"Kaaduit taistelussa vapauden, sekä ihmisarvon ja oikeuden" - Kuolemankäsittely Suomen sisällissodassa punaisten puolella
Huhtala, Anna (2015)
Huhtala, Anna
2015
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-05-18
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506101663
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506101663
Tiivistelmä
Tämän pro gradu -tutkielman tutkimuskysymys on, miten kuolemaa käsiteltiin punaisella puolella keväällä 1918. Kuolemankäsittely tarjoaa erilaisen tavan tarkastella yhtä Suomen historian tutkituinta vaihetta ja pureutua uudesta näkökulmasta punaisen puolen arvoihin ja aatteisiin. Ajallisesti tarkastelu keskittyy vain sodan aikaiseen kuolemankäsittelyyn. Tutkimuksessa kuolemankäsittelyä ei tarkastella ainoastaan ylhäältä ohjattuna, propagandistisesti hyödynnettävissä olevana tapahtumana, vaan tutkimuskohteeksi nostetaan myös omaisten tavat selviytyä läheisen väkivaltaisesta kuolemasta. Miten sodan johto kykeni vastaamaan omaisten lohdutuksen tarpeeseen ja erosivatko virallisissa puheissa tarjotut syyt sodan oikeutuksille omaisten näkemyksistä?
Tutkimuksen aineisto koostuu monista eri lähteistä. Ensinnäkin aineistona on viisi keväällä 1918 ilmestynyttä punaisen puolen sanomalehteä. Lehdet on valittu niin, että ne edustavat suurimpia punaiselle puolelle jääneitä kaupunkeja. Sanomalehdistä on hyödynnetty niin sankarihautajaisuutisointia kuin kokonaan julkaistut sankarihautajaisissa pidetyt puheet. Lisäksi julkaisijasta riippuen omaisten ja sodan johdon tavasta käsitellä kuolemaa kertovat myös kevään aikana painetut kuolinilmoitukset. Tutkimuksessa hyödynnetään myös Kansallisarkistossa Vapaussodan arkistossa olevia punaisten kirjeitä, jotka ovat pääosin omaisten rintamalle lähettämiä sekä Kansallisarkistossa ja Kansan arkistossa olevia paikallisten punakaartien ja Kansanvaltuuskunnan asiakirjoja. Aineistona on käytetty myös valokuvia. Laaja lähdemateriaali antaa hyvän pohjan monisyisen aiheen tutkimiselle, vaikka aineisto on hyvin eri tarkoituksiin ja eri yleisölle tuotettua.
Metodina tutkimuksessa on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla lähteet ryhmitellään ja teemoitellaan. Teoria on siis ohjaavassa roolissa, mutta ei määritä teemoja etukäteen. Lisäksi tutkimuksessa punaisten kuolemankulttuuria verrataan niin aikaisempaan suomalaiseen kuolemankulttuuriin kuin valkoisten kevään 1918 rituaaleihin ja käytänteisiin. Vertailu auttaa hahmottamaan ne uudet piirteet ja rituaalit, joita punaisessa kuolemankulttuurissa mahdollisesti esiintyi, mutta myös ne vanhat tavat, joiden avulla kuolemaa hallittiin kevään aikana. Tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä ovat kuolemankulttuuri ja hyvä kuolema. Lisäksi keskiöön nousee rituaalien ymmärtäminen niin kuoleman hallinnan kuin poliittisen liikkeen tarpeiden näkökulmasta sekä toteemin rooli yhteisöille.
Lähdeaineistosta nostetaan esille kolme kuolemankäsittelyn kannalta oleellista teemaa: aate, myytti uhrista ja sankarista sekä uskonto. Aate tarjosi merkityksen taistelulle ja uhri ja sankari taas olivat yhteisön julkinen kunnianosoitus sodassa kaatuneille. Uhri ja sankari eivät olleet ristiriitaisia termejä, vaan sodan johto halusi luoda kuvaa vapaaehtoisesti yhteisönsä puolesta uhrautuneesta aktiivisesta sankarista. Merkitys ja julkinen kunnianosoitus toimivat myös lohdutuksena omaisille samalla kun ne tarjosivat sodan johdolle keinon lujittaa yhteisöä ja nostattaa taistelutahtoa. Omaiset jakoivatkin usein sodan johdon näkemykset sodan syistä ja merkityksestä ja hyödynsivät teemoja myös omassa kuolemankäsittelyssään. Uskonto taas jakoi sodan johtoa ja omaisia. Sankarihautajaispuheissa uskontoa tai uskoa ei mainita suoraan, mutta sen sijaan teema esiintyy niin omaisten kirjeissä kuin kuolinilmoituksissa ja oli tärkeä osa monen omaisen selviämisessä.
Teemojen kautta myös sankarihautajaiset saavat kolme eri merkitystä. Ne ovat aatteen rituaalinen ilmentäjä, uhrirituaali ja kuolemanrituaali. Kahden ensimmäisen rituaalin kohdalla tavoite on luoda yhteishenkeä ja osoittaa yhteisön kyky taistella ja uhrata omiaan aatteensa puolesta. Kuolemanrituaalin kohdalla fokus kääntyy poliittisesta yhteisöstä omaisiin ja kaatuneen lähipiiriin. Hyvään kuolemaan kuuluu se, että yhteisö saa suorittaa sille ominaiset rituaalit ja haudata vainajan hänen arvonsa mukaisesti. Sinänsä näyttävät sankarihautajaiset olivat kaatuneen sankarin arvon mukaiset ja täyttivät siten roolinsa kuolemanrituaalina, mutta osa suomalaiseen kirkolliseen hautausperinteeseen kuuluneista tavoista ei kuitenkaan aina toteutunut. Sodan johto ei siis täysin kyennyt vastaamaan omaisten tarpeisiin ja hyvän kuoleman tunnusmerkit eivät aina täytyneet. Kuolemankäsittelyn tarkastelu paljastaa siis yhteisen aatteen takana vaikuttaneita näkemys- ja tulkintaeroja, jotka jakoivat virallista linjaa edustanutta sodan johtoa ja toisaalta omaisia. Lisäksi tutkimus täydentää osaltaan suomalaista hautaus- sekä kuolemankulttuurin tutkimusta.
