"Italia, jonka terroristit tappavat ja hallitukset pettävät" : italialaisen kansallisen identiteetin tarkastelua lyijyn vuosien terrorismin kontekstissa
Stenholm, Aleksis (2014)
Stenholm, Aleksis
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-05-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201405121404
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201405121404
Tiivistelmä
Yksi Italian modernin historian keskeisimmistä teemoista on käsitys italialaisten heikosta kansallisesta identiteetistä, jonka sanotaan näkyvän kansalaisten epäluottamuksena valtiota ja toisiaan kohtaan. Käsitys on levinnyt laajalle niin populaarilla kuin akateemisen keskustelun tasolla, ja sillä on selitetty Italian ongelmia aina fasismista huonoon sotamenestykseen, mafiaan ja korruptioon sekä käytetty perusteluna joidenkin alueiden ääriliikkeiden separatistisille vaatimuksille. Käsitys ei ole kuitenkaan vailla ristiriitaisuuksia, sillä oletetusta heikosta yhtenäisyydestään ja valtiovastaisuudestaan huolimatta ovat italialaiset antaneet myös vahvoja yhteenkuuluvuuden osoituksia sekä onnistuneet rakentamaan suhteellisen eheän ja hyvinvointia tuottavan valtiojärjestelmän, jota on myös tarpeen tullen puolustettu sitä uhkaavilta vaaroilta.
Tämän työn tarkoituksena on tarkastella lähemmin italialaisten ristiriitaisen kansallisen identiteetin rakentumista julkisen keskustelun tasolla yhden sotien jälkeisen historian merkittävimmän valtiollista ja kansallista yhtenäisyyttä uhkaavan vaaran, poliittisen terrorismin kontekstissa. Terrorismi sävytti ennen kaikkea niin sanottuja lyijyn vuosia 1969 1984, kun uusfasististen ja äärivasemmistolaisten terroristiryhmien tavoitteena oli kaataa toisen maailmansodan jälkeen perustettu Italian tasavalta ja korvata sen demokraattinen järjestelmä kommunistisella tai oikeistolais-autoritäärisellä järjestelmällä. Terrorismi sai osakseen laajaa mediahuomiota ja siitä muodostui suuret mittasuhteet saanut ilmiö, joka koettiin aitona uhkana kansalliselle ja valtiolliselle yhtenäisyydelle. Työssä lähdetään olettamuksesta, että kyseinen uhka loi Italiaan yleisen tarpeen pohtia kansallisen identiteetin perusteita ja mielekkyyttä aina julkista keskustelua myöten, ja että tuota keskustelua analysoimalla on mahdollista hahmottaa konkreettisemmin italialaisten kansallisen identiteetin tilaa ja rakennetta 1960 1980-luvuilla.
Julkisen keskustelun tarkastelu tapahtuu kahden päivälehden, liberaalin Corriere Della Seran ja vasemmistolaisen l Unitàn kirjoittelun kautta kahden yksittäisen, mutta merkittävän terrori-iskun yhteydessä. Analysoitavista iskuista ensimmäinen on Piazza Fontanan pommi-isku 1969, jonka katsotaan aloittaneen lyijyn vuodet. Jälkimmäinen on Bolognan rautatieaseman isku 1980, joka jäi viimeiseksi suureksi lyijyn vuosien iskuksi. Tarkastelua varten olen käynyt läpi kummankin lehden kaikki kirjoitukset vajaan kuukauden ajalta kummankin iskun jälkeen ja pyrkinyt aineiston pohjalta vastaamaan kysymykseen, miten ja millainen mielekäs kertomus Italiasta rakentui lyijyn vuosien kontekstissa? Lisäksi olen pyrkinyt suhteuttamaan aineiston kysymykseen tarjoamia vastauksia joihinkin italialaisten kansallista identiteettiä käsittelevän tutkimuksen keskeisiin näkemyksiin.
