Women Exposed to Acute Physical Intimate Partner Violence Seeking Care at Emergency Departments - Identification of and Intervention in Violence
Leppäkoski, Tuija (2007)
Leppäkoski, Tuija
Tampere University Press
2007
Hoitotiede - Nursing Science
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2007-05-25
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-6948-0
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-6948-0
Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa kehitettiin ensiapupoliklinikoille hoitoon hakeutuvan, fyysistä parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen tunnistamista ja väkivaltaan puuttumista kuvaava alustava malli. Malli perustuu sekä aikaisemmin tutkittuun että tästä tutkimuksesta saatuun tietoon. Mallin perustaksi selvitettiin, miten ensiapupoliklinikoilla työskentelevät sairaanhoitajat, perushoitajat/lähihoitajat ja lääkintävahtimestarit tunnistivat parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen ja miten he puuttuivat väkivaltaan hoitosuhteessaan, sekä miten pahoinpidellyt naiset kokivat saamansa hoidon hakiessaan apua parisuhdeväkivallan seurauksena syntyneisiin vammoihin. Tässä tutkimuksessa parisuhdeväkivallan käsite rajattiin naisen mieskumppanin harjoittamaan fyysiseen väkivaltaan.
Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeilla (35 parisuhdeväkivallan vuoksi hoitoon hakeutunutta naista ja 480 ensiapupoliklinikan työntekijää) ja osittain myös haastatteluin. Tutkimukseen osallistui 28 ensiapupoliklinikkaa ympäri Suomen. Tutkituista naisista 94% ilmoitti tulleensa pahoinpidellyiksi jo aikaisemminkin elämänsä aikana ja 86% heistä oli kokenut fyysistä väkivaltaa nykyisen kumppanin taholta. Naisista vain kolmasosa oli aiemmin hakenut apua saamiinsa vammoihin. Naisista lähes jokainen oli kokenut aikaisemmin samanaikaisesti sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa nykyisen kumppanin toimesta ja yli puolet heistä ennen päivystyspoliklinikalle saapumistaan. Väkivallan seurauksena naiset saivat erilaisia vammoja kuten mustelmia, haavoja ja luunmurtumia. Tutkimuksen mukaan myös jotkut lapset olivat nähneet tai kuulleet vanhempiensa välistä väkivaltaa tai itse joutuneet fyysisen väkivallan kohteeksi.
Naiset kuvasivat hyviä ja huonoja hoitokokemuksiaan monin tavoin. Hyvää hoitosuhdetta ilmensivät tarkoituksenmukainen vammojen tutkimus ja hoito, mukaan lukien naisen yksilölliset tarpeet huomioon ottava henkinen tuki ja tiedonsaanti eri auttajatahoista. Tärkeinä pidettäviin hoitoperiaatteisiin kuuluivat myös luottamuksellinen hoitosuhde sekä ystävällinen ja turvallinen hoitoympäristö. Kielteisinä koettiin mm. yksityisyyden puute, pitkät odotusajat sekä ohjaamattomuus jatkohoitoon. Naiset kantoivat huolta lapsistaan ja väkivaltaisesta kumppanistaan ja tähdensivät koko perheen auttamista väkivaltatilanteessa.
Päivystyspoliklinikan henkilöstö raportoi monia esteitä, jotka vaikeuttivat parisuhdeväkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista. Naisen vaikeneminen tapahtuneesta väkivallasta ja hoitajien neuvottomuus kysyä siitä, ajan puute ja tietämättömyys eri auttajatahoista mainittiin naisen auttamista vaikeuttavina asioina. Puolet hoitajista kertoi, että heillä ei ollut käytettävissään menettelytapaohjeita parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen auttamiseksi. Niissä työyksiköissä, joissa oli yhteisesti sovitut kirjalliset menettelytavat, työntekijät kertoivat auttaneensa aktiivisemmin sekä naisia että pahoinpitelijöitä mm. ohjaamalla heitä useammin jatkohoitoon. Mahdollisuus konsultoida eri auttajatahoja helpotti väkivaltaan puuttumista, samoin saatu perhe- ja/tai parisuhdeväkivaltaa käsittelevä koulutus. Mitä enemmän hoitohenkilöstöllä oli koulutusta sitä enemmän he auttoivat naisia ja pahoinpitelijöitä ohjaamalla heitä avun piiriin. Kaikki työntekijät eivät kysyneet olivatko naisten lapset turvassa eivätkä keskustelleet siitä miten lapsia voi suojella väkivaltatilanteissa. Kaikki hoitajat eivät myöskään aina tukeneet naista rikosilmoituksen tekemisessä. Vain 18% vastaajista nosti em. asiat esiin koulutustarpeissa. Tämä kertoo, että lainsäädäntöä koskien lastensuojelulain pykäliä ja parisuhdeväkivallan ymmärtämistä rikoksena ei tunneta riittävän hyvin.
