Lastenkoti osana elämäntarinaa - narratiivinen tutkimus lastenkodissa asuneiden kertomuksista
Eronen, Tuija (2012)
Eronen, Tuija
Tampere University Press
2012
Sosiaalityö - Social Work
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2012-04-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8754-5
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8754-5
Tiivistelmä
Lasten huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat Suomessa lisääntyneet 1990-luvun lopulta alkaen. Valtakunnallinen lastensuojelutilasto vuodelta 2010 kertoo, että kodin ulkopuolelle oli vuoden aikana sijoitettuna 17 064 lasta ja nuorta. Tarve tietää enemmän kodin ulkopuolelle sijoittamiseen johtaneista syistä ja lasten elämästä sen jälkeen on yhteiskuntapoliittisesti ilmeinen. Samaan aikaan lukujen taakse liittyy lapsen ja perheiden henkilökohtainen eletty elämä ja perheiden tarinat.
Tutkimuksessa etsitään vastauksia kahteen kysymykseen, joista ensimmäinen liittyy siihen, mitä ja miten lastenkodista kerrotaan osana henkilökohtaista elämää. Toinen taas liittyy tutkimusmetodeihin ja -etiikkaan: miten erilaisia tarinoita lastenkodista osana henkilökohtaista elämää kerrotaan ja voidaan tutkia. Tutkimuksen aineistoina ovat erilaiset tarinalliset ja elämäkerralliset aineistot, joita on käsitelty neljässä erillisartikkelissa. Ensimmäisessä artikkelissa kerrottavuutta lähestytään sosiologisen tunteiden tutkimuksen kautta ja jäsennetään erilaisia häpeästä kertomiseen liittyviä kertojan paikkoja suhteessa lastenkodissa elettyyn lapsuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Toisessa artikkelissa lastenkodissa elettyä lapsuutta tutkitaan erilaisten henkilökohtaisten ja institutionaalisten dokumenttien ja yhdessä muistelun avulla. Kolmannessa artikkelissa eritellään iäkkäiden ihmisten tapaa muistella lapsuuttaan lastenkodissa ja jäsentää sitä osaksi omaa tarinaansa erilaisten kerrottavuuden ulottuvuuksien avulla. Neljännen artikkelin keskiössä ovat perhesuhteet ja erityisesti äidistä kertominen, kun osa lapsuutta on eletty lastenkodissa.
Tutkimuksen läpikäyvä teema on, että tutkimuksen aihe lapsuudesta kertominen on samaan aikaan sekä tavallista että erityistä. Lapsuusmuistot ovat osa jokaisen aikuisen tavallista elämää , mutta lastenkodissa eletyn lapsuuden muistot sisältävät tavallisuuden lisäksi jotakin erityistä. Näistä muistoista kerrottaessa tasapainoillaan tavallisen ja erityisen rajalla. Tämä tasapainoilu ilmenee sekä tarinoiden sisällöissä että tavoissa, joilla tarinat kerrotaan. Tutkimuksen päätulos on, että lastenkoti osana henkilökohtaista elämää ei taivu tarinoiden tulvaksi. Toisin kuin yleensä elämäkerrallisessa tutkimuksessa, joissa erilaisiin kirjoituskutsuihin vastataan innokkaasti, tavoitettiin tässä tutkimuksessa vain muutamia kirjoittajia. Lastenkodissa eletty lapsuus ei ole sellainen tarina, joka haluttaisiin kertoa, ulkopuoliselle, vieraalle tutkijalle. Lastensuojelun muokkaamasta henkilökohtaisesta elämästä kertomiseen kietoutuvat monet päällekkäiset tarinat, muistot, tunteet, sosiaaliset suhteet ja käytännöt. Lapset joutuvat muokkaamaan yhtä lailla omat perhesuhteensa kuin lastensuojelun yhteiskunnalliset interventiot osaksi omaa elämäntarinaansa. Tämä muokkaaminen tehdään usein vailla tukea ja toisinaan myös keskellä vastakkaisia näkemyksiä ja tarinoita. Haluun kertoa liittyy kertojan mahdollisuus rakentaa itselleen moraalisen kertojan paikka. Samoin siihen liittyy halu suojella itseään ja itselle merkittäviä sosiaalisia suhteita.
Hankalan lapsuustarinan muistamista ja kerrontaa voivat tukea sukupolvikokemukset, kollektiiviset muistot ja erilaiset yhdessä muistelun rakenteet. Esimerkiksi tarinat sotalapsena olosta ovat tarinoita, joiden muistelua ja kertomista ovat tukeneet sota-ajasta kulunut aika ja kollektiivisen kerronnan lisääntyminen. Lastenkodissa eletty lapsuus ei kuitenkaan jäsenny sukupolvikokemuksena tai erilaisina kollektiivisina tarinoina. Lastenkotiin liittyvän lapsuuden kerrottavuuteen vaikuttaa yhteiskunnallis-historiallinen suhtautuminen aikaan ja muistoihin. Tämä suhtautuminen voi yhtä lailla kannustaa muistelemaan ja kertomaan kuin unohtamaan. Hankalien muistojen ympärille muodostuu unohtamisen kulttuuri, jossa mennyt jätetään taakse eikä kerronnalle ole silloin tilaa.
