Ylimarionetista bioesineeseen. Näkökulmia teatterin esinekieleen.
PAAVOLAINEN, TEEMU (2001)
PAAVOLAINEN, TEEMU
2001
Teatterin ja draaman tutkimus - Theatre and Drama Research
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2001-11-07
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-10108
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-10108
Tiivistelmä
Teatterin näyttämöllä tuolin ei ole pakko olla pelkkä 'tuoli', vaan se voi muuntua miksi ikinä näyttelijä tai ohjaaja haluaa sen muuntuvan. Tutkielmassa hahmotellaan sekä teatteriesineiden moniaita käyttötapoja ("miten") että tällaisen ilmaisukielen syvempiä, filosofis-esteettisiä motivaatioita ("miksi"). Jotta tulokset olisivat suoremmin sovellettavissa käytännön teatterityöhön, on tutkimusaineisto rajattu 1900-luvulle ja Eurooppaan; lähtökohta on ohjaajakeskeinen. Gordon Craigiä, Antonin Artaud'ta, Vsevolod Meyerholdia, Bertolt Brechtiä, Jerzy Grotowskia ja Tadeusz Kantoria käsittelevät luvut asettuvat lähinnä teatterihistorialliseen viitekehykseen ja ovat luettavissa myös itsenäisinä artikkeleinaan.
Tämän varsin laajan aineiston pohjalta esineisiin suuntautuva teatteri-ilmaisu liitetään yhtäältä naturalistisen esittämistavan kieltämiseen, toisaalta ajatukseen teatterin ominaislaadusta ja oikeutuksesta itsenäisenä taidemuotona: elokuvassa tuoli on lähes aina pelkkä 'tuoli', mutta teatterissa sillä voidaan ilmaista paljon muutakin. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että katsoja teatterissa "suostuu leikkiin" ja täydentää viitteitä omalla mielikuvituksellaan
- myös esineteatterille ominaista näyttelijäntyötä verrataan leikin ja luovuuden yleisempiin mekanismeihin. Kohdehenkilöitten laajempien filosofioiden pohjalta tutkielmassa luodaan silmäys myös esineellisen teatterikielen tavallaan "metafyysisiin" motivaatioihin.
Esineteatterin käytännön konkretiaa tutkielmassa hahmotellaan niin
näyttämöllepanon, näyttelijäntyön kuin dramaturgiankin tasolla; tutkimusote on tällöin pitkälti semioottinen. Selvitetään, millaisia
esineitä teatterissa ylipäätään voidaan käyttää ja miten ne luovat merkityksiä; puhutaan ihmisen esineistymisestä ja esineen itsenäisestä elämästä. Esineiden merkityksiä näyttelijäntyön välineinä lähestytään retoriikasta ja poetiikasta lainatuin 'metaforan' ja 'metonymian' käsittein, joista keskeisemmäksi katsotaan metaforinen esitystapa.
Näyttelijäntyön kautta esine voi näet muuntua joksikin toiseksi minkä
tahansa yhteisen ominaisuuden pohjalta; kuitenkin näyttelijä voi luoda viittaussuhteen myös pelkällä toiminnallaan. Esine saa identiteettinsä ihmisen toiminnasta ja - jos niin halutaan - säilyttää kaikki sille annetut identiteetit: näin se voi dramaturgian tasolla kerätä itseensä hyvinkin syvällistä metaforista merkitystä.
Asiasanat: esineet; lavastus; semiotiikka; teatteri; teatteriohjaajat (1900-luku).
Kohdehenkilöt: Artaud, Antonin; Brecht, Bertolt; Craig, Edward Gordon;
Grotowski, Jerzy; Kantor, Tadeusz; Meyerhold, Vsevolod.
Tämän varsin laajan aineiston pohjalta esineisiin suuntautuva teatteri-ilmaisu liitetään yhtäältä naturalistisen esittämistavan kieltämiseen, toisaalta ajatukseen teatterin ominaislaadusta ja oikeutuksesta itsenäisenä taidemuotona: elokuvassa tuoli on lähes aina pelkkä 'tuoli', mutta teatterissa sillä voidaan ilmaista paljon muutakin. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että katsoja teatterissa "suostuu leikkiin" ja täydentää viitteitä omalla mielikuvituksellaan
- myös esineteatterille ominaista näyttelijäntyötä verrataan leikin ja luovuuden yleisempiin mekanismeihin. Kohdehenkilöitten laajempien filosofioiden pohjalta tutkielmassa luodaan silmäys myös esineellisen teatterikielen tavallaan "metafyysisiin" motivaatioihin.
Esineteatterin käytännön konkretiaa tutkielmassa hahmotellaan niin
näyttämöllepanon, näyttelijäntyön kuin dramaturgiankin tasolla; tutkimusote on tällöin pitkälti semioottinen. Selvitetään, millaisia
esineitä teatterissa ylipäätään voidaan käyttää ja miten ne luovat merkityksiä; puhutaan ihmisen esineistymisestä ja esineen itsenäisestä elämästä. Esineiden merkityksiä näyttelijäntyön välineinä lähestytään retoriikasta ja poetiikasta lainatuin 'metaforan' ja 'metonymian' käsittein, joista keskeisemmäksi katsotaan metaforinen esitystapa.
Näyttelijäntyön kautta esine voi näet muuntua joksikin toiseksi minkä
tahansa yhteisen ominaisuuden pohjalta; kuitenkin näyttelijä voi luoda viittaussuhteen myös pelkällä toiminnallaan. Esine saa identiteettinsä ihmisen toiminnasta ja - jos niin halutaan - säilyttää kaikki sille annetut identiteetit: näin se voi dramaturgian tasolla kerätä itseensä hyvinkin syvällistä metaforista merkitystä.
Asiasanat: esineet; lavastus; semiotiikka; teatteri; teatteriohjaajat (1900-luku).
Kohdehenkilöt: Artaud, Antonin; Brecht, Bertolt; Craig, Edward Gordon;
Grotowski, Jerzy; Kantor, Tadeusz; Meyerhold, Vsevolod.