The Break of Paul de Man
Toikkanen, Jarkko (2008)
Toikkanen, Jarkko
Tampere University Press
2008
Englantilainen filologia - English Philology
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2008-09-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7416-3
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7416-3
Tiivistelmä
Tutkin väitöskirjassani The Break of Paul de Man kielellisen ymmärtämisen mahdollisuutta kirjallisuusteoreetikko Paul de Manin (1919-1983) näkökulmasta. Esimerkkeinäni toimivat muutamat de Manin itsekin arvostamista korkeakirjallisuuden ja erityisesti mannermaisen kielifilosofian perusteiden huipputeoksista, joihin kuuluvat mm. Rousseau, Hölderlin, Kant ja Hegel. Tavoitteeni on tutkailla syvällisesti de Manin näihin teoksiin kohdistamaa kritiikkiä sekä ottaa selville, millaisiin lähtöoletuksiin hänen arvionsa perustuvat. Samalla tulen kääntäneeksi de Manin omat teoreettiset olettamuksensa osittain häntä itseään vastaan, ja tämä on tärkeä havainto, sillä hänen näkemyksiään on toistaiseksi pidetty perin järkkymättöminä.
Mitä on kielellinen ymmärtäminen ja mikä merkitys sen ilmentymillä korkeakirjallisuudessa ja filosofiassa voi olla jokapäiväiselle ajattelulle? Miten vuosisatoja sitten toisessa maailmanajassa tehtyjen pohdintojen voi olettaa vaikuttavan meidän elämäämme? De Manin käsissä nämä kysymykset muovautuvat jatkuviksi teemoiksi, joita kukaan meistä ei voi välttää edes tänään. Tämä on seurausta siitä, että kieli määrittää meidän jokaisen tapaamme ymmärtää, mitä ympäristössämme tapahtuu. Kaikki käsitteellinen ajattelu on kielellistä, emmekä me voi ymmärtää puhuvamme mistään tietystä asiasta tai tehdä vastaavia johtopäätöksiä ilman kieltä: mitään ympäristöä ei ole edes olemassa ilman kielellistä välillisyyttä. De Manin käsittelemät pohtijat ovat ymmärtäneet tämän väistämättömyyden ja sen seuraamukset.
De Manin havaintoja ja väitteitä kielen mediaalisuudesta on pidetty omalla tapaansa nerokkaina mutta myös nihilistisinä ja käsittämättöminä. Hänen kantava ajatuksensa on, että todellinen kielellinen ymmärtäminen on mahdotonta, koska emme voi koskaan olla varmoja siitä, mistä oikeastaan puhumme ja mihin yritämme viitata. Peitelläksemme tätä vajavaisuutta teemme mielivaltaisia sopimuksia kielen luonteesta ja sen suhteesta "ympäröivään" maailmaan sekä luomme erilaisia ideologioita ja mielikuvituksellisia illuusioita näiden sopimusten perustaksi. Tämän prosessin de Man haluaa "dekonstruoida" ja osoittaa vaaralliseksi harhaksi, joka estää meitä tulemasta tietoisiksi kielen todellisesta luonteesta. Itse asiassa hän haluaa opettaa meidät lukemaan uudestaan: ainoastaan tällöin meillä on mahdollisuus kohdata annettu maailmamme uudella tavalla.
Oma ensimmäinen kosketukseni de Maniin tapahtui aikanaan erään Keatsin runon muodossa, jonka esteettisen lumovoiman de Man halusi särkeä ja näyttää, mitä teksti todella halusi sanoa. Väitöskirjaprosessin myötä näkemykseni de Manista on jatkuvasti muovautunut ja syventynyt: lopullista sanaa ei koskaan löytynyt vaan pyörre jatkui jatkumistaan. Tämä on de Manin julistama "madness of words" -- "sanojen hulluus". Lähtökohtainen intuitioni jostakin perimmäisestä virheestä tuossa julistuksessa kuitenkin kannusti minua eteenpäin: voiko ymmärrys sanojen epäymmärryksen hulluudesta olla yhtään sen vähemmän lumovoimaisempi kuin esimerkiksi Keatsin runo tai Kantin idealismi? Mielestäni vastaus tähän oli selkeästi kielteinen, joten omaksuin kyseisen problematiikan kantavaksi tutkimusongelmakseni.
Käytin tutkimuksessani monenlaisia kirjallisuusteoreettisia metodeja de manilaisesta ja derridalaisesta dekonstruktiosta modernistiseen kriittiseen teoriaan ja perinteiseen filologiaan pyrkiessäni päämäärääni. Johtavat kysymykseni olivat: Miksi de Man voi sanoa niin kuin hän sanoo? Miten hän voi tehdä sanomisistaan juuri tämänlaisia johtopäätöksiä? Ja mitä tämä tekee kielestä? Lopputulokset ovat kaikkien nähtävissä väitöskirjassani, mutta pääkohtia on kolme: 1) De Man on pitkälle oikeassa kielen arvaamattomasta luonteesta, 2) hänen johtopäätöksensä ovat loogisesti yhdenmukaisia tämän korrektiuden kanssa ja 3) tästä huolimatta hänen esittämänsä ymmärryksellinen korrektius on vain yksi kielellinen myytti monien muiden joukossa, joita de Man ei pysty hävittämään. Viime sanoissani spekuloinkin myytin (epä)käsitteellä, jonka harmonisoivaa, tunteisiin vetoavaa, ymmärryksen rajat ylittävää voimaa edes Paul de Man ei pysty särkemään.
