Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa - riimillisen laulun varhaisvaiheet suomalaisissa arkkiveisuissa 1643-1809
Niinimäki, Pirjo-Liisa (2006)
Niinimäki, Pirjo-Liisa
Tampere University Press Suomen etnomusikologinen seura
2006
Etnomusikologia - Ethnomusicology
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2007-02-10
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-6851-3
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-6851-3
Tiivistelmä
Keski-Euroopasta levisi Suomeen 1600-luvun puolivälissä tapa julkaista lauluja pieninä lehtisinä, arkkiveisuina. Ruotsin vallan ajoilta on säilynyt seitsemisensataa suomenkielistä arkkilaulua. Nämä olivat ensimmäisiä painotuotteita, joiden välityksellä uusimuotoisia, säkeistöjen ja loppusoinnun varaan rakentuneita lauluja levitettiin kansan keskuuteen Suomessa 1600-1700-luvuilla. Arkkiveisujen analyysi valottaa kulttuurista murrosta, joka tapahtui siirryttäessä vanhasta kalevalamittaisesta laulutavasta uuteen riimilliseen lauluun.
Tutkimuksessa selvitetään, millä sävelmillä vanhimpia arkkiveisuja laulettiin ja minkälaisia olivat niiden säe- ja säkeistörakenteet sekä loppusoinnut. Lisäksi pohditaan, minkälainen asema arkkiveisuilla oli muistinvaraisen ja kirjallisen perinteen välissä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa. Oman esittelynsä saavat aikakauden tuotteliaimman talonpoikaissukuisen arkkirunoilijan, Tyrväällä syntyneen Tuomas Ragvaldinpojan veisut.
Menetelmiltään ja lähestymistavaltaan työ on ennen kaikkea metriikantutkimusta laulujen muodon kuvauksina. Lähdeaineistona ovat Suomessa vuosina 1643-1809 julkaistut arkkiveisut Helsingin yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelmasta sekä niiden sävelmäviitemelodiat. Arkkiveisuja tarkastellaan yhtäältä painotuotteina ja toisaalta muistinvaraisina lauluina. Vaikka laulujen sanat oli painettu arkkivihkoon, niiden sävelmät levisivät pelkästään suullisena perinteenä. Arkkikirjallisuuden alkuaikoina veisut kirjoitettiin useimmiten kirkkovirsien sävelmiin, joten hengellisten laulujen sävelmiä sekä niiden säkeistö- ja loppusointumalleja siirtyi maalliseenkin käyttöön. Tutkimuksessa esitellään kymmenen käytetyintä arkkiveisusävelmää (koraalia) vuosilta 1643-1809 sekä niiden lähdehistoria. Useimpien melodioiden juuret löytyvät keskieurooppalaisista virsistä tai maallisista populaarisävelmistä.
Tutkimuksessa ilmeni, että länsieurooppalaisista lauluista omaksuttuja säkeistömalleja kokeiltiin 1600- ja 1700-lukujen arkkiveisuissa laajalti. Tutkimusaineistosta tuli esiin noin 150 mahdollista arkkiveisusävelmää ja niissä yli 70 erilaista säkeistömallia. Voi siis sanoa, että suomalaisen kansanlaulun kehitys kalevalamittaisesta laulusta säkeistölaulun yleisimpään malliin, rekilauluun, ei ollut suoraviivainen. Väliin jääneiden säkeistömuotojen kirjo oli laaja ja kirjallisperäisten vaikutteiden hedelmöittämä. Säerakenteita ei myöskään otettu käyttöön aivan sellaisinaan, vaan niitä mukautettiin suomen kielen ominaispiirteisiin ja kalevalaisesta laulusta periytyneisiin metrisiin malleihin. Analyysissä ilmeni, että ns. murrelmasäe eli säe, jossa sanapaino ja runon metrinen paino eivät osu yhteen, oli aluksi siltana vanhan suomalaisen kalevalamittaisen laulun ja uuden säkeistölaulun välillä. Myös arkkiveisujen loppusoinnut olivat väljemmät kuin esikuvina olleissa saksalais-skandinaavisissa lauluissa.