Työn teoreettisena pohjana toimii konstruktivistisen näkökulman mukainen käsitys kansallisesta identiteetistä tapoina, joilla yksilöt identifioituvat kansakuntaan ja valtioon. Yksi tämän identifioitumisprosessin mekanismeista ja kansallisen identiteetin rakentumistavoista on erilaisilla julkisen keskustelun areenoilla tapahtuva identifioitumiskelpoisen kansakunnan kertomuksen tuottaminen, josta tässä työssä käytetään suuren kertomuksen käsitettä. Mediatoimijat kuten yksittäiset lehdet osallistuvat suuren kertomuksen tuottamiseen ja muokkaamiseen yksittäisissä historiallisissa hetkissä tuotetuilla osakertomuksilla, eli yksittäisten tiettyä aihetta koskevien kirjoitusten muodostamilla esitysten kokonaisuuksilla. Niissä meitä kansakuntana kuvataan suuren kertomuksen rakenteesta lainattuja erilaisia narratiivisia elementtejä ja symbolisia resursseja hyödyntäen merkittäviä toiseuksia vastaan piirtyvänä identifioitumiskelpoisena kokonaisuutena. Suuri kertomus on siis eräänlainen narratiivihierarkian huipulla oleva abstrakti kertomusmalli, jonka muotoa hierarkiassa alempana olevat osakertomukset tuottavat ja tarvittaessa muokkaavat.
Pyrin analyysissäni tarkastelemaan Corriere Della Seran ja l Unitàn kirjoitusten kokonaisuutta kummankin iskun yhteydessä osakertomuksina, jotka osallistuivat kansakunnan suuren kertomuksen tuottamiseen ja muokkaamiseen terrorismin edustamaa toiseutta vasten. Vertailemalla eri näkökulmia edustavien lehtien osakertomuksia ja niiden elementtejä toisiinsa pyrin hahmottamaan kummankin iskun yhteydessä vallitsevan suuren kertomuksen runkoa eli narratiivista luurankoa. Suuren kertomuksen narratiivisen luurangon pohjalta analysoin italialaisten kansallisen identiteetin tilaa vuosina 1969 ja 1980. Analysoin myös vuosien 1969 ja 1980 välistä muutosta suuren kertomuksen rakenteessa ja pohdin mahdollisia syitä muutokselle tarkastelemalla muita samaan aikaan italialaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita muutosprosesseja.
Yksi keskeinen tutkimustulos on, että valittu tutkimusasetelma ja valitut menetelmälliset valinnat muodostivat toimivan kokonaisuuden. Analyysi osoittaa, että terrorismin herättämiä tuntemuksia purettiin ja merkityksellistettiin aineistossa kansallisesta näkökulmasta kansallista näkökulmaa ja käsitteistöä hyödyntäen ja muokaten. Samaten käy ilmi, että annettuja merkityksiä oli mahdollista hahmottaa tiettyjen elementtien varaan muodostuneena kertomuksena. Tulos tukee osaltaan näkemystä, että julkisen keskustelun tutkiminen narratiivihierarkiaa ja sen käsitteistöjä hyödyntäen kriisitilanteissa tarjoaa hedelmällisen lähestymistavan jo vakiintuneiden kansallisen identiteetin tutkimusmenetelmien kirjoon.
Toinen analyysin keskeinen tulos liittyy analyysin sisältöön; lehtien osakertomusten pohjalta hahmottuvassa kansakunnan suuren kertomuksen rungossa oli kummankin iskun yhteydessä sekä epämääräisiä tai heikkoja että vahvoja yhtenäisiä osa-alueita. Erityisen heikko alue kertomuksissa oli italialaisten valtiosuhde; kummankin lehden kirjoituksissa kummankin iskun yhteydessä oli keskeisessä roolissa käsitys huonosta hallinnosta sekä epäluottamus eliittiä kohtaan. Tältä osin tutkimus antaa lisätukea yleiselle käsitykselle italialaisten heikosta kansallisesta identiteetistä. Toisaalta valtiosuhteen ulkopuolella kertomusten rakentuminen suhteellisen yhtenäisten elementtien, varaan sekä kyky mukautua iskujen välillä tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen modernisaatiokehitykseen antaa osviittaa huomattavasti vahvemmista ja elinvoimaisemmista kansallisen identiteetin osa-alueista. Tavallisen kansan yhtenäisyyttä ei missään vaiheessa problematisoitu tai asetettu kyseenalaiseksi, vaan pikemminkin kansan ja kansalaisten toimet kummankin iskun yhteydessä piirtyivät vahvoiksi yhtenäisyyden ja yhteisen edun nimissä tehtyjen ponnistusten osoituksiksi hetkillä, jolloin sellaisia todella tarvittiin.
