Lisävähennykset liikkeen- ja ammatinharjoittajan tuloverotuksessa
Lauri, Tanja (2014)
Lauri, Tanja
2014
Vero-oikeus - Tax Law
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-06-02
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406301926
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406301926
Tiivistelmä
Yksityisellä liikkeen- ja ammatinharjoittajalla on verovuodesta 2001 saakka ollut oikeus elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (EVL) 55 §:ssä säädetyin edellytyksin erityiseen lisävähennykseen lisääntyneiden elantomenojen ja autokulujen perusteella. Tämä tarkoittaa, että liikkeen- ja ammatinharjoittajalla on oikeus vähentää veroilmoituksellaan kuluna Verohallinnon tuloverolain 73.2 §:n nojalla vahvistaman verovapaan kilometrikorvauksen enimmäismäärän ja kirjanpitoon kirjattujen auton menojen erotus sekä verovapaan päivärahan enimmäismäärän ja kirjanpitoon kirjattujen työmatkasta aiheutuneiden lisääntyneiden elantokustannusten erotus.
Lisävähennyksiä sääntelevän EVL 55 §:n sanamuoto jättää runsaasti varaa tulkinnalle, eikä hallituksen esitys tai muutkaan lain esityöt määrittele pykälän sisältämiä käsitteitä. Asiassa annetut oikeusasteiden ratkaisut ovat ohjanneet ja rajanneet säännöksen tulkintaa, mutta tästä huolimatta säädöspohjan hajanaisuus, paikoittainen vaikeaselkoisuus sekä lisävähennysasioiden monimuotoisuus aiheuttavat tulkintaongelmia. Tutkielmassa tarkastellaan liikkeen- ja ammatinharjoittajan lisävähennysten käyttäytymistä verotuksessa ja pyritään kuvaamaan nykytilannetta mahdollisimman tarkasti.
Lisävähennyssäännös säädettiin, jotta yksityisyrittäjät saataisiin samalle viivalle palkansaajien ja muissa yritysmuodoissa toimivien yrittäjien kanssa matkakustannusten suhteen. Tutkielmassa on tarkasteltu yhdenvertaisuuden toteutumista sekä liikkeen- ja ammatinharjoittajien ryhmän sisällä että verrattuna palkansaajiin. Asian laajuuden vuoksi yhdenvertaisuuden toteutumista palkansaajiin tutkittiin ainoastaan lisääntyneiden elantokustannusten osalta.
Tutkielma on oikeusdogmaattinen ja perustuu pääsääntöisesti asiassa annettuun oikeuskäytäntöön sekä Verohallinnon antamiin ohjeisiin ja kannanottoihin, esimerkiksi ”Liikkeen- ja ammatinharjoittajien sekä maataloudenharjoittajien matkakustannusten vähentäminen” (dnro 410/349/2011, 25.1.2012) ja ”Työmatkakustannusten korvaukset” (dnro 54/31/2009, 1.1.2009). Tutkielmasta on erotettavissa myös oikeuspoliittinen metodi (de lege ferenda -kannanotto), kun tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella esitetään joitain kehitysehdotuksia.
Lisävähennyksiä sääntelevän EVL 55 §:n sanamuoto jättää runsaasti varaa tulkinnalle, eikä hallituksen esitys tai muutkaan lain esityöt määrittele pykälän sisältämiä käsitteitä. Asiassa annetut oikeusasteiden ratkaisut ovat ohjanneet ja rajanneet säännöksen tulkintaa, mutta tästä huolimatta säädöspohjan hajanaisuus, paikoittainen vaikeaselkoisuus sekä lisävähennysasioiden monimuotoisuus aiheuttavat tulkintaongelmia. Tutkielmassa tarkastellaan liikkeen- ja ammatinharjoittajan lisävähennysten käyttäytymistä verotuksessa ja pyritään kuvaamaan nykytilannetta mahdollisimman tarkasti.
Lisävähennyssäännös säädettiin, jotta yksityisyrittäjät saataisiin samalle viivalle palkansaajien ja muissa yritysmuodoissa toimivien yrittäjien kanssa matkakustannusten suhteen. Tutkielmassa on tarkasteltu yhdenvertaisuuden toteutumista sekä liikkeen- ja ammatinharjoittajien ryhmän sisällä että verrattuna palkansaajiin. Asian laajuuden vuoksi yhdenvertaisuuden toteutumista palkansaajiin tutkittiin ainoastaan lisääntyneiden elantokustannusten osalta.
Tutkielma on oikeusdogmaattinen ja perustuu pääsääntöisesti asiassa annettuun oikeuskäytäntöön sekä Verohallinnon antamiin ohjeisiin ja kannanottoihin, esimerkiksi ”Liikkeen- ja ammatinharjoittajien sekä maataloudenharjoittajien matkakustannusten vähentäminen” (dnro 410/349/2011, 25.1.2012) ja ”Työmatkakustannusten korvaukset” (dnro 54/31/2009, 1.1.2009). Tutkielmasta on erotettavissa myös oikeuspoliittinen metodi (de lege ferenda -kannanotto), kun tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella esitetään joitain kehitysehdotuksia.