Beta-cell autoimmunity and HLA-conferred susceptibility to type 1 diabetes among Finnish children: relation to age, family constellation and geographical area
Kuuskeri, Marika (2005)
Kuuskeri, Marika
Tampere University Press
2005
Lastentautioppi - Paediatrics
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2005-12-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-6467-2
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-6467-2
Tiivistelmä
Tyypin 1 diabetes on yksi yleisimmistä lapsuus- ja nuoruusiän kroonisista sairauksista. Suomalaisella lapsella on suurempi todennäköisyys sairastua tähän sairauteen kuin lapsella missään muussa maassa. Tyypin 1 diabeteksen aiheuttajaa ei tunneta, eikä siihen ole tällä hetkellä parantavaa hoitoa. Jotta tämä jatkuvaa päivittäistä insuliinihoitoa vaativa sairaus pystyttäisiin joskus parantamaan tai sen puhkeaminen ehkäisemään, tarvitaan tietoa siitä mitä tapahtuu pitkän, jopa vuosia kestävän, prekliinisen vaiheen aikana. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tuoda lisää selvyyttä tämän vaiheen tapahtumiin. Työssäni pyrin selvittämään tyypin 1 diabetekseen liittyvien vasta-aineiden käyttäytymistä suomalaista väestöä edustavilla lapsilla, niiden ennustavuutta kliinisen sairauden ilmaantumisen suhteen sekä selvittämään esiintyykö beeta-soluautoimmuniteetissa perheittäistä tai maanteteellistä kasautumista, kuten tiedetään kliinisessä sairaudessa esiintyvän.
Tyypin 1 diabetesta pidetään autoimmuunitautina, jossa T-solut kääntyvät omaa elimistöä vastaan tuhoten vähitellen elintärkeää insuliini-hormonia tuottavat beeta-solut haiman Langerhansin saarekkeissa. Tämä solutuhovaihe on vaihtelevan pituinen, kuukausista vuosiin, sekä oireeton. Tässä vaiheessa ainoa tapa havaita autoimmuuniprosessin käynnistyminen on tutkia verestä tyypin 1 diabetekseen liittyvät vasta-aineet; saarekesoluvasta-aineet (islet cell antibodies, ICA), insuliinautovasta-aineet (insulin autoantibodies, IAA), glutamaattidekarboksylaasivasta-aineet (GADA) ja IA-2-vasta-aineet (IA-2A). Kun kliininen tauti vihdoin puhkeaa, on beeta-soluista jäljellä enää 10-20%.
Tyypin 1 diabetes on monitekijäinen sairaus, missä tautialttius periytyy. Tärkeimmät altistavat geenit sijaitsevat HLA geenien alueella kuudennen kromosomi lyhyessä haarassa. Tämän lisäksi sairauden syntyyn vaikuttanevat voimakkaasti ympäristötekijät.
Tämän tutkimuksen aineisto on peräisin väestöpohjaisesta diabeteksen ennustamiseen ja ehkäisyyn tähtäävästä tutkimuksesta, DIPP-projektista. Projektissa suoritetaan geneettinen seulonta niille vastasyntyneille, jotka syntyvät Turun, Oulun ja Tampereen yliopistollisissa sairaaloissa. Ne lapset joilla on HLA -genotyyppiin liittyvä lisääntynyt riski sairastua tyypin 1 diabetekseen, kutsutaan immunologiseen seurantaan. Jos tässä seurannassa ilmaantuu merkkejä beeta-soluautoimmuniteetista eli lapsi kehittää diabetekseen liittyviä vasta-aineita, perheen lapselle tarjotaan mahdollisuutta osallistua hoitotutkimukseen.
Tässä työssäni todettiin, että väestöä edustavilla lapsilla HLA-genotyypeillä on merkittävä osa beeta-soluautoimmuniteetin kehittymisessä. Näillä genotyypeillä on vaikutusta sekä autoimmuniteetin määrään että laatuun. Autovasta-aineet ilmaantuivat varhaisessa iässä ja näyttivät lisääntyvän ainakin viiteen ikävuoteen asti. Näkemämme autovasta-aineiden kehityksen mukaan ne lapset joilla on merkittävä riski sairastua tyypin 1 diabetekseen voidaan löytää jo nuoressa iässä, jolloin diabeteksen ehkäisyyn tähtäävät tutkimukset, ja tulevaisuudessa mahdolliset ehkäisevät toimenpiteet, voidaan aloittaa ajoissa. Jos tähän ryhmään pystyttäisiin kohdistamaan diabetestä ehkäiseviä toimenpiteitä, sillä olisi todennäköisesti erittäin merkittävä vaikutus tyypin 1 diabeteksen ilmaantumiseen. Työssä havaittiin myös selvä maantieteellinen ero vasta-aineiden ilmaantumisessa. Tampereella syntyneille lapsille ilmaantui harvemmin diabetekseen liittyviä vasta-aineita kuin Turussa syntyneille lapsille. Tämä maantieteellinen ero voitaneen selittää ympäristötekijöillä. Jo hyvin nuorten lasten joukossa nähtiin selvä autovasta-aineiden perheittäinen kasautuminen. Näitä perheitä joissa on vähintään kaksi lasta joilla on merkkejä beeta-soluautoimmuniteetista tulisi edelleen seurata, jotta pystyttäisiin tunnistamaan ne tekijät jotka erottavat toisistaan ne saman perheen autovasta-ainepositiiviset lapset jotka etenevät kliiniseen diabetekseen asti niistä, jotka eivät sairastu. Havaittiin myös, että ICA on herkkä, mutta hyvän stabiliteetin omaava vasta-aine, ja sen avulla löydettiin kaikki ne lapset, joilla oli destruktiivinen beeta-soluautoimmuniteetti, eli jotka etenivät kliiniseen sairauteen asti. Se toimii hyvin nuorilla lapsilla, jotka kuten mainittu, ovat tärkeä kohderyhmä yrityksissä ehkäistä diabeteksen puhkeaminen. Alustavien tulosten mukaan IA-2A oli kliinisen sairauden suhteen kaikista tarkin yksittäisistä autovasta-aineista, mutta ne eivät kuitenkaan yksin sovellu beeta-soluautoimmuniteetin seulontaan, koska niiden herkkyys on melko vaatimaton. Näin ollen kokemuksemme mukaan ICA on yksittäisistä vasta-ainereaktiviteeteista edelleen tehokkain beetasolu-autoimmuniteetin seulontaväline.
