International Ideas and National Agendas of Public Health Policy - the Cases of Finland and Portugal
Tervonen-Gonçalves, Leena (2013)
Tervonen-Gonçalves, Leena
Tampere University Press
2013
Sosiaali- ja terveyspolitiikka - Social and Health Policy
Terveystieteiden yksikkö - School of Health Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2013-04-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9078-1
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9078-1
Tiivistelmä
Terveyden edistämisen idea ja sen tulkinnat. Tutkimus kansanterveyspolitiikan muutoksesta 1970-luvulta nykyaikaan Suomessa ja Portugalissa
Tutkimus tarkastelee, kuinka kansainvälisen terveyspolitiikan keskiöön 1970-luvun lopussa noussutta terveyden edistämisen ideaa on tulkittu ja sovellettu Suomessa ja Portugalissa. Kansainvälisen tason keskustelu on perinteisesti paikannettu Maailman terveysjärjestön (World Health Organization, WHO) ympärillä tapahtuvaksi, joka onkin kiistatta ollut keskeinen toimija kootessaan yhteen jäsenmaidensa virkamiehet ja alan asiantuntijat. Mutta terveyden edistäminen on ollut myös muiden kansainvälisten toimijoiden, kuten Euroopan Unionin (EU) ja roomalaiskatolisen kirkon tavoitteena. WHO:lla, EU:lla sen paremmin kuin kirkkoinstituutiollakaan ei ole terveyden edistämiseen liittyen käytössä ns. kovaa valtaa, kuten jäsenmaita sitovaa lainsäädäntöä, jolla politiikkaa voitaisiin ohjailla. Poliittisten ideoiden levittämiseen ja toimintaohjelmien jalkauttamiseen käytetyt keinot ovat pääasiassa normatiivisia, suosituksia antavia. Tässä Länsi-Eurooppaan rajautuvassa tutkimuksessa analysoidaan kuinka tämä ns. pehmeä valta toimii kansanterveyspolitiikan saralla. Ajallisesti tutkimus rajautuu 1970-luvulta 2010-luvun alkuun.
Väitöskirjassa valtiokeskeistä näkökulmaa laajennetaan yhteisötoimijoiden suuntaan tutkimalla Portugalin, Suomen ja Englannin enemmistökirkkoja terveyden edistämisen toimijoina. Tutkimuksen mukaan kirkot ovat siirtyneet sairauksien hoidosta ja kuolemaan valmistavasta sielunhoidosta kohti terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä. Terveyden edistämisen keskeiset ideat ovat levinneet tieteen ja politiikan kentiltä myös kirkkojen piiriin, terveydenhuollon ammattilaisilta papistolle ja muille kirkkojen yhteydessä työskenteleville, lääketieteestä ja yhteiskunnallisesti suuntautuneesta terveystutkimuksesta teologisten ja eettisten pohdintojen pariin. Tällaista instituutioiden, ammattialojen ja tieteenalojen rajat ylittävää ideoiden ja toimintatapojen leviämistä voi pitää merkkinä terveyden edistämisen noususta erääksi aikakauttamme jäsentäväksi ja toimintaamme ohjaavaksi perusarvoksi. Terveys ymmärretään niin kirkkojen, hallitusten kuin kansainvälisten organisaatioidenkin teksteissä yleisenä hyvän elämän lähtökohtana ja tavoitteena, jonka edistämiseen ne kaikki ovat sitoutuneet erilaisin ohjelmin ja suosituksin. Eräänä väitöstutkimuksen keskeisenä tuloksena voikin pitää terveyden edistämispolitiikan tunnistamista ohjelmissa ja julistuksissa ilmeneväksi politiikaksi.
