Vankeuden kriisistä selviytyminen. Kuvaus pitkäaikaisvangin kriisiprosessista
Wallin, Mirjam (2015)
Wallin, Mirjam
2015
Sosiaalityön tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Social Work
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-12-16
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201512312589
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201512312589
Tiivistelmä
Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on pitkäaikaisvangin kriisi ja siitä selviytyminen. Aineisto koostuu kuuden suljetussa vankilassa elinkautista tuomiota suorittavan miesvangin yksilöhaastatteluista. Haastattelujen toteutuksessa on käytetty apuna teemakortteja. Tavoitteena on selvittää, millaisia vaiheita ja piirteitä pitkäaikaisvangin kriisiin sisältyy ja minkälaisia selviytymisstrategioita vangit käyttävät.
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu aiempien vankeja koskevien tutkimusten pohjalta. Niitä yhdistelemällä on rakennettu alustava käsitys vankeuden kriisiprosessista ja erilaisista selviytyjätyypeistä vankilassa. Teoriataustassa hyödynnetään myös kriisipsykologisia teorioita. Tutkimuksessa pyritään syventämään ja laajentamaan kuvaa pitkäaikaisessa vankeudessa koetusta kriisistä. Tutkimuksen metodologisen viitekehyksen muodostaa fenomenografia, jonka avulla aineistoa on analysoitu abduktiivisesti.
Aineistosta nousee esiin kolme vankeuden aikaista kriisikohtaa, joista ensimmäinen ilmenee jo tutkintavankeudessa. Tällöin oikeusprosessit ja eristyksessä oleminen kuormittavat raskasta elämäntilannetta, koetellen vankien mielenterveyttä ja perhesuhteita. Merkittävin kriisikohta on tuomion saamisen jälkeen, jolloin kriisi näyttää noudattavan traumaattiselle kriisille tyypillisiä vaiheita, joita elinympäristön erityisolosuhteet muokkaavat omanlaisikseen. Kolmantena kriisin kohtana näyttäytyy vapautumisen lähestyminen. Se aiheuttaa vangeille stressiä yhteiskunnasta vieraantumisen, laitostuneista tavoista poisoppimisen ja siviilielämän järjestämisen suhteen. Joidenkin vankien kertomuksissa kriisikokemukset paikantuvat useampaan eri kriisikohtaan, toiset kuvaavat vain yhtä varsinaista käsiteltyä kriisiä.
Kriisistä on erotettavissa neljä vaihetta. Ensimmäistä leimaa järkytys ja kulttuurishokki, joka johtuu vankilan toimintatavoista, olosuhteista ja yhteisöstä. Sen jälkeen psyykkinen kipu, itsetuhoiset ajatukset, päihteiden käyttö sekä aggressiivisuus näyttäytyvät tyypillisinä tapoina reagoida muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Tehtyä rikosta ja kriisin herättämiä vaikeita tunteita käsittelemällä vangit kuitenkin hyväksyvät tapahtuneen. Lopuksi uudelleen suuntautuessaan he valitsevat yksilöllisiä tapoja selviytyä pitkästä vankeudesta. Vankien käyttämiä erilaisia selviytymisstrategioita on aineistosta löydettävissä kuusi. Kaikki vangit käyttävät samanaikaisesti useampaa strategiaa, joista ainoa kaikille yhteinen strategia on kotiutuminen. Muut viisi strategiaa ovat päivä kerrallaan eläminen, tuomion suorittamiseen keskittyminen, perheeseen tukeutuminen, vastustaminen ja muutosprosessin aloittaminen.
Tulosten perusteella pitkäaikainen vankeus näyttäytyy koettelevampana kriisinä lyhytaikaiseen tuomioon nähden. Pitkän vankeuden eri kriisikohdat kuvautuvat vaiheina, joissa vanki voisi hyötyä sosiaalityön interventioista ja tuesta. Vankila ympäristönä näyttäisi vaikuttavan siihen, millaisia selviytymisstrategiota vangin on mahdollista käyttää. Siten vankila voi joko tukea tai estää myönteisten strategioiden valintaa. Aineiston perusteella vangin selviytymistä näyttäisi tukevan muun muassa vankilan arkeen kiinnittyminen, vankiyhteisöön integroituminen, perhesuhteiden ylläpito ja kuntoutus.
