Ydinvoiman uudet vaatteet : Kansanedustajan näkökulma vuosien 2000-2002 ydinvoimakeskusteluun.
BERG, ANNUKKA (2004)
BERG, ANNUKKA
2004
Tiedotusoppi - Journalism and Mass Communication
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2004-12-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-14233
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-14233
Tiivistelmä
Hakutermit:
ydinenergia, ympäristöriskit, refleksiivisyys, asiantuntijuus, kansanedustajat
Tutkielman tarkoituksena on kuvata, minkälaiselle diskursiiviselle rakenteelle vuosien 2000-2002 suomalainen ydinvoimakeskustelu rakentui. Erityisen kiinnostunut olen niistä laajemmista yhteiskunnan kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä, joita päättäjät viidennen voimalan rakentamiseen liittivät. Toisaalta pyrin kuvaamaan niitä seurauksia, joita kysymyksen valitulla hahmotustavalla oli erityisesti kansalaisten ja asiantuntijoiden vaikutusmahdollisuuksien kannalta.
Tutkielma koostuu kahdesta osasta. Alussa käyn läpi aiheen viimeaikaista tutkimusta ja luonnostelen kehikon, joka koostuu kolmesta toisistaan selvästi eroavasta tavasta suhtautua modernin yhteiskunnan ympäristöriskeihin ja niiden hallintaan. Näitä ovat yksinkertainen, ekologinen ja refleksiivinen modernisaatio. Kolmijaon jännite pohjaa Beckin (mm. 1990) riskiyhteiskuntateoriaan, jossa uusien, esimerkiksi ydinvoimaan liittyvien, riskien katsotaan haastavan myös modernin yhteiskunnan valtarakenteita.
Tutkielman jälkimmäisessä osassa teoriakehikkoa kokeillaan kahdeltatoista kansanedustajalta kerättyyn teemahaastatteluaineistoon. Haastatteluissa käsitellään ydinvoimapäätöksenteon prosessia. Erittelyn metodina on väljä diskurssianalyysi. Ympäristöhaasteen liikkeelle polkaisemien kehityksen ideaalimallien lisäksi tarkastelun kohteena ovat kansalaisten ja asiantuntijoiden valta-asemat.
Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on, että puhuttaessa Suomen viidennestä ydinvoimalasta keskusteltiin samalla ainakin kolmesta ratkaisevasti erilaisesta tavasta kehittää maatamme. Tässä yksinkertaisen ja refleksiivisen modernisaation diskursiivinen vastakohtaisuus muodostaa ydinvoimakeskustelujen jo tutuksi tulleen jännitteen. Ekologinen modernisaatio puolestaan yhdistelee näiden vastapoolien piirteitä, ja sen logiikkaa ainakin pintapuolisesti noudattamalla voidaan puhua sekä ydinvoiman puolesta että sitä vastaan.
Malli rikkoo ydinvoimakysymyksissä tavallisesti käytetyn kaksinapaisen hahmotustavan. Se kertoo, että ydinvoiman yhteydessä ympäristöriskeistä keskustellaan laajemmin kuin esimerkiksi Tshernobylin onnettomuuden aikaan. Samalla kuitenkin asiantuntijoille ja teknologialle annettu valta näiden riskien hallinnassa näyttää vahvistuneen, jolloin esimerkiksi ympäristöjärjestöt ovat jääneet marginaaliin.
Tulosten perusteella voidaan päätellä, että ainakin vuoden 2002 ydinvoimapäätöksen osalta olisi syytä luopua poliittisen kentän dikotomisesta hahmotustavasta. Jotta jatkossa keskustelut ydinvoimasta olisivat muuta kuin "kuurojen dialogia", pitää myös yhteiskuntatieteellisen asiantuntemuksen käyttöä lisätä poliittisen prosessin ja julkisen keskustelun osana. Lisäksi olisi syytä tutkia, missä määrin ympäristöriskien ainakin näennäisesti suurempi huomioiminen politiikassa on itse asiassa johtamassa ekologisen teknokratian nousuun. Laajoja ympäristöriskejä koskevissa keskusteluissa on pidettävä huoli siitä, että ääneen pääsevät myös ne, joiden visio kehityksen suunnasta ei automaattisesti päädy kauppa- ja teollisuusministeriön energiaskenaarioihin.