Maiden väliset vertailut ja maita paremmuusjärjestykseen laittavat rankinglistat ovat käytössä niin poliittisessa keskustelussa kuin mediassakin. Uutiset kertovat lähes viikoittain, kuinka Suomi on sijoittunut mitä erilaisimpia ilmiöitä kuvaavia indikaattoreita käyttäen suhteessa muihin maihin. Melko usein uutiskynnyksen ylittävät sellaiset vertailut, joissa Suomi on sijoittunut tavalla tai toisella tarkasteltavien maiden kärkikastiin. Näissä vertailuissa Suomi esitetään usein eräänlaisena esimerkillisenä mallimaana, kuten EU:n mallioppilaana, koulutuksen kärkimaana tai kansanterveyspolitiikan edelläkävijänä. Siirryttäessä maakohtaisista vertailuista alueelliseen luokitteluun kuvataan Suomen kuuluvan Pohjoismaisten edistyksellisten ja modernien hyvinvointivaltioiden ryhmään. Näissä samoissa keskusteluissa Portugalia ja muita Etelä-Euroopan maita on kutsuttu alkeellisiksi, perässä laahaaviksi hyvinvointivaltioiksi ja talouden suhteen kriisimaiksi. Näin vallitseva kuva Euroopasta on kiteytynyt yksinkertaistavaan kahtiajakoon, edistyksellinen ja vauras pohjoinen – alkeellinen ja köyhä etelä.
Vertailut ovat tehokas keino kuvata monimutkaista todellisuutta, mutta ne väistämättä myös yksinkertaistavat maailmaa. Juuri todellisuutta yksinkertaistavan luonteensa vuoksi vertailut leviävät helposti ihmiseltä toiselle, tieteellisestä raportista poliittisen asiakirjaan ja edelleen median pariin. Toiston kautta luokittelut saavuttavat pysyvän aseman tavassamme kuvata jotain tiettyä ihmisryhmää tai maata. Myös tieteentekijät osallistuvat tähän keskusteluun tuottamalla erilaisia vertailuja, ja toisaalta tutkimalla näiden vertailujen käyttöä poliittisten päätösten ja linjausten teossa. Kuvatessaan kansainvälisten organisaatioiden (WHO:n ja EU:n) tuottamien vertailujen käyttöä osana kansallista ja kansainvälistä kansanterveyspolitiikkaa, tämä tutkimus sijoittuu jälkimmäiseen ryhmään. Analysoimalla kansainvälisten vertailujen käyttöä kansallisessa politiikassa tutkimus osoittaa konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti, kuinka kansallista politiikkaa linjataan suhteessa siihen, mitä muissa maissa kuvataan vertailujen välityksellä tapahtuvaksi. Kansainväliset vertailut ovat jatkuvasti mukana määritettäessä kansallisesti merkittäviksi ymmärrettyjä ongelmia ja tulevaisuuden tavoitteita.
Toinen vertailuihin liittyvä seikka, joka tässä väitöstutkimuksessa nostetaan esiin, liittyy vertailujen todellisuutta tuottavaan valtaan. Vertailut eivät vain kuvaa tai heijasta monimuotoista todellisuutta, vaan ne myös rakentavat sitä. Eräänä esimerkkinä tästä voidaan pitää Suomen terveyden edistämisen mallimaa- aseman rakentumista. Suomi solmi 1980-luvulla sopimuksen WHO:n kanssa, jossa se sitoutui toimimaan Terveyttä kaikille -ohjelmaa testaavana pilottina. Hyvin pian pilottimaa kääntyi muotoon mallimaa tai edelläkävijä. Samaan aikaan, kun Terveyttä kaikille -ohjelmaa pilotoivasta maasta tehtiin mallimaa, laajeni edelläkävijyys mainitun ohjelman piiristä koskettamaan koko suomalaista kansanterveyspolitiikkaa. Tämä WHO -yhteistyöstä alkunsa saanut tulkinta Suomesta terveyden edistämisen mallimaana on osoittautunut melko pysyväksi tavaksi asemoida maatamme suhteessa Eurooppaan.
Tämä tutkimus on tuottanut uudenlaisen tavan ymmärtää EU:n kansanterveyspoliittinen rooli. Aiemmissa tutkimuksissa EU:n vaikutuksen jäsenvaltioiden politiikkaan on todettu alkaneen vasta 1990-solmittujen Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten jälkeen. Usein tutkimuksissa viitataan kansallisena säilyneeseen määräysvaltaan sosiaali- ja terveyspolitiikassa ja todetaan EU:n vaikutuksen jääneen melko vähäiseksi. Tässä tutkimuksessa on keskitytty lainsäädännön sijaan tarkastelemaan sitä, kuinka EU tai WHO ovat muodollisen toimivallan puutteesta huolimatta vaikuttaneet jäsenmaidensa kansanterveyspolitiikkaan. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että EU on tuottamiensa vertailujen välityksellä vaikuttanut jäsenmaidensa kansanterveyspolitiikkaan jo kauan ennen kuin se saavutti edellä mainittujen sopimusten myötä muodollisen, joskin rajatun toimivallan tällä alueella. Tutkimus on osoittanut, että vertailut ovat ohjelmien ja yhteisen kielenkäytön tuottamisen ohella olleet keskeinen hallinnan keino myös WHO:ssa.
