Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja 1900-lukujen taitteessa - todellisuus ja ihanteet
Rajala, Maija (2014)
Rajala, Maija
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-05-19
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201405221458
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201405221458
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa tarkastellaan maaseudun työväestön asunto-oloja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa todellisuuden ja ihanteiden valossa. Maaseudun työväestön asunto-olot nousivat yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen 1800-luvun lopussa, kun sivistyneistö huolestui köyhien kansanosien asumistasosta. Taustalla vaikuttivat eurooppalaiset esikuvat ja valistuksen ajalta peräisin oleva aate, jonka mukaan vain hyvässä asuinympäristössä kasvoi hyviä ihmisiä. Huonot asunto-olot olivat uhka paitsi yksilölle, ennen kaikkea koko yhteiskunnalle. Euroopassa oltiin huolissaan teollisuusproletariaatin asunto-oloista, mutta Suomessa ei vielä 1800-luvun puolivälissä ollut hallitsemattomasti kasvavia tehdastyöväestön asuinalueita. Suomessa huoli löysi kohteensa maaseudun työväestöstä: torppareista, mäkitupalaisista, muonamiehistä ja loisista, jotka asuivat liian ahtaasti, pimeissä, kylmissä ja varustelutasoltaan puutteellisissa asunnoissa. Huomioinarvoista on, että 1900-luvun alussa maaseudun asukkaista melkein viidennes oli virallisesti kokonaan asunnottomia.
Sivistyneistön mukaan maaseudun työväestön asunto-olot uhkasivat yhteiskunnan kehittymistä ja taloudellista vaurastumista. Kyse oli myös yhteiskuntarauhan säilymisestä; sivistyneistö pelkästi sosialismin leviämistä maaseudulle, mikä johtaisi kapinaan ja vallitsevien valtarakenteiden järkkymiseen. Näiden seikkojen lisäksi maaseudun työväestön asunto-oloissa oli myös lukuisia laadullisia puutteita, jotka eivät sopineet yhteen sivistyneistön määrittelemän modernin perheen ja sille soveltuvan modernin asunnon ihanteiden kanssa. Modernissa asunnossa eri toiminnot suljettiin omiin huoneisiinsa ja perinteinen talonpoikaistupa korvautui keittiöllä, olohuoneella ja makuuhuoneilla. Samalla asuntoon saatiin vedettyä uusia sosiaalisia rajapintoja. Erilaiset maaseudulla toimineet järjestöt levittivät uusia ihanteita maaseudulle. Vaikka maaseudun työväestön asunto-olot olivat kaiken takana, ihanteet ja työväestö eivät koskaan kunnolla kohdanneet toisiaan. Kuilu hyvin ja huonosti toimeentulevien välillä oli syvä.
Sivistyneistön käymän yhteiskunnallisen keskustelun rinnalla viranomaiset kävivät omaa kamppailuaan maaseudun työväestön asunto-olojen kohentamiseksi. Tutkimusajankohtana suurimmaksi yksittäiseksi ongelmaksi nousi torpparikysymys. 1600-luvulla syntynyt torpparilaitos ajautui pahaan kriisiin 1800-luvun lopussa. Vanhanaikainen järjestelmä ei kyennyt vastaamaan modernin maatalouden tarpeisiin ja kaikki osapuolet olivat tyytymättömiä. Torpparikysymykseen haettiin ratkaisua 1800-luvun lopusta lähtien ja suuret maareformit toteutettiin vaiheittain 1910- ja 1920-luvuilla. Samaan aikaan valtiojohtoisen asutustoiminnan nojalla perustettiin uusia pienviljelys- ja asuntotiloja tilattoman väestön tarpeisiin. Tilattoman väestön aseman ratkaiseminen on jäänyt historiankirjoituksessa torpparikysymyksen varjoon, sillä tilaton väestö oli moninaisine ongelmineen torppareita heterogeenisempi ryhmä. Tilattoman väestön pulmallinen asema ratkesi osin itsestään 1920-luvulle tultaessa. Kasvavat kaupungit ja palveluammatit tarjosivat heille yhä enemmän sijoittumismahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea muutos tapahtui ihmisten asenteissa: ei ollut enää tilattomia, vaan ihmisiä.
Sivistyneistön mukaan maaseudun työväestön asunto-olot uhkasivat yhteiskunnan kehittymistä ja taloudellista vaurastumista. Kyse oli myös yhteiskuntarauhan säilymisestä; sivistyneistö pelkästi sosialismin leviämistä maaseudulle, mikä johtaisi kapinaan ja vallitsevien valtarakenteiden järkkymiseen. Näiden seikkojen lisäksi maaseudun työväestön asunto-oloissa oli myös lukuisia laadullisia puutteita, jotka eivät sopineet yhteen sivistyneistön määrittelemän modernin perheen ja sille soveltuvan modernin asunnon ihanteiden kanssa. Modernissa asunnossa eri toiminnot suljettiin omiin huoneisiinsa ja perinteinen talonpoikaistupa korvautui keittiöllä, olohuoneella ja makuuhuoneilla. Samalla asuntoon saatiin vedettyä uusia sosiaalisia rajapintoja. Erilaiset maaseudulla toimineet järjestöt levittivät uusia ihanteita maaseudulle. Vaikka maaseudun työväestön asunto-olot olivat kaiken takana, ihanteet ja työväestö eivät koskaan kunnolla kohdanneet toisiaan. Kuilu hyvin ja huonosti toimeentulevien välillä oli syvä.
Sivistyneistön käymän yhteiskunnallisen keskustelun rinnalla viranomaiset kävivät omaa kamppailuaan maaseudun työväestön asunto-olojen kohentamiseksi. Tutkimusajankohtana suurimmaksi yksittäiseksi ongelmaksi nousi torpparikysymys. 1600-luvulla syntynyt torpparilaitos ajautui pahaan kriisiin 1800-luvun lopussa. Vanhanaikainen järjestelmä ei kyennyt vastaamaan modernin maatalouden tarpeisiin ja kaikki osapuolet olivat tyytymättömiä. Torpparikysymykseen haettiin ratkaisua 1800-luvun lopusta lähtien ja suuret maareformit toteutettiin vaiheittain 1910- ja 1920-luvuilla. Samaan aikaan valtiojohtoisen asutustoiminnan nojalla perustettiin uusia pienviljelys- ja asuntotiloja tilattoman väestön tarpeisiin. Tilattoman väestön aseman ratkaiseminen on jäänyt historiankirjoituksessa torpparikysymyksen varjoon, sillä tilaton väestö oli moninaisine ongelmineen torppareita heterogeenisempi ryhmä. Tilattoman väestön pulmallinen asema ratkesi osin itsestään 1920-luvulle tultaessa. Kasvavat kaupungit ja palveluammatit tarjosivat heille yhä enemmän sijoittumismahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea muutos tapahtui ihmisten asenteissa: ei ollut enää tilattomia, vaan ihmisiä.