ydinenergia, ympäristöriskit, refleksiivisyys, asiantuntijuus, kansanedustajat
Tutkielman tarkoituksena on kuvata, minkälaiselle diskursiiviselle rakenteelle vuosien 2000-2002 suomalainen ydinvoimakeskustelu rakentui. Erityisen kiinnostunut olen niistä laajemmista yhteiskunnan kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä, joita päättäjät viidennen voimalan rakentamiseen liittivät. Toisaalta pyrin kuvaamaan niitä seurauksia, joita kysymyksen valitulla hahmotustavalla oli erityisesti kansalaisten ja asiantuntijoiden vaikutusmahdollisuuksien kannalta.
Tutkielma koostuu kahdesta osasta. Alussa käyn läpi aiheen viimeaikaista tutkimusta ja luonnostelen kehikon, joka koostuu kolmesta toisistaan selvästi eroavasta tavasta suhtautua modernin yhteiskunnan ympäristöriskeihin ja niiden hallintaan. Näitä ovat yksinkertainen, ekologinen ja refleksiivinen modernisaatio. Kolmijaon jännite pohjaa Beckin (mm. 1990) riskiyhteiskuntateoriaan, jossa uusien, esimerkiksi ydinvoimaan liittyvien, riskien katsotaan haastavan myös modernin yhteiskunnan valtarakenteita.
Tutkielman jälkimmäisessä osassa teoriakehikkoa kokeillaan kahdeltatoista kansanedustajalta kerättyyn teemahaastatteluaineistoon. Haastatteluissa käsitellään ydinvoimapäätöksenteon prosessia. Erittelyn metodina on väljä diskurssianalyysi. Ympäristöhaasteen liikkeelle polkaisemien kehityksen ideaalimallien lisäksi tarkastelun kohteena ovat kansalaisten ja asiantuntijoiden valta-asemat.
Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on, että puhuttaessa Suomen viidennestä ydinvoimalasta keskusteltiin samalla ainakin kolmesta ratkaisevasti erilaisesta tavasta kehittää maatamme. Tässä yksinkertaisen ja refleksiivisen modernisaation diskursiivinen vastakohtaisuus muodostaa ydinvoimakeskustelujen jo tutuksi tulleen jännitteen. Ekologinen modernisaatio puolestaan yhdistelee näiden vastapoolien piirteitä, ja sen logiikkaa ainakin pintapuolisesti noudattamalla voidaan puhua sekä ydinvoiman puolesta että sitä vastaan.
Malli rikkoo ydinvoimakysymyksissä tavallisesti käytetyn kaksinapaisen hahmotustavan. Se kertoo, että ydinvoiman yhteydessä ympäristöriskeistä keskustellaan laajemmin kuin esimerkiksi Tshernobylin onnettomuuden aikaan. Samalla kuitenkin asiantuntijoille ja teknologialle annettu valta näiden riskien hallinnassa näyttää vahvistuneen, jolloin esimerkiksi ympäristöjärjestöt ovat jääneet marginaaliin.
Tulosten perusteella voidaan päätellä, että ainakin vuoden 2002 ydinvoimapäätöksen osalta olisi syytä luopua poliittisen kentän dikotomisesta hahmotustavasta. Jotta jatkossa keskustelut ydinvoimasta olisivat muuta kuin "kuurojen dialogia", pitää myös yhteiskuntatieteellisen asiantuntemuksen käyttöä lisätä poliittisen prosessin ja julkisen keskustelun osana. Lisäksi olisi syytä tutkia, missä määrin ympäristöriskien ainakin näennäisesti suurempi huomioiminen politiikassa on itse asiassa johtamassa ekologisen teknokratian nousuun. Laajoja ympäristöriskejä koskevissa keskusteluissa on pidettävä huoli siitä, että ääneen pääsevät myös ne, joiden visio kehityksen suunnasta ei automaattisesti päädy kauppa- ja teollisuusministeriön energiaskenaarioihin.