Kunnan viranomaisen rakennuslupaharkinta
Reijo, Maiju (2018)
Reijo, Maiju
2018
Hallintotieteiden tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Administrative Studies
Johtamiskorkeakoulu - Faculty of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2018-05-28
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201805311883
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201805311883
Tiivistelmä
Tutkimuksessa tarkastellaan kunnan viranomaisen rakennuslupaharkintaa omakotirakentamiseen liittyvien rakennuslupien näkökulmasta. Tutkimus on rajattu käsittelemään yhtä hallintoluvan muotoa, rakennuslupaa. Rakennuslupaharkintaa käsitellään kunnan rakennusvalvontaviranomaisten näkökulmasta ja tutkimus kohdistuu heidän käyttämään lupaharkintaan.
Rakennuslainsäädännön joustavuuden vuoksi kuntien rakennusvalvontaviranomaiset joutuvat käyttämään ajoittain suurta harkintaa rakentamisen ohjauksessa ja kaavojen noudattamisen valvonnassa. Harkinta on siten kiinteä osa viranomaistoimintaa ja päätöksentekoa, mutta sen käyttöön liittyy myös riskejä. Erityisesti maankäyttö- ja rakennuslain sisältämät joustavat normit tuovat haasteita lupaharkintaan ja päätösten argumentaatioon.
Tutkimuksessa tarkastellaan millainen harkintavalta kunnan viranomaisella on sen käsitellessä omakotirakentamiseen liittyviä rakennuslupia. Tämän lisäksi tutkimuksessa tutkitaan miten harkintavaltaa voidaan jakaa ja miten tätä jakoa voidaan soveltaa rakennuslupaharkinnassa? Tutkimuksen kohteena on erityisesti jako oikeudelliseen ja poliittiseen harkintaan. Mitä ovat MRL:n sisältämät joustavat normit ja miten niitä tulkitaan rakennuslupaharkinnassa? Joustavien normien tutkimus kohdistuu erityisesti ympäristöön soveltuvuuden sekä kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimusten arviointiin. Miten hallinnon oikeusperiaatteet ohjaavat ja rajoittavat rakennuslupaharkintaa? Lisäksi tutkimuksessa käydään läpi rakentamisen ja lupaharkinnan perusoikeudellisia lähtökohtia sekä MRL:n mukaisia toimia, jotka vaativat rakennusluvan, rakennuslupien hyväksymisen edellytyksiä ja kelpoisuusvaatimuksia, rakennuslupaa hallinnollisena päätöksenä ja lupaviranomaisia.
Tutkimuksen päämetodi on lainoppi eli oikeusdogmatiikka. Pääasiallisina lähteinä toimivat oikeuskirjallisuus, voimassa oleva lainsäädäntö, niiden esityöt ja erityisesti hallituksen esitykset. Lisäksi tutkimuksessa on oikeustapauksia, jotka tuovat esille lupaharkinnan konkreettisia ongelmakysymyksiä. Oikeustapaukset koskevat harkintavallan väärinkäyttöä sekä hallinnon oikeusperiaatteita. Tutkimus sijoittuu hallinto-, kunnallis- ja ympäristöoikeuden välimaastoon eikä siten ole yhden selkeän oikeudenalan tutkimus.
Rakennuslupaa pidetään perinteisesti oikeusharkintaisena lupana, vaikka se sisältää myös tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Rakennuslupaharkintaa voidaan kuitenkin jakaa myös oikeudellisen ja poliittisen harkintaan. Erityisesti joustavat normit tuovat harkintaan myös poliittisen harkinnankäytön mahdollisuuden. Lupaharkinnan perusteet ovat lähtöisin lainsäädännöstä. Kuitenkin rakennuslupien käsittelyn yhteydessä harkintaa ilmenee myös kuntalähtöisesti. Tutkimus osoitti, että jokaisen lupahakemuksen kohdalla tulisi aina muistaa kiinnittää huomiota tapauskohtaiseen arviointiin ja tapauskohtaisten olosuhteiden huomioimiseen kunnan omien suunnitelmien toteuttamisen lisäksi. Tärkeää on lisäksi muistaa kuntalaisten vahva osallistumismahdollisuus ja vuorovaikutus.
Rakennuslainsäädännön joustavuuden vuoksi kuntien rakennusvalvontaviranomaiset joutuvat käyttämään ajoittain suurta harkintaa rakentamisen ohjauksessa ja kaavojen noudattamisen valvonnassa. Harkinta on siten kiinteä osa viranomaistoimintaa ja päätöksentekoa, mutta sen käyttöön liittyy myös riskejä. Erityisesti maankäyttö- ja rakennuslain sisältämät joustavat normit tuovat haasteita lupaharkintaan ja päätösten argumentaatioon.
Tutkimuksessa tarkastellaan millainen harkintavalta kunnan viranomaisella on sen käsitellessä omakotirakentamiseen liittyviä rakennuslupia. Tämän lisäksi tutkimuksessa tutkitaan miten harkintavaltaa voidaan jakaa ja miten tätä jakoa voidaan soveltaa rakennuslupaharkinnassa? Tutkimuksen kohteena on erityisesti jako oikeudelliseen ja poliittiseen harkintaan. Mitä ovat MRL:n sisältämät joustavat normit ja miten niitä tulkitaan rakennuslupaharkinnassa? Joustavien normien tutkimus kohdistuu erityisesti ympäristöön soveltuvuuden sekä kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimusten arviointiin. Miten hallinnon oikeusperiaatteet ohjaavat ja rajoittavat rakennuslupaharkintaa? Lisäksi tutkimuksessa käydään läpi rakentamisen ja lupaharkinnan perusoikeudellisia lähtökohtia sekä MRL:n mukaisia toimia, jotka vaativat rakennusluvan, rakennuslupien hyväksymisen edellytyksiä ja kelpoisuusvaatimuksia, rakennuslupaa hallinnollisena päätöksenä ja lupaviranomaisia.
Tutkimuksen päämetodi on lainoppi eli oikeusdogmatiikka. Pääasiallisina lähteinä toimivat oikeuskirjallisuus, voimassa oleva lainsäädäntö, niiden esityöt ja erityisesti hallituksen esitykset. Lisäksi tutkimuksessa on oikeustapauksia, jotka tuovat esille lupaharkinnan konkreettisia ongelmakysymyksiä. Oikeustapaukset koskevat harkintavallan väärinkäyttöä sekä hallinnon oikeusperiaatteita. Tutkimus sijoittuu hallinto-, kunnallis- ja ympäristöoikeuden välimaastoon eikä siten ole yhden selkeän oikeudenalan tutkimus.
Rakennuslupaa pidetään perinteisesti oikeusharkintaisena lupana, vaikka se sisältää myös tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Rakennuslupaharkintaa voidaan kuitenkin jakaa myös oikeudellisen ja poliittisen harkintaan. Erityisesti joustavat normit tuovat harkintaan myös poliittisen harkinnankäytön mahdollisuuden. Lupaharkinnan perusteet ovat lähtöisin lainsäädännöstä. Kuitenkin rakennuslupien käsittelyn yhteydessä harkintaa ilmenee myös kuntalähtöisesti. Tutkimus osoitti, että jokaisen lupahakemuksen kohdalla tulisi aina muistaa kiinnittää huomiota tapauskohtaiseen arviointiin ja tapauskohtaisten olosuhteiden huomioimiseen kunnan omien suunnitelmien toteuttamisen lisäksi. Tärkeää on lisäksi muistaa kuntalaisten vahva osallistumismahdollisuus ja vuorovaikutus.