Elokuvallisuus kaunokirjallisuudessa : elokuvallisten tekniikoiden käyttö neljässä 2000-luvun alun kotimaisessa proosateoksessa
Billiers, Kamilla (2016)
Billiers, Kamilla
2016
Kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Literary Studies
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
Hyväksymispäivämäärä
2016-01-27
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201602051163
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201602051163
Tiivistelmä
Tutkimuksessa tarkastellaan elokuvallisuutta kaunokirjallisuudessa. Tutkimus esittelee, miten elokuvallisuus ilmenee kaunokirjallisuudessa, ja miten elokuvakerronta vaikuttaa nykyproosaan. Tarkastelussa ovat sekä kerronnalliset rakennepiirteet että kohdeteosten elokuvalliset aiheet, viittaukset ja rinnastukset, minkä lisäksi tutkimuksessa analysoidaan esimerkiksi poikkeavan typografian mahdollistamaa visuaalisuutta tekstissä. Tutkimuskohteena on neljä 2000-luvun alun kotimaista proosateosta, joissa kussakin elokuva ja visuaalisuus ovat vahvasti läsnä niin kerronnan rakenteissa kuin tarinan tasollakin. Kohdeteokset ovat Johanna Sinisalon romaani Lasisilmä (2006), Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Harjukaupungin salakäytävät (2010), Jukka Laajarinteen teos Kehys (2010) sekä Tuuve Aron novellikokoelma Himokone (2012). Näissä teoksissa elokuvallisuus ja visuaalisuus ilmenevät hieman eri tavoin, minkä vuoksi valituista teoksista löytyvistä esimerkeistä rakentuu monipuolinen kokonaisuus tarkasteltaessa elokuvallisen kaunokirjallisuuden ominaispiirteitä. Tutkimuksen johtoajatuksena on, että kohdeteoksissa on havaittavissa useamman mediumin yhteisvaikutus, mikä on tutkimuksen mukaan tyypillistä 2000-luvun proosalle.
Tutkimuksen lähtökohtana on ajatus siitä, että postmodernististen kerronnan keinojen vakiintuneisuus tekee elokuvalliset rakenteet odotustenmukaisiksi kaunokirjallisessa tekstissä.. Elokuvatekniikoiden käyttö kaunokirjallisessa tekstissä kytkeytyy analyysissä osaksi laajempaa tekstien ja mediumien välistä vuoropuhelua. Tutkimuksessa hyödynnetään teknistä elokuva-alan termistöä analyysin apuvälineenä, ja elokuvakäsikirjoittamisen ja kuvaamisen käsitteet käyvät keskustelua klassisten kertomuksentutkimuksen teorioiden kanssa. Toisaalta tutkimuksessa sovelletaan esimerkiksi adaptaatioteorioita perinteisen käsittelysuunnan vastaisesti: ei kirjasta elokuvaksi, vaan toisin päin. Tutkimus mukailee vanhempia kertomuksen teorioita Gérald Genettestä Seymour Chatmaniin ja Juri Lotmanista Mihail Bahtiniin, mutta toisaalta niitä tulkitaan myös erilaisten audiovisuaalisen kerronnan teorioiden valossa. Esimerkiksi ekfrasiksen teoriat yhdistetään elokuvallista kohtausta kirjallistavan käsikirjoituksen kuvaamiseen, ja Bahtinin ajatukset polyfoniasta liitetään myöhempään elokuvatutkimukseen, mikä synnyttää elokuvallisen moniäänisyyden teoriaa.
