Corps sans organes - pakosuunnitelma subjektin, velan ja uusliberalismin otteesta?
Rantala, Juho (2016)
Rantala, Juho
2016
Filosofian tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Philosophy
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-11-08
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201611092539
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201611092539
Tiivistelmä
Tässä työssä tarkastellaan Gilles Deleuze'n filosofiaa (1925-1995). Deleuze nousi viimeistään 1980-luvun lopussa vaikutusvaltaiseksi filosofiksi, joka kirjoitti myös taiteesta. Tutkielman tutkimuskysymys jakautuu kolmeen osaan. Mitä Deleuze oikeastaan tarkoittaa elimettömän ruumiin (Corps sans Organes) käsitteellä? Mitä subjekti ja ruumis (subjekti-ruumis) tarkoittavat Deleuzella ja kuinka elimetön ruumis eroaa tästä? Viimeisenä kysymyksenä pohditaan sitä, mitä hyötyä elimettömän ruumiin käsitteestä voi nykypäivänä olla, esimerkiksi yhteiskunnallisen ja taloudellisen analyysin näkökulmasta? Kysymysten käsittely osoittaa, että elimetön ruumis liittyy Deleuzella hänen metafysiikkaansa, kielifilosofiaansa sekä yhteiskuntien muodostumisen ja kapitalismin olemuksen analyyseihin.
Esitän, että Deleuze haastoi subjektikäsitteen uudistamalla eron ja toiston käsitteitä: toistossa ainoastaan erilainen palaa, jatkuvassa tulemisessa olevassa maailmassa ei ole pysyvyyttä, jolloin subjektin eheys on illuusio ja konstruktio (luvut 2 ja 3). Deleuze jatkoi Félix Guattarin (1930-1992) kanssa kirjoitetuissa L'Anti-Œdipessä ja Mille Plateaux'ssa subjektin tuhoamista, nyt yhteiskuntamuodostelmien ja varsinkin kapitalismin tasolla. Subjektin näkökulmasta siirrytään materiaalisiin koneellisiin kytkentöihin ja näiden kokoomiin: näitä löytyy kaikkialta missä tuottuu jotain uutta, missä ero palaa. Samalla subjekti rakentuu yhteiskuntamuodostelmien kirjatessa kuvionsa yksilön ruumiiseen. Näin syntyy ääretön velka, jota ollaan ensin esi-isille, sitten Jumalalle ja lopuksi pääomalle. Subjektirakenne kertoo, millainen yhteiskunta tai millainen rationaliteetti ("ajattelun kuva") siellä vallitsee. Deleuze kohdistaa subjektista vapautumisen elimettömän ruumiin kenttään, joka löytyy niin yksilöltä kuin yhteisöltä, eräänlaisena alkuperäisenä olemuksena, luonteena tai kykynä toimia ja valita mahdollisten toimien horisontista. (Luku 4.)
Viimeisenä tartun uusliberaalia Minotaurosta sarvista ja toteutetaan yhtä Deleuzen filosofian perusajatuksista: soveltaa mennyttä filosofiaa nykyaikaan luovasti. Tutkielmassa nähdää 1900-luvun loppu ja 2000-luvun alku uusliberalismin aikakautena. Esitän, että tämä finanssikapitalistinen taloudellinen ja poliittinen suuntaus on korostanut entisestään tekniikoita (esim. velka), joilla ihmisiä hallitaan subjekteina. Tällöin viimeistään uusliberaalissa velkataloudessa yhteisöjen ääretön ja kiertävä velka todellistuu. Aikaisemmin kyse oli uskottelusta, despoottikuninkaan tuottamasta hallusinaatiosta, jossa yhteisö järjestettiin kuninkaan ja Jumalan yhteyden mukaan. (Luku 5.) Uusliberaali kapitalismi jatkaa tätä uskottelua lukien historian omaksi historiakseen, jossa uusliberaalit tekniikat varastavat ihmisiltä ajan ja toiminnan mahdollisuuksien horisontin. Näin maailma näyttäytyy deterministiseltä, talouden aksioomien liikkeiltä, joihin ihmisellä ei ole sananvaltaa. Samalla kaikista tehdään vastuullisia ja syntyisiä pääoman kierron edessä. Viimeisenä tekonaan uusliberaalit tekniikat laajentavat kapitalismin moraalin alueelle: rattaana pääoman virran pyörteissä koneellinen kokooma nimeltä ihminen mutisee finanssikapitalismin äänellä "auttaisin jos olisi rahaa". (Luku 6.)
