Res publica redefined? The Polish-Lithuanian transition period of the 1560s and 1570s in the context of European state formation processes
Ijäs, Miia (2014)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Ijäs, Miia
Omakustanne
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
Väitöspäivä
2014-05-31
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201404141331
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201404141331
Kuvaus
Väitöskirja on omakustanne
Tiivistelmä
Puolan kuningaskunnan ja Liettuan suuriruhtinaskunnan välinen unioni (1385/1569–1795) muodosti yhden Euroopan suurimmista valtakunnista uuden ajan alussa. Se yhdisti alueet, jotka ulottuivat Krakovasta Gdańskiin, Varsovasta Vilnaan, Kiovaan ja Minskiin. Unioni kohtasi merkittävän muutoksen, kun sen viimeinen Jagiełło-dynastiaan kuulunut kuningas, Sigismund August, kuoli ilman perillistä vuonna 1572. Valtakunnan säädyt joutuivat haasteen eteen, miten valita seuraava hallitsija sekä turvata vallitsevan poliittisen järjestelmän jatkuvuus. Ratkaisuksi valikoituivat kuninkaanvaalit, jossa jokaisella aatelissäätyyn kuuluneella miehellä oli oikeus osallistua päätöksentekoon. Samaan aikaan 1500-luvun reformaatioliikkeet lisäsivät jo ennestään uskonnollisesti hajanaisen valtakunnan sisäistä moninaisuutta, mikä vaikutti myös yhteiskunnalliseen ja poliittiseen ajatteluun.
Väitöskirjassani tarkastelen Puola-Liettuan murroskautta 1560- ja 1570-luvuilla päätöksenteon näkökulmasta. Puola-Liettuan poliittinen järjestelmä perustui vallanjakoon, jonka mukaan kotimaan asioista päätettiin yhdessä kuninkaan ja säätyjen kesken. Tässä keskeisenä foorumina toimi valtakunnan parlamentti, Sejm. Sen sijaan ulkomaan asiat kuuluivat ensisijaisesti kuninkaan toimialaan, sillä uuden ajan alussa ulkomaan asioita – sodankäyntiä ja diplomatiaa – hoidettiin pääasiassa hallitsijahuoneiden välisten suhteiden kautta. Merkittävää on, että kuninkaanvaaleissa Puola-Liettuan säädyt, erityisesti aatelisto ja papisto, ottivat hetkeksi aloitteen käsiinsä myös ulkomaan asioissa, sillä säädyt joutuivat punnitsemaan ja valitsemaan, millaista ulkopolitiikkaa tahtoivat tulevan hallitsijansa harjoittavan.
Kuninkaanvaaleissa Puola-Liettuan säädyt jakautuivat useiden ehdokkaiden taakse. Väitöskirjassani tarkastelen Jagiełło-dynastian jälkeisen ajan kahta ensimmäistä kuninkaanvaalia, joista vuoden 1573 vaali päätyi ranskalaisen Henri Valois’n valintaan, kun taas vuoden 1575 vaali päätyi säätyjen kahtiajakoon: erityisesti katolisesta papistosta muodostunut vähemmistöpuolue valitsi hallitsijakseen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin, Maximilian II:n, kun taas puolalaisen ja ukrainalaisen aateliston muodostama enemmistöpuolue valitsi hallitsijakseen Transylvanian ruhtinaan Stefan Batoryn. Sisällissodan partaalle ajautuneessa valtakunnassa hallitsijaksi lopulta vahvistettiin Batory. Sekä Valois’n että Batoryn valinnan taustalla vaikutti voimakkaasti halu säilyttää rauhanomaiset suhteet Ottomaani-imperiumiin. Erityisesti vuoden 1575 vaalissa eri kuningasehdokkaita oli runsaasti, kun osittain uskonnollisista syistä, osittain ulkopoliittisista tavoitteista johtuen aateliston eri ryhmät kannattivat joko katolista keisaria (Maximilian II), ortodoksista Moskovan tsaaria (Iivana IV ”Julma”), protestanttista Ruotsin kuningasta (Juhana III) tai maltillisen katolista Stefan Batorya.
Puola-Liettuan unionia on usein eurooppalaisessa historiankirjoituksessa pidetty takapajuisena tai ulkopuolisena Euroopan osana. Tämä näkökulma on ollut seurausta siitä, että toisin kuin Länsi- ja Pohjois-Euroopassa yleensä, Puola-Liettuassa kuninkaanvalta ei uuden ajan alussa vahvistunut, vaan sitä rajoitti suurilukuisen aateliston erityisoikeudet. Puola-Liettualla on yhteyksiä myös Suomen historiaan, mutta Itämeren eteläpuolinen valtakunta on jäänyt meillä varsin tuntemattomaksi. Vaikka Puola-Liettuan unionin alueet ovat kautta historian olleet idän ja lännen välissä, on valtakunnan menneisyys merkittävällä tavalla osa eurooppalaista historiaa ja valtiomuodostusta. Nykypäivän valossa tarkasteltuna Puola-Liettuan 1500-luvun historiassa erityisen ”eurooppalaista” on uskonnon vapaus, yhteiskunnan kansallinen ja kulttuurinen moninaisuus sekä vahvat parlamentaariset perinteet omaava poliittinen järjestelmä. Puola-Liettuan historia tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman, miten poliittista päätöksentekoa voidaan tarkastella uuden ajan alun unioneissa, jotka kokosivat yhteen erilaisia kansallisia ja uskonnollisia ryhmiä. Näissä unioneissa sisäinen yhtenäisyys, integraatio, oli usein heikkoa, mutta yhteiseksi koettujen tavoitteiden kautta valtakunnan olemassaolo voitiin turvata.