Tutkimustulokset tukevat käsitystä kuntouttavien toimenpiteiden merkityksestä vankeustuomion aikana, ja vapauteen valmennuksen hyödyllisyydestä pitkäaikaisella tuomiolla. Tutkimuksen perusteella jatkotutkimuksen aiheiksi suositellaan muun muassa niiden tekijöiden tarkastelua, jotka edistävät kriisin akuuttien vaiheiden jälkeistä uudelleen suuntautumista vankilassa. Uusintarikollisuutta ehkäisevien auttamiskäytäntöjen kehittämiseksi nähtäisiin hedelmällisenä tutkia myös sitä, minkälaisia yhteyksiä vankilassa läpikäydyn kriisiprosessin ja rikollisuudesta irtaantumisen välillä on.
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu aiempien vankeja koskevien tutkimusten pohjalta. Niitä yhdistelemällä on rakennettu alustava käsitys vankeuden kriisiprosessista ja erilaisista selviytyjätyypeistä vankilassa. Teoriataustassa hyödynnetään myös kriisipsykologisia teorioita. Tutkimuksessa pyritään syventämään ja laajentamaan kuvaa pitkäaikaisessa vankeudessa koetusta kriisistä. Tutkimuksen metodologisen viitekehyksen muodostaa fenomenografia, jonka avulla aineistoa on analysoitu abduktiivisesti.
Aineistosta nousee esiin kolme vankeuden aikaista kriisikohtaa, joista ensimmäinen ilmenee jo tutkintavankeudessa. Tällöin oikeusprosessit ja eristyksessä oleminen kuormittavat raskasta elämäntilannetta, koetellen vankien mielenterveyttä ja perhesuhteita. Merkittävin kriisikohta on tuomion saamisen jälkeen, jolloin kriisi näyttää noudattavan traumaattiselle kriisille tyypillisiä vaiheita, joita elinympäristön erityisolosuhteet muokkaavat omanlaisikseen. Kolmantena kriisin kohtana näyttäytyy vapautumisen lähestyminen. Se aiheuttaa vangeille stressiä yhteiskunnasta vieraantumisen, laitostuneista tavoista poisoppimisen ja siviilielämän järjestämisen suhteen. Joidenkin vankien kertomuksissa kriisikokemukset paikantuvat useampaan eri kriisikohtaan, toiset kuvaavat vain yhtä varsinaista käsiteltyä kriisiä.
Kriisistä on erotettavissa neljä vaihetta. Ensimmäistä leimaa järkytys ja kulttuurishokki, joka johtuu vankilan toimintatavoista, olosuhteista ja yhteisöstä. Sen jälkeen psyykkinen kipu, itsetuhoiset ajatukset, päihteiden käyttö sekä aggressiivisuus näyttäytyvät tyypillisinä tapoina reagoida muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Tehtyä rikosta ja kriisin herättämiä vaikeita tunteita käsittelemällä vangit kuitenkin hyväksyvät tapahtuneen. Lopuksi uudelleen suuntautuessaan he valitsevat yksilöllisiä tapoja selviytyä pitkästä vankeudesta. Vankien käyttämiä erilaisia selviytymisstrategioita on aineistosta löydettävissä kuusi. Kaikki vangit käyttävät samanaikaisesti useampaa strategiaa, joista ainoa kaikille yhteinen strategia on kotiutuminen. Muut viisi strategiaa ovat päivä kerrallaan eläminen, tuomion suorittamiseen keskittyminen, perheeseen tukeutuminen, vastustaminen ja muutosprosessin aloittaminen.
Tulosten perusteella pitkäaikainen vankeus näyttäytyy koettelevampana kriisinä lyhytaikaiseen tuomioon nähden. Pitkän vankeuden eri kriisikohdat kuvautuvat vaiheina, joissa vanki voisi hyötyä sosiaalityön interventioista ja tuesta. Vankila ympäristönä näyttäisi vaikuttavan siihen, millaisia selviytymisstrategiota vangin on mahdollista käyttää. Siten vankila voi joko tukea tai estää myönteisten strategioiden valintaa. Aineiston perusteella vangin selviytymistä näyttäisi tukevan muun muassa vankilan arkeen kiinnittyminen, vankiyhteisöön integroituminen, perhesuhteiden ylläpito ja kuntoutus.
Tutkimustulokset tukevat käsitystä kuntouttavien toimenpiteiden merkityksestä vankeustuomion aikana, ja vapauteen valmennuksen hyödyllisyydestä pitkäaikaisella tuomiolla. Tutkimuksen perusteella jatkotutkimuksen aiheiksi suositellaan muun muassa niiden tekijöiden tarkastelua, jotka edistävät kriisin akuuttien vaiheiden jälkeistä uudelleen suuntautumista vankilassa. Uusintarikollisuutta ehkäisevien auttamiskäytäntöjen kehittämiseksi nähtäisiin hedelmällisenä tutkia myös sitä, minkälaisia yhteyksiä vankilassa läpikäydyn kriisiprosessin ja rikollisuudesta irtaantumisen välillä on.