Jatkotutkimusta ajatellen työ osoittaa, että italialaisten heikon valtiosuhteen ja muuten suhteellisen vahvan yhtenäisyyden välinen ristiriita on hedelmällinen tutkimusaihe jatkossakin. Ristiriidan olemassaolo herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä, kuinka vakavana ongelmana kansallisen identiteetin heikkoutta voi Italian tulevaisuuden kannalta pitää 2010-luvun globaalissa maailmassa, jossa yksittäisten kansallisvaltioiden yhtenäisyys ja merkitys pikemminkin vähenee kuin kasvaa?
Tämän työn tarkoituksena on tarkastella lähemmin italialaisten ristiriitaisen kansallisen identiteetin rakentumista julkisen keskustelun tasolla yhden sotien jälkeisen historian merkittävimmän valtiollista ja kansallista yhtenäisyyttä uhkaavan vaaran, poliittisen terrorismin kontekstissa. Terrorismi sävytti ennen kaikkea niin sanottuja lyijyn vuosia 1969 1984, kun uusfasististen ja äärivasemmistolaisten terroristiryhmien tavoitteena oli kaataa toisen maailmansodan jälkeen perustettu Italian tasavalta ja korvata sen demokraattinen järjestelmä kommunistisella tai oikeistolais-autoritäärisellä järjestelmällä. Terrorismi sai osakseen laajaa mediahuomiota ja siitä muodostui suuret mittasuhteet saanut ilmiö, joka koettiin aitona uhkana kansalliselle ja valtiolliselle yhtenäisyydelle. Työssä lähdetään olettamuksesta, että kyseinen uhka loi Italiaan yleisen tarpeen pohtia kansallisen identiteetin perusteita ja mielekkyyttä aina julkista keskustelua myöten, ja että tuota keskustelua analysoimalla on mahdollista hahmottaa konkreettisemmin italialaisten kansallisen identiteetin tilaa ja rakennetta 1960 1980-luvuilla.
Julkisen keskustelun tarkastelu tapahtuu kahden päivälehden, liberaalin Corriere Della Seran ja vasemmistolaisen l Unitàn kirjoittelun kautta kahden yksittäisen, mutta merkittävän terrori-iskun yhteydessä. Analysoitavista iskuista ensimmäinen on Piazza Fontanan pommi-isku 1969, jonka katsotaan aloittaneen lyijyn vuodet. Jälkimmäinen on Bolognan rautatieaseman isku 1980, joka jäi viimeiseksi suureksi lyijyn vuosien iskuksi. Tarkastelua varten olen käynyt läpi kummankin lehden kaikki kirjoitukset vajaan kuukauden ajalta kummankin iskun jälkeen ja pyrkinyt aineiston pohjalta vastaamaan kysymykseen, miten ja millainen mielekäs kertomus Italiasta rakentui lyijyn vuosien kontekstissa? Lisäksi olen pyrkinyt suhteuttamaan aineiston kysymykseen tarjoamia vastauksia joihinkin italialaisten kansallista identiteettiä käsittelevän tutkimuksen keskeisiin näkemyksiin.
Työn teoreettisena pohjana toimii konstruktivistisen näkökulman mukainen käsitys kansallisesta identiteetistä tapoina, joilla yksilöt identifioituvat kansakuntaan ja valtioon. Yksi tämän identifioitumisprosessin mekanismeista ja kansallisen identiteetin rakentumistavoista on erilaisilla julkisen keskustelun areenoilla tapahtuva identifioitumiskelpoisen kansakunnan kertomuksen tuottaminen, josta tässä työssä käytetään suuren kertomuksen käsitettä. Mediatoimijat kuten yksittäiset lehdet osallistuvat suuren kertomuksen tuottamiseen ja muokkaamiseen yksittäisissä historiallisissa hetkissä tuotetuilla osakertomuksilla, eli yksittäisten tiettyä aihetta koskevien kirjoitusten muodostamilla esitysten kokonaisuuksilla. Niissä meitä kansakuntana kuvataan suuren kertomuksen rakenteesta lainattuja erilaisia narratiivisia elementtejä ja symbolisia resursseja hyödyntäen merkittäviä toiseuksia vastaan piirtyvänä identifioitumiskelpoisena kokonaisuutena. Suuri kertomus on siis eräänlainen narratiivihierarkian huipulla oleva abstrakti kertomusmalli, jonka muotoa hierarkiassa alempana olevat osakertomukset tuottavat ja tarvittaessa muokkaavat.