Tutkimuksen aineisto koostuu monista eri lähteistä. Ensinnäkin aineistona on viisi keväällä 1918 ilmestynyttä punaisen puolen sanomalehteä. Lehdet on valittu niin, että ne edustavat suurimpia punaiselle puolelle jääneitä kaupunkeja. Sanomalehdistä on hyödynnetty niin sankarihautajaisuutisointia kuin kokonaan julkaistut sankarihautajaisissa pidetyt puheet. Lisäksi julkaisijasta riippuen omaisten ja sodan johdon tavasta käsitellä kuolemaa kertovat myös kevään aikana painetut kuolinilmoitukset. Tutkimuksessa hyödynnetään myös Kansallisarkistossa Vapaussodan arkistossa olevia punaisten kirjeitä, jotka ovat pääosin omaisten rintamalle lähettämiä sekä Kansallisarkistossa ja Kansan arkistossa olevia paikallisten punakaartien ja Kansanvaltuuskunnan asiakirjoja. Aineistona on käytetty myös valokuvia. Laaja lähdemateriaali antaa hyvän pohjan monisyisen aiheen tutkimiselle, vaikka aineisto on hyvin eri tarkoituksiin ja eri yleisölle tuotettua.
Metodina tutkimuksessa on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla lähteet ryhmitellään ja teemoitellaan. Teoria on siis ohjaavassa roolissa, mutta ei määritä teemoja etukäteen. Lisäksi tutkimuksessa punaisten kuolemankulttuuria verrataan niin aikaisempaan suomalaiseen kuolemankulttuuriin kuin valkoisten kevään 1918 rituaaleihin ja käytänteisiin. Vertailu auttaa hahmottamaan ne uudet piirteet ja rituaalit, joita punaisessa kuolemankulttuurissa mahdollisesti esiintyi, mutta myös ne vanhat tavat, joiden avulla kuolemaa hallittiin kevään aikana. Tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä ovat kuolemankulttuuri ja hyvä kuolema. Lisäksi keskiöön nousee rituaalien ymmärtäminen niin kuoleman hallinnan kuin poliittisen liikkeen tarpeiden näkökulmasta sekä toteemin rooli yhteisöille.
Lähdeaineistosta nostetaan esille kolme kuolemankäsittelyn kannalta oleellista teemaa: aate, myytti uhrista ja sankarista sekä uskonto. Aate tarjosi merkityksen taistelulle ja uhri ja sankari taas olivat yhteisön julkinen kunnianosoitus sodassa kaatuneille. Uhri ja sankari eivät olleet ristiriitaisia termejä, vaan sodan johto halusi luoda kuvaa vapaaehtoisesti yhteisönsä puolesta uhrautuneesta aktiivisesta sankarista. Merkitys ja julkinen kunnianosoitus toimivat myös lohdutuksena omaisille samalla kun ne tarjosivat sodan johdolle keinon lujittaa yhteisöä ja nostattaa taistelutahtoa. Omaiset jakoivatkin usein sodan johdon näkemykset sodan syistä ja merkityksestä ja hyödynsivät teemoja myös omassa kuolemankäsittelyssään. Uskonto taas jakoi sodan johtoa ja omaisia. Sankarihautajaispuheissa uskontoa tai uskoa ei mainita suoraan, mutta sen sijaan teema esiintyy niin omaisten kirjeissä kuin kuolinilmoituksissa ja oli tärkeä osa monen omaisen selviämisessä.
Teemojen kautta myös sankarihautajaiset saavat kolme eri merkitystä. Ne ovat aatteen rituaalinen ilmentäjä, uhrirituaali ja kuolemanrituaali. Kahden ensimmäisen rituaalin kohdalla tavoite on luoda yhteishenkeä ja osoittaa yhteisön kyky taistella ja uhrata omiaan aatteensa puolesta. Kuolemanrituaalin kohdalla fokus kääntyy poliittisesta yhteisöstä omaisiin ja kaatuneen lähipiiriin. Hyvään kuolemaan kuuluu se, että yhteisö saa suorittaa sille ominaiset rituaalit ja haudata vainajan hänen arvonsa mukaisesti. Sinänsä näyttävät sankarihautajaiset olivat kaatuneen sankarin arvon mukaiset ja täyttivät siten roolinsa kuolemanrituaalina, mutta osa suomalaiseen kirkolliseen hautausperinteeseen kuuluneista tavoista ei kuitenkaan aina toteutunut. Sodan johto ei siis täysin kyennyt vastaamaan omaisten tarpeisiin ja hyvän kuoleman tunnusmerkit eivät aina täytyneet. Kuolemankäsittelyn tarkastelu paljastaa siis yhteisen aatteen takana vaikuttaneita näkemys- ja tulkintaeroja, jotka jakoivat virallista linjaa edustanutta sodan johtoa ja toisaalta omaisia. Lisäksi tutkimus täydentää osaltaan suomalaista hautaus- sekä kuolemankulttuurin tutkimusta.