Karja ja rauha, maa ja irtaimisto : lainsuojattomuudella rangaistujen rikosten kehitys 1100-1350-lukujen ruotsalaisissa ja norjalaisissa maakunta-, maan- ja kaupunginlaeissa
LAURI, ERIKA (2014)
LAURI, ERIKA
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-03-31
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201404011288
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201404011288
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmassani tutkin lainsuojattomuudella rangaistujen rikosten kehitystä 1100-1350-lukujen ruotsalaisten ja norjalaisten maakunta-, maan- ja kaupunginlakien perusteella. Tutkielman lähdeaineistoon kuuluvat vanhemmat norjalaiset maakunta-, maan- ja kaupunginlait sekä näitä nuoremmat ruotsalaiset maakunta-, maan- ja kaupunginlait, jotka on jaettu kahteen eri kronologiseen luokkaan eli reseptiovaiheeseen lakien iän mukaan 1200-luvun ollessa keskimääräinen rajapyykki. Suurin osa norjalaisista laeista sijoittui ensimmäiseen reseptiovaiheeseen, kun taas suurin osa ruotsalaisista laeista ajoitettiin toisen reseptiovaiheen aikakaudelle.
Lainsuojattomuudella rangaistujen rikosten kehitystä tutkitaan perehtymällä lainsuojattomuusrangaistusten määrään eri-ikäisessä lähdeaineistossa sekä niiden sijoittumista eri reseptiovaiheiden lakeihin, minkä lisäksi perehdytään myös eroavaisuuksiin rikosten sekä ruotsalaisten ja norjalaisten lakien välillä. Halusta tutkia sekä yksilöä että yhteisöllistä instanssia vastaan tehtyjä rikoksia aion syventyä yhtäältä lainsuojattomuudella rangaistuihin henki- ja väkivaltarikoksiin ja toisaalta uskontoa, avioliittoa ja siveellisyyttä koskeneisiin rikoksiin. Lainsuojattomuuden tutkiminen on mielekästä, sillä vielä nykypäivänä länsimaisten yhteisöjen ulkopuolella elää ihmisiä, joilla katsotaan olevan vähäisemmät ihmis- ja muut oikeudet yhteisön jäseniin verrattuna. Koska tutkielmassani perehdyn sekä rikokseen, rangaistukseen että rikoksen tekijään, on kyseessä oikeus- ja sosiaalihistoriallinen tutkimus.
Maakunta-, maan-, ja kaupunginlait olivat varhaisinta kirjallista lähdeaineistoa keskiajan Pohjoismaista, ja niiden korkea ikä, epäselvä tausta ja käsikirjoitusten säilyneisyys muodostavat joitakin lähdekriittisiä ongelmia. Lakeja tutkittaessa voidaan tutkia ainoastaan normeja, eikä tässäkään tutkielmassa perehdytä rangaistuskäytäntöihin tai lakien noudattamiseen, vaan normeihin ja siihen, miten odotettiin toimittavan, mutta normeja ja niiden suhdetta todellisuuteen käsitellään sekä tutkimuskirjallisuuden että asiakirjalähteiden avulla. Tutkielmani lähtökohtaisena oletuksena on, että yhteiskunnalliset muutokset sydänkeskiajan Ruotsissa ja Norjassa vaikuttivat myös oikeuskulttuuriin, lakeihin ja rangaistuksiin. Koska sekä kirkko että kuningasvalta vakiintuivat sydänkeskiajan Ruotsissa ja Norjassa, on oletettavissa, että näiden vaikutusvalta ilmeni myös maallisessa lainsäädännössä ja sen rangaistusnormeissa.
Historiantutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen lakien alkuperästä, mutta voidaan olettaa maakuntalakien sisältävän yhtäältä eurooppalaisia vaikutteita sekä viitteitä skandinaaviseen tapakulttuuriin, ja toisaalta kuninkaan sekä kirkon taholta peräisin olleita ihanteita ja säädöksiä. Maan- ja kaupunginlait perustuivat osittain maakuntalakeihin, minkä lisäksi niissä on vaikutteita kuninkaallisesta lainsäädännöstä ja kristillisistä ihanteista. Maan- ja kaupunginlaeissa saattoi kuitenkin olla vähemmän merkkejä kanonisen oikeuden vaikutteista, mikä liittyi valtapoliittisiin syihin ja lakien säätöoikeuteen liittyneisiin konflikteihin.
