Hihat heilumaan valistuksen vainioilla Suomenkielinen poliittinen valistustyö Leningradissa ja Leningradin läänissä 1921-1927.
PENNONEN, ANNINA (2004)
PENNONEN, ANNINA
2004
Suomen historia - Finnish History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2004-05-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-13019
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-13019
Sisällysluettelo
1. JOHDANTO 1.1 Inkeri 1920-luvun alussa, s. 1 1.2 Myönnytyksiä talonpojille ja vähemmistökansoille, s. 4 1.3 Poliittinen valistus uuden ihmisen kasvattajana, s. 7 1.4 Tutkimuskysymys, aika- ja aluerajaus, s. 10 1.5 Lähteet ja aiempi tutkimus, s. 14 2. POLIITTISEN VALISTUSTYÖN ORGANISAATIO 2.1 Punaiset valistajat, s. 16 2.1.1 SKP poliittisen valistuksen aloittajana, s. 16 2.1.2 Neuvostoviranomaiset ja suomenkielinen valistus, s. 17 2.1.3 VKP:n suomalaiset järjestöt, s. 21 2.1.4 Opettajat poliittisiksi valistajiksi, s. 26 2.1.5 Lapset ja nuoret punaisina valistajina, s. 30 2.2 Valistajien koulutus, s. 38 2.2.1 Poliittinen alkeisopetus, s. 38 2.2.2 Neuvostopuoluekoulut, s. 42 2.2.3 Kommunistinen yliopisto, s. 44 3. POLIITTISEN VALISTUSTYÖN TOTEUTUS 3.1 Kommunismin aakkoset, s. 48 3.1.1 Lukutaidottomuuden kitkeminen, s. 48 3.1.2 Lehdistö, s. 51 3.1.3 Kustannustoiminta, s. 59 3.2 Toiminta maalla ja kaupungissa, s. 62 3.2.1 Lukutuvat ja punanurkat, s. 62 3.2.2 Seinälehti talonpojan kasvattajana, s. 70 3.2.3 Kesäjuhlat maalaisväestön kokoajana, s. 72 3.2.4 Suomenkielinen valistustalo, s. 75 3.2.5 Suomenkieliset puoluekollektiivit ja poliittiset klubit, s. 77 4. POLIITTISEN VALISTUSTYÖN TAVOITTEET JA TULOKSET 4.1 Poliittisen valistustyön tavoitteet, s. 82 4.1.1 Neuvostokansalaisen luominen ja vallan juurruttaminen, s. 82 4.1.2 Taistelu uskontoa vastaan, s. 86 4.1.3 Haave Neuvosto-Suomesta, s. 90 4.1.4 Kyllä suomen kielelle, ei nationalismille, s. 92 4.2 Valistustyön kivikkoinen polku, s. 98 4.3 Passiiviset valistettavat, s. 102 4.4 Valistustyötä kaupungissa, maalaiskunnassa ja kylässä, s. 107 4.4.1 Strelnan kaupunki valistustyön keskikastia, s. 107 4.4.2 Tuutari Inkerin valistunein?, s. 110 4.4.3 Metsäpirtti opettajan työvoitto, s. 113 5. NEUVOSTOINKERILÄINEN JÄI SYNTYMÄTTÄ, s. 116 LÄHDELUETTELO, s. 124 LIITTEET: Liite 1a: Pietarin/Leningradin kuvernementti elokuuhun 1927 asti Liite 1b: Leningradin oblasti 1927-1929 Liite 2a: Valistustyön organisaatio Neuvostoliitossa 1920-luvulla Liite 2b: Valistustyö paikallistasolla ja suomenkieliset elimet 1921-1927 Liite 3: VKP:n organisaatio ja suomenkieliset järjestöt 1921-1927 Liite 4: Poliittinen koulutusjärjestelmä Neuvostoliitossa 1920-luvulla Liite 5: Lyhennesanasto
Tiivistelmä
Tutkin pro gradu -työssäni suomenkielistä poliittista valistustyötä Leningradin läänissä uuden talouspolitiikan eli NEP-kauden aikana vuosina 1921-1927. Leningradiin ja sen ympäristöön pakeni Suomen kansalaissodan jälkeen keväällä 1918 tuhansia punaisten puolella taistelleita tai heihin myötämielisesti suhtautuneita. Samaan aikaan Leningradin (silloisen Pietarin) läänin suomenkielisen eli inkeriläisen väestön asuttamalla alueella tapahtui aseellisia yhteenottoja inkeriläisten ja venäläisten bolsevikkien välillä. Kahakoinnin seurauksena tuhansia inkeriläisiä pakeni Suomeen, heidän joukossaan suurin osa inkeriläisten älymystöstä ja kansallisista johtomiehistä. Tämän tyhjiön täyttivät pian punapakolaiset, jotka alkoivat heti Neuvosto-Venäjälle saapumisensa jälkeen organisoida suomenkielistä hallintoa ja koulutusta. Venäläisten kommunistien avustuksella suomalaisten punapakolaisten johtajat ottivat käsiinsä koko Leningradin läänin lähes 200 000 hengen suuruisen väestön taloudellisen ja sivistyksellisen johtamisen.