Mitä on kielellinen ymmärtäminen ja mikä merkitys sen ilmentymillä korkeakirjallisuudessa ja filosofiassa voi olla jokapäiväiselle ajattelulle? Miten vuosisatoja sitten toisessa maailmanajassa tehtyjen pohdintojen voi olettaa vaikuttavan meidän elämäämme? De Manin käsissä nämä kysymykset muovautuvat jatkuviksi teemoiksi, joita kukaan meistä ei voi välttää edes tänään. Tämä on seurausta siitä, että kieli määrittää meidän jokaisen tapaamme ymmärtää, mitä ympäristössämme tapahtuu. Kaikki käsitteellinen ajattelu on kielellistä, emmekä me voi ymmärtää puhuvamme mistään tietystä asiasta tai tehdä vastaavia johtopäätöksiä ilman kieltä: mitään ympäristöä ei ole edes olemassa ilman kielellistä välillisyyttä. De Manin käsittelemät pohtijat ovat ymmärtäneet tämän väistämättömyyden ja sen seuraamukset.
De Manin havaintoja ja väitteitä kielen mediaalisuudesta on pidetty omalla tapaansa nerokkaina mutta myös nihilistisinä ja käsittämättöminä. Hänen kantava ajatuksensa on, että todellinen kielellinen ymmärtäminen on mahdotonta, koska emme voi koskaan olla varmoja siitä, mistä oikeastaan puhumme ja mihin yritämme viitata. Peitelläksemme tätä vajavaisuutta teemme mielivaltaisia sopimuksia kielen luonteesta ja sen suhteesta "ympäröivään" maailmaan sekä luomme erilaisia ideologioita ja mielikuvituksellisia illuusioita näiden sopimusten perustaksi. Tämän prosessin de Man haluaa "dekonstruoida" ja osoittaa vaaralliseksi harhaksi, joka estää meitä tulemasta tietoisiksi kielen todellisesta luonteesta. Itse asiassa hän haluaa opettaa meidät lukemaan uudestaan: ainoastaan tällöin meillä on mahdollisuus kohdata annettu maailmamme uudella tavalla.
Oma ensimmäinen kosketukseni de Maniin tapahtui aikanaan erään Keatsin runon muodossa, jonka esteettisen lumovoiman de Man halusi särkeä ja näyttää, mitä teksti todella halusi sanoa. Väitöskirjaprosessin myötä näkemykseni de Manista on jatkuvasti muovautunut ja syventynyt: lopullista sanaa ei koskaan löytynyt vaan pyörre jatkui jatkumistaan. Tämä on de Manin julistama "madness of words" -- "sanojen hulluus". Lähtökohtainen intuitioni jostakin perimmäisestä virheestä tuossa julistuksessa kuitenkin kannusti minua eteenpäin: voiko ymmärrys sanojen epäymmärryksen hulluudesta olla yhtään sen vähemmän lumovoimaisempi kuin esimerkiksi Keatsin runo tai Kantin idealismi? Mielestäni vastaus tähän oli selkeästi kielteinen, joten omaksuin kyseisen problematiikan kantavaksi tutkimusongelmakseni.
Käytin tutkimuksessani monenlaisia kirjallisuusteoreettisia metodeja de manilaisesta ja derridalaisesta dekonstruktiosta modernistiseen kriittiseen teoriaan ja perinteiseen filologiaan pyrkiessäni päämäärääni. Johtavat kysymykseni olivat: Miksi de Man voi sanoa niin kuin hän sanoo? Miten hän voi tehdä sanomisistaan juuri tämänlaisia johtopäätöksiä? Ja mitä tämä tekee kielestä? Lopputulokset ovat kaikkien nähtävissä väitöskirjassani, mutta pääkohtia on kolme: 1) De Man on pitkälle oikeassa kielen arvaamattomasta luonteesta, 2) hänen johtopäätöksensä ovat loogisesti yhdenmukaisia tämän korrektiuden kanssa ja 3) tästä huolimatta hänen esittämänsä ymmärryksellinen korrektius on vain yksi kielellinen myytti monien muiden joukossa, joita de Man ei pysty hävittämään. Viime sanoissani spekuloinkin myytin (epä)käsitteellä, jonka harmonisoivaa, tunteisiin vetoavaa, ymmärryksen rajat ylittävää voimaa edes Paul de Man ei pysty särkemään.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4773]