Pyrin analyysissäni tarkastelemaan Corriere Della Seran ja l Unitàn kirjoitusten kokonaisuutta kummankin iskun yhteydessä osakertomuksina, jotka osallistuivat kansakunnan suuren kertomuksen tuottamiseen ja muokkaamiseen terrorismin edustamaa toiseutta vasten. Vertailemalla eri näkökulmia edustavien lehtien osakertomuksia ja niiden elementtejä toisiinsa pyrin hahmottamaan kummankin iskun yhteydessä vallitsevan suuren kertomuksen runkoa eli narratiivista luurankoa. Suuren kertomuksen narratiivisen luurangon pohjalta analysoin italialaisten kansallisen identiteetin tilaa vuosina 1969 ja 1980. Analysoin myös vuosien 1969 ja 1980 välistä muutosta suuren kertomuksen rakenteessa ja pohdin mahdollisia syitä muutokselle tarkastelemalla muita samaan aikaan italialaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita muutosprosesseja.
Yksi keskeinen tutkimustulos on, että valittu tutkimusasetelma ja valitut menetelmälliset valinnat muodostivat toimivan kokonaisuuden. Analyysi osoittaa, että terrorismin herättämiä tuntemuksia purettiin ja merkityksellistettiin aineistossa kansallisesta näkökulmasta kansallista näkökulmaa ja käsitteistöä hyödyntäen ja muokaten. Samaten käy ilmi, että annettuja merkityksiä oli mahdollista hahmottaa tiettyjen elementtien varaan muodostuneena kertomuksena. Tulos tukee osaltaan näkemystä, että julkisen keskustelun tutkiminen narratiivihierarkiaa ja sen käsitteistöjä hyödyntäen kriisitilanteissa tarjoaa hedelmällisen lähestymistavan jo vakiintuneiden kansallisen identiteetin tutkimusmenetelmien kirjoon.
Toinen analyysin keskeinen tulos liittyy analyysin sisältöön; lehtien osakertomusten pohjalta hahmottuvassa kansakunnan suuren kertomuksen rungossa oli kummankin iskun yhteydessä sekä epämääräisiä tai heikkoja että vahvoja yhtenäisiä osa-alueita. Erityisen heikko alue kertomuksissa oli italialaisten valtiosuhde; kummankin lehden kirjoituksissa kummankin iskun yhteydessä oli keskeisessä roolissa käsitys huonosta hallinnosta sekä epäluottamus eliittiä kohtaan. Tältä osin tutkimus antaa lisätukea yleiselle käsitykselle italialaisten heikosta kansallisesta identiteetistä. Toisaalta valtiosuhteen ulkopuolella kertomusten rakentuminen suhteellisen yhtenäisten elementtien, varaan sekä kyky mukautua iskujen välillä tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen modernisaatiokehitykseen antaa osviittaa huomattavasti vahvemmista ja elinvoimaisemmista kansallisen identiteetin osa-alueista. Tavallisen kansan yhtenäisyyttä ei missään vaiheessa problematisoitu tai asetettu kyseenalaiseksi, vaan pikemminkin kansan ja kansalaisten toimet kummankin iskun yhteydessä piirtyivät vahvoiksi yhtenäisyyden ja yhteisen edun nimissä tehtyjen ponnistusten osoituksiksi hetkillä, jolloin sellaisia todella tarvittiin.
Jatkotutkimusta ajatellen työ osoittaa, että italialaisten heikon valtiosuhteen ja muuten suhteellisen vahvan yhtenäisyyden välinen ristiriita on hedelmällinen tutkimusaihe jatkossakin. Ristiriidan olemassaolo herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä, kuinka vakavana ongelmana kansallisen identiteetin heikkoutta voi Italian tulevaisuuden kannalta pitää 2010-luvun globaalissa maailmassa, jossa yksittäisten kansallisvaltioiden yhtenäisyys ja merkitys pikemminkin vähenee kuin kasvaa?