Arkkiveisujen valossa kuva suomalaisen laulun muutosvaiheesta 16001700-luvuilla oli monivivahteinen. Siihen sisältyi aineksia kirjallisista ja suullisista lähteistä sekä vaikutteita niin säätyläiskulttuurista kuin kansankulttuuristakin. Lisäksi raja maallisten ja hengellisten laulujen välillä oli liukuva. Folkloren eli suullisen kansanperinteen ja bookloren eli kirjallisperäisen perinteen suhteet suomalaisessa kansanomaisessa laulussa ovat olleet näihin asti selvittämättä. Tutkimus osoitti, että myös kirjallisperäiset laulut on tarpeellista sisällyttää kansanomaisen laulun tutkimukseen, jotta riimillisen laulun kehitysvaiheita Suomessa voidaan hahmottaa.
Tutkimuksessa selvitetään, millä sävelmillä vanhimpia arkkiveisuja laulettiin ja minkälaisia olivat niiden säe- ja säkeistörakenteet sekä loppusoinnut. Lisäksi pohditaan, minkälainen asema arkkiveisuilla oli muistinvaraisen ja kirjallisen perinteen välissä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa. Oman esittelynsä saavat aikakauden tuotteliaimman talonpoikaissukuisen arkkirunoilijan, Tyrväällä syntyneen Tuomas Ragvaldinpojan veisut.
Menetelmiltään ja lähestymistavaltaan työ on ennen kaikkea metriikantutkimusta laulujen muodon kuvauksina. Lähdeaineistona ovat Suomessa vuosina 1643-1809 julkaistut arkkiveisut Helsingin yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelmasta sekä niiden sävelmäviitemelodiat. Arkkiveisuja tarkastellaan yhtäältä painotuotteina ja toisaalta muistinvaraisina lauluina. Vaikka laulujen sanat oli painettu arkkivihkoon, niiden sävelmät levisivät pelkästään suullisena perinteenä. Arkkikirjallisuuden alkuaikoina veisut kirjoitettiin useimmiten kirkkovirsien sävelmiin, joten hengellisten laulujen sävelmiä sekä niiden säkeistö- ja loppusointumalleja siirtyi maalliseenkin käyttöön. Tutkimuksessa esitellään kymmenen käytetyintä arkkiveisusävelmää (koraalia) vuosilta 1643-1809 sekä niiden lähdehistoria. Useimpien melodioiden juuret löytyvät keskieurooppalaisista virsistä tai maallisista populaarisävelmistä.
Tutkimuksessa ilmeni, että länsieurooppalaisista lauluista omaksuttuja säkeistömalleja kokeiltiin 1600- ja 1700-lukujen arkkiveisuissa laajalti. Tutkimusaineistosta tuli esiin noin 150 mahdollista arkkiveisusävelmää ja niissä yli 70 erilaista säkeistömallia. Voi siis sanoa, että suomalaisen kansanlaulun kehitys kalevalamittaisesta laulusta säkeistölaulun yleisimpään malliin, rekilauluun, ei ollut suoraviivainen. Väliin jääneiden säkeistömuotojen kirjo oli laaja ja kirjallisperäisten vaikutteiden hedelmöittämä. Säerakenteita ei myöskään otettu käyttöön aivan sellaisinaan, vaan niitä mukautettiin suomen kielen ominaispiirteisiin ja kalevalaisesta laulusta periytyneisiin metrisiin malleihin. Analyysissä ilmeni, että ns. murrelmasäe eli säe, jossa sanapaino ja runon metrinen paino eivät osu yhteen, oli aluksi siltana vanhan suomalaisen kalevalamittaisen laulun ja uuden säkeistölaulun välillä. Myös arkkiveisujen loppusoinnut olivat väljemmät kuin esikuvina olleissa saksalais-skandinaavisissa lauluissa.
Arkkiveisujen valossa kuva suomalaisen laulun muutosvaiheesta 16001700-luvuilla oli monivivahteinen. Siihen sisältyi aineksia kirjallisista ja suullisista lähteistä sekä vaikutteita niin säätyläiskulttuurista kuin kansankulttuuristakin. Lisäksi raja maallisten ja hengellisten laulujen välillä oli liukuva. Folkloren eli suullisen kansanperinteen ja bookloren eli kirjallisperäisen perinteen suhteet suomalaisessa kansanomaisessa laulussa ovat olleet näihin asti selvittämättä. Tutkimus osoitti, että myös kirjallisperäiset laulut on tarpeellista sisällyttää kansanomaisen laulun tutkimukseen, jotta riimillisen laulun kehitysvaiheita Suomessa voidaan hahmottaa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4776]