:n Nokian tehtaat kasvoivat suureksi kokonaisuudeksi, joka 1950-luvulla oli jatkuvasti Suomen viiden suurimman myllyn joukossa tuotannon arvolla mitattuna. Nokialla jauhettiin yli kymmenesosa koko maan vehnän jauhatuksesta ja vajaa kymmenes rukiista. Lisäksi tehtailla valmistettiin lähes viidennes maan näkkileivästä ja yli viidennes makaronista. Työntekijöitä tehtailla oli 1950-luvulla enimmillään yli 300.
Työnantajana SOK pyrki saamaan työntekijöitä sitoutumaan tehtaaseen viihtymään sen palveluksessa järjestämällä monenlaista sosiaalista toimintaa. Työntekijöiden kiinnittäminen paikkakunnalle ja tehtaaseen oli SOK:n asuntotoiminnan tavoitteena. Sodan jälkeen asuntopulasta kärsineelle paikkakunnalle SOK rakensi vuokra-asuntoja ja tarjosi edullisia omakotitontteja omistamiltaan mailta. Parhaimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla SOK pystyi Nokialla tarjoamaan noin puolelle työntekijöistä asunnon. Tärkeä osa heti sodan jälkeen oli myös puutarhapalstoilla ja sikalalla, joista sai elintarpeita.
Mielen ja kehon virkeänä pitämisestä pitivät huolen tehtaan urheilulautakunta ja henkilökuntakerho Ilkka. Harrastusmahdollisuuksia oli mm. urheilun, teatterin, käsitöiden tai kalastuksen parissa. Äärimmäinen vasemmisto suhtautui hyvin epäillen työnantajan kustantamaan kerhoon ja piti sitä yrityksenä pitää työntekijät poissa omista järjestöistään. Kiista jatkui aina pitkälle 1950-luvulle saakka, mutta vuosikymmenen puolivälin jälkeen tehtaiden johto totesi suhtautumisen parantuneen ja monien olleen toiminnassa mukana.
Nokian elintarviketyöläisten ammattiosasto 68 oli linjaltaan kansandemokraattinen, mutta hyvin sovitteleva, eikä toimintaan haluttu liittää mukaan puoluepolitiikkaa. Osaston johto korosti jatkuvasti ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyden tärkeyttä myös SAK:n hajaannuksen aikana, vaikka sosiaalidemokraatit olivat saaneet 1950-luvulle tultaessa SAK:n haltuunsa. Myös jäsenet olivat linjaan tyytyväisiä, eikä vaihdoksia osaston johdossa juuri nähty. Eivätkä kilpailevat liitot saaneet jäseniä nokialaisista pahimmankaan hajaanuksen aikana.
Ammattiosaston toiminnan korostettu epäpoliittisuus vasemmiston tiukan puoluepoliittisen taistelun ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannuksen aikana ei silti ole suuri yllätys. Samaan tulokseen päätyi Keijo Rantanen pro gradussaan tutkittuaan Nokian paperityöläisten ammattiosastoa toisen maailmansodan jälkeen. Pelko osaston, liiton ja koko liikkeen hajaannuksesta sekä jäsenmäärän ja vaikutusvallan vähenemisestä oli suurin syy yhtenäisyyden korostamiseen. Vaikka Nokian elintarviketyöläiset joutuivat lehdistössä näkkileipätehtaan lakon aikana vuonna 1953 puoluepolitiikan objektiksi Kansan Lehden ja Hämeen Yhteistyö kiivaillessa lakon oikeutuksesta poliittisesta luonteesta, niin puoluepolitiikan subjektiksi ammattiosastosta ei ollut; siitä ei sen sisällä edes keskusteltu.