Suomalaiset kommunistit näkivät suomenkielisen väestön poliittisen valistamisen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen. He organisoivat nopeasti tehokkaan poliittisen valistuksen verkoston, johon kuului sekä väestön poliittista kouluttamista Leningradissa ja maaseudulla että valistustyöntekijöiden koulutus. Tässä työssä selvitetään, mitä suomalaiset kommunistit halusivat saavuttaa suomenkielisellä valistustyöllä ja miten he onnistuivat pääsemään tavoitteisiinsa NEP-kauden loppuun mennessä. Työssä selvitetään suomenkielisen poliittisen valistustyön rakenne, organisaatio, sisältö ja tulokset.
Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa vallitsi 1920-luvulla vähemmistökansoja suosinut korenizatsija- eli juurruttamispolitiikka. Korenizatsijan oppien mukaan vähemmistökansojen omaa kieltä ja kulttuuria tuettiin neuvostoviranomaisten taholta, jotta kansat olisivat saavuttaneet sivistyksellisesti ylimpinä pidettyjen venäläisten tason. Tämä taas oli tarpeen kommunismin omaksumisessa. Neuvosto-Karjalassa suomalaiset kommunistit ajoivat 1920- ja 1930-luvuilla voimakasta suomalaistamispolitiikkaa korenizatsijan mahdollistamana. Karjalan tapauksessa on puhuttu jopa punaisesta fennomanaista. Tässä työssä tarkastellaan Leningradin läänin suomalaisten kommunistien suhtautumista korenizatsijaan ja pohditaan sitä, näkyikö Karjalan tapaista punaista fennomaniaa Leningradin läänissä. Työssä tarkastellaan myös Tarton rauhassa vuonna 1920 inkeriläisille luvatun kulttuuriautonomian toteutumista ja siitä käytyä keskustelua. Tutkimuksessa selvitetään myös suomalaisten kommunistien suhtautuminen valistettaviin eli inkeriläisiin ja inkeriläisten suhtautuminen kommunistien valistuspyrkimyksiin.