Väitöskirjassani tarkastelen Puola-Liettuan murroskautta 1560- ja 1570-luvuilla päätöksenteon näkökulmasta. Puola-Liettuan poliittinen järjestelmä perustui vallanjakoon, jonka mukaan kotimaan asioista päätettiin yhdessä kuninkaan ja säätyjen kesken. Tässä keskeisenä foorumina toimi valtakunnan parlamentti, Sejm. Sen sijaan ulkomaan asiat kuuluivat ensisijaisesti kuninkaan toimialaan, sillä uuden ajan alussa ulkomaan asioita – sodankäyntiä ja diplomatiaa – hoidettiin pääasiassa hallitsijahuoneiden välisten suhteiden kautta. Merkittävää on, että kuninkaanvaaleissa Puola-Liettuan säädyt, erityisesti aatelisto ja papisto, ottivat hetkeksi aloitteen käsiinsä myös ulkomaan asioissa, sillä säädyt joutuivat punnitsemaan ja valitsemaan, millaista ulkopolitiikkaa tahtoivat tulevan hallitsijansa harjoittavan.
Kuninkaanvaaleissa Puola-Liettuan säädyt jakautuivat useiden ehdokkaiden taakse. Väitöskirjassani tarkastelen Jagiełło-dynastian jälkeisen ajan kahta ensimmäistä kuninkaanvaalia, joista vuoden 1573 vaali päätyi ranskalaisen Henri Valois’n valintaan, kun taas vuoden 1575 vaali päätyi säätyjen kahtiajakoon: erityisesti katolisesta papistosta muodostunut vähemmistöpuolue valitsi hallitsijakseen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin, Maximilian II:n, kun taas puolalaisen ja ukrainalaisen aateliston muodostama enemmistöpuolue valitsi hallitsijakseen Transylvanian ruhtinaan Stefan Batoryn. Sisällissodan partaalle ajautuneessa valtakunnassa hallitsijaksi lopulta vahvistettiin Batory. Sekä Valois’n että Batoryn valinnan taustalla vaikutti voimakkaasti halu säilyttää rauhanomaiset suhteet Ottomaani-imperiumiin. Erityisesti vuoden 1575 vaalissa eri kuningasehdokkaita oli runsaasti, kun osittain uskonnollisista syistä, osittain ulkopoliittisista tavoitteista johtuen aateliston eri ryhmät kannattivat joko katolista keisaria (Maximilian II), ortodoksista Moskovan tsaaria (Iivana IV ”Julma”), protestanttista Ruotsin kuningasta (Juhana III) tai maltillisen katolista Stefan Batorya.
Puola-Liettuan unionia on usein eurooppalaisessa historiankirjoituksessa pidetty takapajuisena tai ulkopuolisena Euroopan osana. Tämä näkökulma on ollut seurausta siitä, että toisin kuin Länsi- ja Pohjois-Euroopassa yleensä, Puola-Liettuassa kuninkaanvalta ei uuden ajan alussa vahvistunut, vaan sitä rajoitti suurilukuisen aateliston erityisoikeudet. Puola-Liettualla on yhteyksiä myös Suomen historiaan, mutta Itämeren eteläpuolinen valtakunta on jäänyt meillä varsin tuntemattomaksi. Vaikka Puola-Liettuan unionin alueet ovat kautta historian olleet idän ja lännen välissä, on valtakunnan menneisyys merkittävällä tavalla osa eurooppalaista historiaa ja valtiomuodostusta. Nykypäivän valossa tarkasteltuna Puola-Liettuan 1500-luvun historiassa erityisen ”eurooppalaista” on uskonnon vapaus, yhteiskunnan kansallinen ja kulttuurinen moninaisuus sekä vahvat parlamentaariset perinteet omaava poliittinen järjestelmä. Puola-Liettuan historia tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman, miten poliittista päätöksentekoa voidaan tarkastella uuden ajan alun unioneissa, jotka kokosivat yhteen erilaisia kansallisia ja uskonnollisia ryhmiä. Näissä unioneissa sisäinen yhtenäisyys, integraatio, oli usein heikkoa, mutta yhteiseksi koettujen tavoitteiden kautta valtakunnan olemassaolo voitiin turvata.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4754]