Tyypin 1 diabetesta pidetään autoimmuunitautina, jossa T-solut kääntyvät omaa elimistöä vastaan tuhoten vähitellen elintärkeää insuliini-hormonia tuottavat beeta-solut haiman Langerhansin saarekkeissa. Tämä solutuhovaihe on vaihtelevan pituinen, kuukausista vuosiin, sekä oireeton. Tässä vaiheessa ainoa tapa havaita autoimmuuniprosessin käynnistyminen on tutkia verestä tyypin 1 diabetekseen liittyvät vasta-aineet; saarekesoluvasta-aineet (islet cell antibodies, ICA), insuliinautovasta-aineet (insulin autoantibodies, IAA), glutamaattidekarboksylaasivasta-aineet (GADA) ja IA-2-vasta-aineet (IA-2A). Kun kliininen tauti vihdoin puhkeaa, on beeta-soluista jäljellä enää 10-20%.
Tyypin 1 diabetes on monitekijäinen sairaus, missä tautialttius periytyy. Tärkeimmät altistavat geenit sijaitsevat HLA geenien alueella kuudennen kromosomi lyhyessä haarassa. Tämän lisäksi sairauden syntyyn vaikuttanevat voimakkaasti ympäristötekijät.
Tämän tutkimuksen aineisto on peräisin väestöpohjaisesta diabeteksen ennustamiseen ja ehkäisyyn tähtäävästä tutkimuksesta, DIPP-projektista. Projektissa suoritetaan geneettinen seulonta niille vastasyntyneille, jotka syntyvät Turun, Oulun ja Tampereen yliopistollisissa sairaaloissa. Ne lapset joilla on HLA -genotyyppiin liittyvä lisääntynyt riski sairastua tyypin 1 diabetekseen, kutsutaan immunologiseen seurantaan. Jos tässä seurannassa ilmaantuu merkkejä beeta-soluautoimmuniteetista eli lapsi kehittää diabetekseen liittyviä vasta-aineita, perheen lapselle tarjotaan mahdollisuutta osallistua hoitotutkimukseen.
Tässä työssäni todettiin, että väestöä edustavilla lapsilla HLA-genotyypeillä on merkittävä osa beeta-soluautoimmuniteetin kehittymisessä. Näillä genotyypeillä on vaikutusta sekä autoimmuniteetin määrään että laatuun. Autovasta-aineet ilmaantuivat varhaisessa iässä ja näyttivät lisääntyvän ainakin viiteen ikävuoteen asti. Näkemämme autovasta-aineiden kehityksen mukaan ne lapset joilla on merkittävä riski sairastua tyypin 1 diabetekseen voidaan löytää jo nuoressa iässä, jolloin diabeteksen ehkäisyyn tähtäävät tutkimukset, ja tulevaisuudessa mahdolliset ehkäisevät toimenpiteet, voidaan aloittaa ajoissa. Jos tähän ryhmään pystyttäisiin kohdistamaan diabetestä ehkäiseviä toimenpiteitä, sillä olisi todennäköisesti erittäin merkittävä vaikutus tyypin 1 diabeteksen ilmaantumiseen. Työssä havaittiin myös selvä maantieteellinen ero vasta-aineiden ilmaantumisessa. Tampereella syntyneille lapsille ilmaantui harvemmin diabetekseen liittyviä vasta-aineita kuin Turussa syntyneille lapsille. Tämä maantieteellinen ero voitaneen selittää ympäristötekijöillä. Jo hyvin nuorten lasten joukossa nähtiin selvä autovasta-aineiden perheittäinen kasautuminen. Näitä perheitä joissa on vähintään kaksi lasta joilla on merkkejä beeta-soluautoimmuniteetista tulisi edelleen seurata, jotta pystyttäisiin tunnistamaan ne tekijät jotka erottavat toisistaan ne saman perheen autovasta-ainepositiiviset lapset jotka etenevät kliiniseen diabetekseen asti niistä, jotka eivät sairastu. Havaittiin myös, että ICA on herkkä, mutta hyvän stabiliteetin omaava vasta-aine, ja sen avulla löydettiin kaikki ne lapset, joilla oli destruktiivinen beeta-soluautoimmuniteetti, eli jotka etenivät kliiniseen sairauteen asti. Se toimii hyvin nuorilla lapsilla, jotka kuten mainittu, ovat tärkeä kohderyhmä yrityksissä ehkäistä diabeteksen puhkeaminen. Alustavien tulosten mukaan IA-2A oli kliinisen sairauden suhteen kaikista tarkin yksittäisistä autovasta-aineista, mutta ne eivät kuitenkaan yksin sovellu beeta-soluautoimmuniteetin seulontaan, koska niiden herkkyys on melko vaatimaton. Näin ollen kokemuksemme mukaan ICA on yksittäisistä vasta-ainereaktiviteeteista edelleen tehokkain beetasolu-autoimmuniteetin seulontaväline.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4772]