Tutkimus tarkastelee, kuinka kansainvälisen terveyspolitiikan keskiöön 1970-luvun lopussa noussutta terveyden edistämisen ideaa on tulkittu ja sovellettu Suomessa ja Portugalissa. Kansainvälisen tason keskustelu on perinteisesti paikannettu Maailman terveysjärjestön (World Health Organization, WHO) ympärillä tapahtuvaksi, joka onkin kiistatta ollut keskeinen toimija kootessaan yhteen jäsenmaidensa virkamiehet ja alan asiantuntijat. Mutta terveyden edistäminen on ollut myös muiden kansainvälisten toimijoiden, kuten Euroopan Unionin (EU) ja roomalaiskatolisen kirkon tavoitteena. WHO:lla, EU:lla sen paremmin kuin kirkkoinstituutiollakaan ei ole terveyden edistämiseen liittyen käytössä ns. kovaa valtaa, kuten jäsenmaita sitovaa lainsäädäntöä, jolla politiikkaa voitaisiin ohjailla. Poliittisten ideoiden levittämiseen ja toimintaohjelmien jalkauttamiseen käytetyt keinot ovat pääasiassa normatiivisia, suosituksia antavia. Tässä Länsi-Eurooppaan rajautuvassa tutkimuksessa analysoidaan kuinka tämä ns. pehmeä valta toimii kansanterveyspolitiikan saralla. Ajallisesti tutkimus rajautuu 1970-luvulta 2010-luvun alkuun.
Väitöskirjassa valtiokeskeistä näkökulmaa laajennetaan yhteisötoimijoiden suuntaan tutkimalla Portugalin, Suomen ja Englannin enemmistökirkkoja terveyden edistämisen toimijoina. Tutkimuksen mukaan kirkot ovat siirtyneet sairauksien hoidosta ja kuolemaan valmistavasta sielunhoidosta kohti terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä. Terveyden edistämisen keskeiset ideat ovat levinneet tieteen ja politiikan kentiltä myös kirkkojen piiriin, terveydenhuollon ammattilaisilta papistolle ja muille kirkkojen yhteydessä työskenteleville, lääketieteestä ja yhteiskunnallisesti suuntautuneesta terveystutkimuksesta teologisten ja eettisten pohdintojen pariin. Tällaista instituutioiden, ammattialojen ja tieteenalojen rajat ylittävää ideoiden ja toimintatapojen leviämistä voi pitää merkkinä terveyden edistämisen noususta erääksi aikakauttamme jäsentäväksi ja toimintaamme ohjaavaksi perusarvoksi. Terveys ymmärretään niin kirkkojen, hallitusten kuin kansainvälisten organisaatioidenkin teksteissä yleisenä hyvän elämän lähtökohtana ja tavoitteena, jonka edistämiseen ne kaikki ovat sitoutuneet erilaisin ohjelmin ja suosituksin. Eräänä väitöstutkimuksen keskeisenä tuloksena voikin pitää terveyden edistämispolitiikan tunnistamista ohjelmissa ja julistuksissa ilmeneväksi politiikaksi.
Maiden väliset vertailut ja maita paremmuusjärjestykseen laittavat rankinglistat ovat käytössä niin poliittisessa keskustelussa kuin mediassakin. Uutiset kertovat lähes viikoittain, kuinka Suomi on sijoittunut mitä erilaisimpia ilmiöitä kuvaavia indikaattoreita käyttäen suhteessa muihin maihin. Melko usein uutiskynnyksen ylittävät sellaiset vertailut, joissa Suomi on sijoittunut tavalla tai toisella tarkasteltavien maiden kärkikastiin. Näissä vertailuissa Suomi esitetään usein eräänlaisena esimerkillisenä mallimaana, kuten EU:n mallioppilaana, koulutuksen kärkimaana tai kansanterveyspolitiikan edelläkävijänä. Siirryttäessä maakohtaisista vertailuista alueelliseen luokitteluun kuvataan Suomen kuuluvan Pohjoismaisten edistyksellisten ja modernien hyvinvointivaltioiden ryhmään. Näissä samoissa keskusteluissa Portugalia ja muita Etelä-Euroopan maita on kutsuttu alkeellisiksi, perässä laahaaviksi hyvinvointivaltioiksi ja talouden suhteen kriisimaiksi. Näin vallitseva kuva Euroopasta on kiteytynyt yksinkertaistavaan kahtiajakoon, edistyksellinen ja vauras pohjoinen – alkeellinen ja köyhä etelä.