Suomenkielisen poliittisen valistustyön tärkein tavoite 1920-luvulla oli tehdä inkeriläisistä ja muista suomenkielisistä läänin asukkaista uskollisia neuvostokansalaisia ja vakiinnuttaa kommunistien valta heidän keskuudessaan. Valistustyön yksi tarkoitus oli kouluttaa päteviä vallankumouksellisia tulevan Neuvosto-Suomen varalle. Tulevaan sosialistiseen Suomeen uskottiin, ja monet kommunistit haaveilivat Neuvosto-Karjalan liittämisestä siihen. Inkerille ei kuitenkaan koskaan suunniteltu tällaista roolia tulevassa Neuvosto-Suomessa. Suomalaisten kommunistien valistustyöstä ei ole löydettävissä 1920-luvun Leningradissa minkäänlaisia suomalaiskansallisia pyrkimyksiä. Nationalismin ja suomalaisuuden korostaminen tuomittiin jyrkästi. Kulttuuriautonomian toteutumisesta ei voida puhua 1920-luvun Inkerissä, sillä kaikki toiminta oli kommunistien käsissä, eivätkä inkeriläiset päässeet itse osalliseksi siitä. Tämän lisäksi inkeriläisten ja suomalaisten kommunistien välejä hiersi koko 1920-luvun kommunistien jyrkkä uskonnonvastaisuus ja inkeriläisten leimaaminen porvarillisiksi kommunismin vastustajiksi. Inkeriläiset puolestaan vieroksuivat kommunistien jyrkkää uskonnonvastaisuutta. Niinpä suomalaiset kommunistit eivät päässeetkään valistustyössään NEP-kauden loppuun mennessä vielä tärkeimpään tavoitteeseensa, neuvostoinkeriläisen luomiseen. Valistusorganisaatio saatiin kyllä toimivaksi ja kattamaan lähes koko läänin suomenkielisen väestön, mutta inkeriläisten mielialoja kommunistit eivät pystyneet kokonaan muuttamaan. Avointa vastarintaa tapahtui vähän, mutta valistettavat pysyivät passiivisina.
Työn päälähteet ovat Pietarin valtiollisen historiallis-poliittisten dokumenttien arkistossa sijaitseva VKP:n Leningradin kuverenementtikomitean suomalaisen osaston materiaali ja Leningradissa ilmestyneet suomenkieliset sanoma- ja aikakauslehdet 1920-luvulla, joita on sekä Helsingin yliopiston kirjastossa että Venäjän kansalliskirjaston Pietarin filiaalissa. Lehdistöstä tärkein lähde on sanomalehti Vapaus, joka oli suomalaisten kommunistien tärkein propaganda- ja tiedotusväline. Lisäksi lähteinä on käytetty Kansallisarkistossa sijaitsevaa EK-Valpon arkistoa ja sen Inkeriä koskevaa materiaalia, ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitsevaa Inkeriä koskevaa materiaalia ja Leningradissa 1920-luvulla julkaistua aikalaiskirjallisuutta, joka käsittää etupäässä oppikirjoja. Tutkimuskirjallisuutta aiheesta on ilmestynyt vähän, sillä suomalaisten kommunistien toimintaa Leningradin alueella 1920-luvulla on tutkittu hyvin vähän, poliittista valistustyötä ei itseasiassa ollenkaan. Tutkimusmetodina työssä on käytetty pääasiassa historiallis-kvalitatiivista metodia, mutta osaa lähteistä on analysoitu myös kvantitatiivisin metodein.
Suomalaiset kommunistit näkivät suomenkielisen väestön poliittisen valistamisen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen. He organisoivat nopeasti tehokkaan poliittisen valistuksen verkoston, johon kuului sekä väestön poliittista kouluttamista Leningradissa ja maaseudulla että valistustyöntekijöiden koulutus. Tässä työssä selvitetään, mitä suomalaiset kommunistit halusivat saavuttaa suomenkielisellä valistustyöllä ja miten he onnistuivat pääsemään tavoitteisiinsa NEP-kauden loppuun mennessä. Työssä selvitetään suomenkielisen poliittisen valistustyön rakenne, organisaatio, sisältö ja tulokset.
Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa vallitsi 1920-luvulla vähemmistökansoja suosinut korenizatsija- eli juurruttamispolitiikka. Korenizatsijan oppien mukaan vähemmistökansojen omaa kieltä ja kulttuuria tuettiin neuvostoviranomaisten taholta, jotta kansat olisivat saavuttaneet sivistyksellisesti ylimpinä pidettyjen venäläisten tason. Tämä taas oli tarpeen kommunismin omaksumisessa. Neuvosto-Karjalassa suomalaiset kommunistit ajoivat 1920- ja 1930-luvuilla voimakasta suomalaistamispolitiikkaa korenizatsijan mahdollistamana. Karjalan tapauksessa on puhuttu jopa punaisesta fennomanaista. Tässä työssä tarkastellaan Leningradin läänin suomalaisten kommunistien suhtautumista korenizatsijaan ja pohditaan sitä, näkyikö Karjalan tapaista punaista fennomaniaa Leningradin läänissä. Työssä tarkastellaan myös Tarton rauhassa vuonna 1920 inkeriläisille luvatun kulttuuriautonomian toteutumista ja siitä käytyä keskustelua. Tutkimuksessa selvitetään myös suomalaisten kommunistien suhtautuminen valistettaviin eli inkeriläisiin ja inkeriläisten suhtautuminen kommunistien valistuspyrkimyksiin.