Esitän, että elimetön ruumis pyrkii muistuttamaan uskosta mahdollisuuksiin toimia maailmassa ja ottaa selvää, mihin ruumis kykenee. Samalla se muistuttaa jatkuvasta kamppailusta ja tutkimuksesta, jossa kysytään mitä on ihminen. Kapitalismi ei ole ainoa tai jollain tavalla "luonnollinen" kuva maailmasta, eikä sen tuottama subjektius ole ainoa tai "luonnollinen" kuva ihmisestä.
Esitän, että Deleuze haastoi subjektikäsitteen uudistamalla eron ja toiston käsitteitä: toistossa ainoastaan erilainen palaa, jatkuvassa tulemisessa olevassa maailmassa ei ole pysyvyyttä, jolloin subjektin eheys on illuusio ja konstruktio (luvut 2 ja 3). Deleuze jatkoi Félix Guattarin (1930-1992) kanssa kirjoitetuissa L'Anti-Œdipessä ja Mille Plateaux'ssa subjektin tuhoamista, nyt yhteiskuntamuodostelmien ja varsinkin kapitalismin tasolla. Subjektin näkökulmasta siirrytään materiaalisiin koneellisiin kytkentöihin ja näiden kokoomiin: näitä löytyy kaikkialta missä tuottuu jotain uutta, missä ero palaa. Samalla subjekti rakentuu yhteiskuntamuodostelmien kirjatessa kuvionsa yksilön ruumiiseen. Näin syntyy ääretön velka, jota ollaan ensin esi-isille, sitten Jumalalle ja lopuksi pääomalle. Subjektirakenne kertoo, millainen yhteiskunta tai millainen rationaliteetti ("ajattelun kuva") siellä vallitsee. Deleuze kohdistaa subjektista vapautumisen elimettömän ruumiin kenttään, joka löytyy niin yksilöltä kuin yhteisöltä, eräänlaisena alkuperäisenä olemuksena, luonteena tai kykynä toimia ja valita mahdollisten toimien horisontista. (Luku 4.)
Viimeisenä tartun uusliberaalia Minotaurosta sarvista ja toteutetaan yhtä Deleuzen filosofian perusajatuksista: soveltaa mennyttä filosofiaa nykyaikaan luovasti. Tutkielmassa nähdää 1900-luvun loppu ja 2000-luvun alku uusliberalismin aikakautena. Esitän, että tämä finanssikapitalistinen taloudellinen ja poliittinen suuntaus on korostanut entisestään tekniikoita (esim. velka), joilla ihmisiä hallitaan subjekteina. Tällöin viimeistään uusliberaalissa velkataloudessa yhteisöjen ääretön ja kiertävä velka todellistuu. Aikaisemmin kyse oli uskottelusta, despoottikuninkaan tuottamasta hallusinaatiosta, jossa yhteisö järjestettiin kuninkaan ja Jumalan yhteyden mukaan. (Luku 5.) Uusliberaali kapitalismi jatkaa tätä uskottelua lukien historian omaksi historiakseen, jossa uusliberaalit tekniikat varastavat ihmisiltä ajan ja toiminnan mahdollisuuksien horisontin. Näin maailma näyttäytyy deterministiseltä, talouden aksioomien liikkeiltä, joihin ihmisellä ei ole sananvaltaa. Samalla kaikista tehdään vastuullisia ja syntyisiä pääoman kierron edessä. Viimeisenä tekonaan uusliberaalit tekniikat laajentavat kapitalismin moraalin alueelle: rattaana pääoman virran pyörteissä koneellinen kokooma nimeltä ihminen mutisee finanssikapitalismin äänellä "auttaisin jos olisi rahaa". (Luku 6.)
Esitän, että elimetön ruumis pyrkii muistuttamaan uskosta mahdollisuuksiin toimia maailmassa ja ottaa selvää, mihin ruumis kykenee. Samalla se muistuttaa jatkuvasta kamppailusta ja tutkimuksesta, jossa kysytään mitä on ihminen. Kapitalismi ei ole ainoa tai jollain tavalla "luonnollinen" kuva maailmasta, eikä sen tuottama subjektius ole ainoa tai "luonnollinen" kuva ihmisestä.