Tutkielmassa kävi ilmi, että lainsuojattomuudella rangaistujen henki- ja väkivaltarikosten kehitys vaihteli rikoksen luonteesta riippuen. Lainsuojattomuudella rangaistujen rauhan- ja rauhanvalarikosten määrä oli vähäisempi ensimmäisen reseptiovaiheen laeissa, mutta se kasvoi toisen reseptiovaiheen eli kronologisesti nuorempien lakien aikakaudella, mihin vaikutti erityisesti Ruotsin kuninkaallinen rauhanvalalainsäädäntö, jonka vastaisista rikkomuksista tyypillisesti rangaistiin lainsuojattomuudella. Lainsuojattomuudella rangaistujen rauhan- ja rauhanvalarikosten määrä kuitenkin väheni hieman tutkittavana olleen ajanjakson lopussa.
Törkeistä henki- ja väkivaltarikoksista rangaistiin lainsuojattomuudella eniten ensimmäisen reseptiovaiheen laeissa, kun taas toisen reseptiovaiheen laeissa lainsuojattomuusrangaistusten määrä väheni. Törkeiden henki- ja väkivaltarikosten kohdalla rangaistiin lainsuojattomuudella pääasiallisesti vanhemmissa ensimmäisen reseptiovaiheen laeissa, ja toisen reseptiovaiheen laeissa niistä ei enää tuomittu yhtä usein lainsuojattomuuteen Lainsuojattomuudella rangaistujen uskonto-, avioliitto- ja siveellisyysrikosten määrä väheni dramaattisesti toisen reseptiovaiheen aikana. Uskontoon, avioliittoon ja siveellisyyteen liittyneistä rikoksista rangaistiin lainsuojattomuudella useammin ensimmäisen kuin toisen reseptiovaiheen laeissa, mihin puolestaan vaikutti kirkon intressi uskonto- ja avioliittolakeihin, ja niihin liittyvät rikokset siirtyivätkin sydänkeskiajalla kirkon tuomioistuinten käsiteltäviksi.
Tutkielman perusteella voidaan todeta yhteiskunnallisten muutosten vaikuttaneen rangaistusnormeihin. Sekä kuningasvallan että kirkon vakiintuminen vaikuttivat lainsuojattomuusrangaistuksen määrän vähenemiseen, minkä lisäksi siihen saattoi vaikuttaa esimerkiksi yleinen yksilöitymiskehitys. Lainsuojattomuusrangaistuksen sijaan yleistyivät sakko- ja ruumiinrangaistukset sekä kirkolliset rangaistukset, joiden avulla pyrittiin kartuttamaan kuninkaan omaisuutta, keskittämään tuomiovalta kuninkaalle suvun asemesta ja vastuu rikoksen teosta yksilölle, institutionalisoimaan oikeudenjako kuninkaan hyväksi, lisäämään rangaistuksen toimeenpanon todennäköisyyttä ja siten sen uskottavuutta sekä luovuttamaan tuomiovalta kirkollisia rikoksista koskevissa asioissa kanonisen lain tuomioistuimille. Tutkielmani johtopäätökset tukevat aikaisemman tutkimuskirjallisuuden muodostamaa kuvaa lainsuojattomuudesta, mutta todistavat, ettei lainsuojattomuusrangaistus poistunut täysin laeista tutkittavana olleen ajanjakson lakiaineiston mukaan.
Lainsuojattomuudella rangaistujen rikosten kehitystä tutkitaan perehtymällä lainsuojattomuusrangaistusten määrään eri-ikäisessä lähdeaineistossa sekä niiden sijoittumista eri reseptiovaiheiden lakeihin, minkä lisäksi perehdytään myös eroavaisuuksiin rikosten sekä ruotsalaisten ja norjalaisten lakien välillä. Halusta tutkia sekä yksilöä että yhteisöllistä instanssia vastaan tehtyjä rikoksia aion syventyä yhtäältä lainsuojattomuudella rangaistuihin henki- ja väkivaltarikoksiin ja toisaalta uskontoa, avioliittoa ja siveellisyyttä koskeneisiin rikoksiin. Lainsuojattomuuden tutkiminen on mielekästä, sillä vielä nykypäivänä länsimaisten yhteisöjen ulkopuolella elää ihmisiä, joilla katsotaan olevan vähäisemmät ihmis- ja muut oikeudet yhteisön jäseniin verrattuna. Koska tutkielmassani perehdyn sekä rikokseen, rangaistukseen että rikoksen tekijään, on kyseessä oikeus- ja sosiaalihistoriallinen tutkimus.