Tutkimuksen keskeisin lopputulos on se, miten juuri elokuvakerronnalle muokkautuneiden kerronnan keinojen hankalaltakin tuntuva sovittaminen kaunokirjalliseen kerrontaan luo uudentyyppistä, visuaalista kirjallisuutta, eräänlaisen moniulotteisen ja -tasoisen, intermediaalisen hybridin. Erilaisten elokuvateknisten keinojen käyttö kaunokirjallisessa tekstissä osoittaa teosten kurottavan kerronnassaan yli kirjallisen kerronnan konventionaalisten rajojen ja luovan moniäänistä ja visuaalista kerrontaa. Elokuvalliselle kaunokirjallisuudelle on tyypillistä visuaalisen kerronnan korostaminen, eikä elokuvan läsnäoloa ja vaikutusta tekstissä pyritä häivyttämään. Lisäksi ilmiö liitetään laajempaan kulttuuriseen keskusteluun 2000-luvun kotimaisen proosan luonteesta, sen visualisoitumisesta ja taiteen monimedioitumisesta, samalla kun visuaalinen kulttuuri vaikuttaa ja nivoutuu kaikille elämän, nykykulttuurin ja -taiteen eri osa-alueille. Visuaalisen kulttuurin alituinen läsnäolo on muun muassa synnyttänyt elokuvallisen tavan kirjoittaa, ja se onkin muokannut nykykaunokirjallisuuden tapaa kuvata maailmaa.
Tutkimuksen lähtökohtana on ajatus siitä, että postmodernististen kerronnan keinojen vakiintuneisuus tekee elokuvalliset rakenteet odotustenmukaisiksi kaunokirjallisessa tekstissä.. Elokuvatekniikoiden käyttö kaunokirjallisessa tekstissä kytkeytyy analyysissä osaksi laajempaa tekstien ja mediumien välistä vuoropuhelua. Tutkimuksessa hyödynnetään teknistä elokuva-alan termistöä analyysin apuvälineenä, ja elokuvakäsikirjoittamisen ja kuvaamisen käsitteet käyvät keskustelua klassisten kertomuksentutkimuksen teorioiden kanssa. Toisaalta tutkimuksessa sovelletaan esimerkiksi adaptaatioteorioita perinteisen käsittelysuunnan vastaisesti: ei kirjasta elokuvaksi, vaan toisin päin. Tutkimus mukailee vanhempia kertomuksen teorioita Gérald Genettestä Seymour Chatmaniin ja Juri Lotmanista Mihail Bahtiniin, mutta toisaalta niitä tulkitaan myös erilaisten audiovisuaalisen kerronnan teorioiden valossa. Esimerkiksi ekfrasiksen teoriat yhdistetään elokuvallista kohtausta kirjallistavan käsikirjoituksen kuvaamiseen, ja Bahtinin ajatukset polyfoniasta liitetään myöhempään elokuvatutkimukseen, mikä synnyttää elokuvallisen moniäänisyyden teoriaa.
Tutkimuksen keskeisin lopputulos on se, miten juuri elokuvakerronnalle muokkautuneiden kerronnan keinojen hankalaltakin tuntuva sovittaminen kaunokirjalliseen kerrontaan luo uudentyyppistä, visuaalista kirjallisuutta, eräänlaisen moniulotteisen ja -tasoisen, intermediaalisen hybridin. Erilaisten elokuvateknisten keinojen käyttö kaunokirjallisessa tekstissä osoittaa teosten kurottavan kerronnassaan yli kirjallisen kerronnan konventionaalisten rajojen ja luovan moniäänistä ja visuaalista kerrontaa. Elokuvalliselle kaunokirjallisuudelle on tyypillistä visuaalisen kerronnan korostaminen, eikä elokuvan läsnäoloa ja vaikutusta tekstissä pyritä häivyttämään. Lisäksi ilmiö liitetään laajempaan kulttuuriseen keskusteluun 2000-luvun kotimaisen proosan luonteesta, sen visualisoitumisesta ja taiteen monimedioitumisesta, samalla kun visuaalinen kulttuuri vaikuttaa ja nivoutuu kaikille elämän, nykykulttuurin ja -taiteen eri osa-alueille. Visuaalisen kulttuurin alituinen läsnäolo on muun muassa synnyttänyt elokuvallisen tavan kirjoittaa, ja se onkin muokannut nykykaunokirjallisuuden tapaa kuvata maailmaa.