Vertailut ovat tehokas keino kuvata monimutkaista todellisuutta, mutta ne väistämättä myös yksinkertaistavat maailmaa. Juuri todellisuutta yksinkertaistavan luonteensa vuoksi vertailut leviävät helposti ihmiseltä toiselle, tieteellisestä raportista poliittisen asiakirjaan ja edelleen median pariin. Toiston kautta luokittelut saavuttavat pysyvän aseman tavassamme kuvata jotain tiettyä ihmisryhmää tai maata. Myös tieteentekijät osallistuvat tähän keskusteluun tuottamalla erilaisia vertailuja, ja toisaalta tutkimalla näiden vertailujen käyttöä poliittisten päätösten ja linjausten teossa. Kuvatessaan kansainvälisten organisaatioiden (WHO:n ja EU:n) tuottamien vertailujen käyttöä osana kansallista ja kansainvälistä kansanterveyspolitiikkaa, tämä tutkimus sijoittuu jälkimmäiseen ryhmään. Analysoimalla kansainvälisten vertailujen käyttöä kansallisessa politiikassa tutkimus osoittaa konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti, kuinka kansallista politiikkaa linjataan suhteessa siihen, mitä muissa maissa kuvataan vertailujen välityksellä tapahtuvaksi. Kansainväliset vertailut ovat jatkuvasti mukana määritettäessä kansallisesti merkittäviksi ymmärrettyjä ongelmia ja tulevaisuuden tavoitteita.
Toinen vertailuihin liittyvä seikka, joka tässä väitöstutkimuksessa nostetaan esiin, liittyy vertailujen todellisuutta tuottavaan valtaan. Vertailut eivät vain kuvaa tai heijasta monimuotoista todellisuutta, vaan ne myös rakentavat sitä. Eräänä esimerkkinä tästä voidaan pitää Suomen terveyden edistämisen mallimaa- aseman rakentumista. Suomi solmi 1980-luvulla sopimuksen WHO:n kanssa, jossa se sitoutui toimimaan Terveyttä kaikille -ohjelmaa testaavana pilottina. Hyvin pian pilottimaa kääntyi muotoon mallimaa tai edelläkävijä. Samaan aikaan, kun Terveyttä kaikille -ohjelmaa pilotoivasta maasta tehtiin mallimaa, laajeni edelläkävijyys mainitun ohjelman piiristä koskettamaan koko suomalaista kansanterveyspolitiikkaa. Tämä WHO -yhteistyöstä alkunsa saanut tulkinta Suomesta terveyden edistämisen mallimaana on osoittautunut melko pysyväksi tavaksi asemoida maatamme suhteessa Eurooppaan.
Tämä tutkimus on tuottanut uudenlaisen tavan ymmärtää EU:n kansanterveyspoliittinen rooli. Aiemmissa tutkimuksissa EU:n vaikutuksen jäsenvaltioiden politiikkaan on todettu alkaneen vasta 1990-solmittujen Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten jälkeen. Usein tutkimuksissa viitataan kansallisena säilyneeseen määräysvaltaan sosiaali- ja terveyspolitiikassa ja todetaan EU:n vaikutuksen jääneen melko vähäiseksi. Tässä tutkimuksessa on keskitytty lainsäädännön sijaan tarkastelemaan sitä, kuinka EU tai WHO ovat muodollisen toimivallan puutteesta huolimatta vaikuttaneet jäsenmaidensa kansanterveyspolitiikkaan. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että EU on tuottamiensa vertailujen välityksellä vaikuttanut jäsenmaidensa kansanterveyspolitiikkaan jo kauan ennen kuin se saavutti edellä mainittujen sopimusten myötä muodollisen, joskin rajatun toimivallan tällä alueella. Tutkimus on osoittanut, että vertailut ovat ohjelmien ja yhteisen kielenkäytön tuottamisen ohella olleet keskeinen hallinnan keino myös WHO:ssa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4769]