Maakunta-, maan-, ja kaupunginlait olivat varhaisinta kirjallista lähdeaineistoa keskiajan Pohjoismaista, ja niiden korkea ikä, epäselvä tausta ja käsikirjoitusten säilyneisyys muodostavat joitakin lähdekriittisiä ongelmia. Lakeja tutkittaessa voidaan tutkia ainoastaan normeja, eikä tässäkään tutkielmassa perehdytä rangaistuskäytäntöihin tai lakien noudattamiseen, vaan normeihin ja siihen, miten odotettiin toimittavan, mutta normeja ja niiden suhdetta todellisuuteen käsitellään sekä tutkimuskirjallisuuden että asiakirjalähteiden avulla. Tutkielmani lähtökohtaisena oletuksena on, että yhteiskunnalliset muutokset sydänkeskiajan Ruotsissa ja Norjassa vaikuttivat myös oikeuskulttuuriin, lakeihin ja rangaistuksiin. Koska sekä kirkko että kuningasvalta vakiintuivat sydänkeskiajan Ruotsissa ja Norjassa, on oletettavissa, että näiden vaikutusvalta ilmeni myös maallisessa lainsäädännössä ja sen rangaistusnormeissa.
Historiantutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen lakien alkuperästä, mutta voidaan olettaa maakuntalakien sisältävän yhtäältä eurooppalaisia vaikutteita sekä viitteitä skandinaaviseen tapakulttuuriin, ja toisaalta kuninkaan sekä kirkon taholta peräisin olleita ihanteita ja säädöksiä. Maan- ja kaupunginlait perustuivat osittain maakuntalakeihin, minkä lisäksi niissä on vaikutteita kuninkaallisesta lainsäädännöstä ja kristillisistä ihanteista. Maan- ja kaupunginlaeissa saattoi kuitenkin olla vähemmän merkkejä kanonisen oikeuden vaikutteista, mikä liittyi valtapoliittisiin syihin ja lakien säätöoikeuteen liittyneisiin konflikteihin.
Tutkielmassa kävi ilmi, että lainsuojattomuudella rangaistujen henki- ja väkivaltarikosten kehitys vaihteli rikoksen luonteesta riippuen. Lainsuojattomuudella rangaistujen rauhan- ja rauhanvalarikosten määrä oli vähäisempi ensimmäisen reseptiovaiheen laeissa, mutta se kasvoi toisen reseptiovaiheen eli kronologisesti nuorempien lakien aikakaudella, mihin vaikutti erityisesti Ruotsin kuninkaallinen rauhanvalalainsäädäntö, jonka vastaisista rikkomuksista tyypillisesti rangaistiin lainsuojattomuudella. Lainsuojattomuudella rangaistujen rauhan- ja rauhanvalarikosten määrä kuitenkin väheni hieman tutkittavana olleen ajanjakson lopussa.
Törkeistä henki- ja väkivaltarikoksista rangaistiin lainsuojattomuudella eniten ensimmäisen reseptiovaiheen laeissa, kun taas toisen reseptiovaiheen laeissa lainsuojattomuusrangaistusten määrä väheni. Törkeiden henki- ja väkivaltarikosten kohdalla rangaistiin lainsuojattomuudella pääasiallisesti vanhemmissa ensimmäisen reseptiovaiheen laeissa, ja toisen reseptiovaiheen laeissa niistä ei enää tuomittu yhtä usein lainsuojattomuuteen Lainsuojattomuudella rangaistujen uskonto-, avioliitto- ja siveellisyysrikosten määrä väheni dramaattisesti toisen reseptiovaiheen aikana. Uskontoon, avioliittoon ja siveellisyyteen liittyneistä rikoksista rangaistiin lainsuojattomuudella useammin ensimmäisen kuin toisen reseptiovaiheen laeissa, mihin puolestaan vaikutti kirkon intressi uskonto- ja avioliittolakeihin, ja niihin liittyvät rikokset siirtyivätkin sydänkeskiajalla kirkon tuomioistuinten käsiteltäviksi.
Tutkielman perusteella voidaan todeta yhteiskunnallisten muutosten vaikuttaneen rangaistusnormeihin. Sekä kuningasvallan että kirkon vakiintuminen vaikuttivat lainsuojattomuusrangaistuksen määrän vähenemiseen, minkä lisäksi siihen saattoi vaikuttaa esimerkiksi yleinen yksilöitymiskehitys. Lainsuojattomuusrangaistuksen sijaan yleistyivät sakko- ja ruumiinrangaistukset sekä kirkolliset rangaistukset, joiden avulla pyrittiin kartuttamaan kuninkaan omaisuutta, keskittämään tuomiovalta kuninkaalle suvun asemesta ja vastuu rikoksen teosta yksilölle, institutionalisoimaan oikeudenjako kuninkaan hyväksi, lisäämään rangaistuksen toimeenpanon todennäköisyyttä ja siten sen uskottavuutta sekä luovuttamaan tuomiovalta kirkollisia rikoksista koskevissa asioissa kanonisen lain tuomioistuimille. Tutkielmani johtopäätökset tukevat aikaisemman tutkimuskirjallisuuden muodostamaa kuvaa lainsuojattomuudesta, mutta todistavat, ettei lainsuojattomuusrangaistus poistunut täysin laeista tutkittavana olleen ajanjakson lakiaineiston mukaan.