Tutkimuksessa etsitään vastauksia kahteen kysymykseen, joista ensimmäinen liittyy siihen, mitä ja miten lastenkodista kerrotaan osana henkilökohtaista elämää. Toinen taas liittyy tutkimusmetodeihin ja -etiikkaan: miten erilaisia tarinoita lastenkodista osana henkilökohtaista elämää kerrotaan ja voidaan tutkia. Tutkimuksen aineistoina ovat erilaiset tarinalliset ja elämäkerralliset aineistot, joita on käsitelty neljässä erillisartikkelissa. Ensimmäisessä artikkelissa kerrottavuutta lähestytään sosiologisen tunteiden tutkimuksen kautta ja jäsennetään erilaisia häpeästä kertomiseen liittyviä kertojan paikkoja suhteessa lastenkodissa elettyyn lapsuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Toisessa artikkelissa lastenkodissa elettyä lapsuutta tutkitaan erilaisten henkilökohtaisten ja institutionaalisten dokumenttien ja yhdessä muistelun avulla. Kolmannessa artikkelissa eritellään iäkkäiden ihmisten tapaa muistella lapsuuttaan lastenkodissa ja jäsentää sitä osaksi omaa tarinaansa erilaisten kerrottavuuden ulottuvuuksien avulla. Neljännen artikkelin keskiössä ovat perhesuhteet ja erityisesti äidistä kertominen, kun osa lapsuutta on eletty lastenkodissa.
Tutkimuksen läpikäyvä teema on, että tutkimuksen aihe lapsuudesta kertominen on samaan aikaan sekä tavallista että erityistä. Lapsuusmuistot ovat osa jokaisen aikuisen tavallista elämää , mutta lastenkodissa eletyn lapsuuden muistot sisältävät tavallisuuden lisäksi jotakin erityistä. Näistä muistoista kerrottaessa tasapainoillaan tavallisen ja erityisen rajalla. Tämä tasapainoilu ilmenee sekä tarinoiden sisällöissä että tavoissa, joilla tarinat kerrotaan. Tutkimuksen päätulos on, että lastenkoti osana henkilökohtaista elämää ei taivu tarinoiden tulvaksi. Toisin kuin yleensä elämäkerrallisessa tutkimuksessa, joissa erilaisiin kirjoituskutsuihin vastataan innokkaasti, tavoitettiin tässä tutkimuksessa vain muutamia kirjoittajia. Lastenkodissa eletty lapsuus ei ole sellainen tarina, joka haluttaisiin kertoa, ulkopuoliselle, vieraalle tutkijalle. Lastensuojelun muokkaamasta henkilökohtaisesta elämästä kertomiseen kietoutuvat monet päällekkäiset tarinat, muistot, tunteet, sosiaaliset suhteet ja käytännöt. Lapset joutuvat muokkaamaan yhtä lailla omat perhesuhteensa kuin lastensuojelun yhteiskunnalliset interventiot osaksi omaa elämäntarinaansa. Tämä muokkaaminen tehdään usein vailla tukea ja toisinaan myös keskellä vastakkaisia näkemyksiä ja tarinoita. Haluun kertoa liittyy kertojan mahdollisuus rakentaa itselleen moraalisen kertojan paikka. Samoin siihen liittyy halu suojella itseään ja itselle merkittäviä sosiaalisia suhteita.
Hankalan lapsuustarinan muistamista ja kerrontaa voivat tukea sukupolvikokemukset, kollektiiviset muistot ja erilaiset yhdessä muistelun rakenteet. Esimerkiksi tarinat sotalapsena olosta ovat tarinoita, joiden muistelua ja kertomista ovat tukeneet sota-ajasta kulunut aika ja kollektiivisen kerronnan lisääntyminen. Lastenkodissa eletty lapsuus ei kuitenkaan jäsenny sukupolvikokemuksena tai erilaisina kollektiivisina tarinoina. Lastenkotiin liittyvän lapsuuden kerrottavuuteen vaikuttaa yhteiskunnallis-historiallinen suhtautuminen aikaan ja muistoihin. Tämä suhtautuminen voi yhtä lailla kannustaa muistelemaan ja kertomaan kuin unohtamaan. Hankalien muistojen ympärille muodostuu unohtamisen kulttuuri, jossa mennyt jätetään taakse eikä kerronnalle ole silloin tilaa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4754]