Hoitokäytäntöjen parantamiseksi tämä tutkimus ehdottaa säännöllisen koulutuksen järjestämistä ja yhteistyön kehittämistä eri auttajatahojen välillä, sekä yhteisesti hyväksyttyä menettelytapaa parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen ja hänen läheistensä auttamiseksi yksilölliset hoidon tarpeet huomioon ottaen.
Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeilla (35 parisuhdeväkivallan vuoksi hoitoon hakeutunutta naista ja 480 ensiapupoliklinikan työntekijää) ja osittain myös haastatteluin. Tutkimukseen osallistui 28 ensiapupoliklinikkaa ympäri Suomen. Tutkituista naisista 94% ilmoitti tulleensa pahoinpidellyiksi jo aikaisemminkin elämänsä aikana ja 86% heistä oli kokenut fyysistä väkivaltaa nykyisen kumppanin taholta. Naisista vain kolmasosa oli aiemmin hakenut apua saamiinsa vammoihin. Naisista lähes jokainen oli kokenut aikaisemmin samanaikaisesti sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa nykyisen kumppanin toimesta ja yli puolet heistä ennen päivystyspoliklinikalle saapumistaan. Väkivallan seurauksena naiset saivat erilaisia vammoja kuten mustelmia, haavoja ja luunmurtumia. Tutkimuksen mukaan myös jotkut lapset olivat nähneet tai kuulleet vanhempiensa välistä väkivaltaa tai itse joutuneet fyysisen väkivallan kohteeksi.
Naiset kuvasivat hyviä ja huonoja hoitokokemuksiaan monin tavoin. Hyvää hoitosuhdetta ilmensivät tarkoituksenmukainen vammojen tutkimus ja hoito, mukaan lukien naisen yksilölliset tarpeet huomioon ottava henkinen tuki ja tiedonsaanti eri auttajatahoista. Tärkeinä pidettäviin hoitoperiaatteisiin kuuluivat myös luottamuksellinen hoitosuhde sekä ystävällinen ja turvallinen hoitoympäristö. Kielteisinä koettiin mm. yksityisyyden puute, pitkät odotusajat sekä ohjaamattomuus jatkohoitoon. Naiset kantoivat huolta lapsistaan ja väkivaltaisesta kumppanistaan ja tähdensivät koko perheen auttamista väkivaltatilanteessa.
Päivystyspoliklinikan henkilöstö raportoi monia esteitä, jotka vaikeuttivat parisuhdeväkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista. Naisen vaikeneminen tapahtuneesta väkivallasta ja hoitajien neuvottomuus kysyä siitä, ajan puute ja tietämättömyys eri auttajatahoista mainittiin naisen auttamista vaikeuttavina asioina. Puolet hoitajista kertoi, että heillä ei ollut käytettävissään menettelytapaohjeita parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen auttamiseksi. Niissä työyksiköissä, joissa oli yhteisesti sovitut kirjalliset menettelytavat, työntekijät kertoivat auttaneensa aktiivisemmin sekä naisia että pahoinpitelijöitä mm. ohjaamalla heitä useammin jatkohoitoon. Mahdollisuus konsultoida eri auttajatahoja helpotti väkivaltaan puuttumista, samoin saatu perhe- ja/tai parisuhdeväkivaltaa käsittelevä koulutus. Mitä enemmän hoitohenkilöstöllä oli koulutusta sitä enemmän he auttoivat naisia ja pahoinpitelijöitä ohjaamalla heitä avun piiriin. Kaikki työntekijät eivät kysyneet olivatko naisten lapset turvassa eivätkä keskustelleet siitä miten lapsia voi suojella väkivaltatilanteissa. Kaikki hoitajat eivät myöskään aina tukeneet naista rikosilmoituksen tekemisessä. Vain 18% vastaajista nosti em. asiat esiin koulutustarpeissa. Tämä kertoo, että lainsäädäntöä koskien lastensuojelulain pykäliä ja parisuhdeväkivallan ymmärtämistä rikoksena ei tunneta riittävän hyvin.
Hoitokäytäntöjen parantamiseksi tämä tutkimus ehdottaa säännöllisen koulutuksen järjestämistä ja yhteistyön kehittämistä eri auttajatahojen välillä, sekä yhteisesti hyväksyttyä menettelytapaa parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen ja hänen läheistensä auttamiseksi yksilölliset hoidon tarpeet huomioon ottaen.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4773]