Suomenkielisen poliittisen valistustyön tärkein tavoite 1920-luvulla oli tehdä inkeriläisistä ja muista suomenkielisistä läänin asukkaista uskollisia neuvostokansalaisia ja vakiinnuttaa kommunistien valta heidän keskuudessaan. Valistustyön yksi tarkoitus oli kouluttaa päteviä vallankumouksellisia tulevan Neuvosto-Suomen varalle. Tulevaan sosialistiseen Suomeen uskottiin, ja monet kommunistit haaveilivat Neuvosto-Karjalan liittämisestä siihen. Inkerille ei kuitenkaan koskaan suunniteltu tällaista roolia tulevassa Neuvosto-Suomessa. Suomalaisten kommunistien valistustyöstä ei ole löydettävissä 1920-luvun Leningradissa minkäänlaisia suomalaiskansallisia pyrkimyksiä. Nationalismin ja suomalaisuuden korostaminen tuomittiin jyrkästi. Kulttuuriautonomian toteutumisesta ei voida puhua 1920-luvun Inkerissä, sillä kaikki toiminta oli kommunistien käsissä, eivätkä inkeriläiset päässeet itse osalliseksi siitä. Tämän lisäksi inkeriläisten ja suomalaisten kommunistien välejä hiersi koko 1920-luvun kommunistien jyrkkä uskonnonvastaisuus ja inkeriläisten leimaaminen porvarillisiksi kommunismin vastustajiksi. Inkeriläiset puolestaan vieroksuivat kommunistien jyrkkää uskonnonvastaisuutta. Niinpä suomalaiset kommunistit eivät päässeetkään valistustyössään NEP-kauden loppuun mennessä vielä tärkeimpään tavoitteeseensa, neuvostoinkeriläisen luomiseen. Valistusorganisaatio saatiin kyllä toimivaksi ja kattamaan lähes koko läänin suomenkielisen väestön, mutta inkeriläisten mielialoja kommunistit eivät pystyneet kokonaan muuttamaan. Avointa vastarintaa tapahtui vähän, mutta valistettavat pysyivät passiivisina.
Työn päälähteet ovat Pietarin valtiollisen historiallis-poliittisten dokumenttien arkistossa sijaitseva VKP:n Leningradin kuverenementtikomitean suomalaisen osaston materiaali ja Leningradissa ilmestyneet suomenkieliset sanoma- ja aikakauslehdet 1920-luvulla, joita on sekä Helsingin yliopiston kirjastossa että Venäjän kansalliskirjaston Pietarin filiaalissa. Lehdistöstä tärkein lähde on sanomalehti Vapaus, joka oli suomalaisten kommunistien tärkein propaganda- ja tiedotusväline. Lisäksi lähteinä on käytetty Kansallisarkistossa sijaitsevaa EK-Valpon arkistoa ja sen Inkeriä koskevaa materiaalia, ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitsevaa Inkeriä koskevaa materiaalia ja Leningradissa 1920-luvulla julkaistua aikalaiskirjallisuutta, joka käsittää etupäässä oppikirjoja. Tutkimuskirjallisuutta aiheesta on ilmestynyt vähän, sillä suomalaisten kommunistien toimintaa Leningradin alueella 1920-luvulla on tutkittu hyvin vähän, poliittista valistustyötä ei itseasiassa ollenkaan. Tutkimusmetodina työssä on käytetty pääasiassa historiallis-kvalitatiivista metodia, mutta osaa lähteistä on analysoitu myös kvantitatiivisin metodein.