Ongelmia ja oivalluksia - Sosiaali- ja terveysalan opettajien vertaisryhmämentoroinnin diskurssianalyyttistä tarkastelua
MIETTINEN, LAURA (2013)
MIETTINEN, LAURA
2013
Kasvatustiede - Education
Kasvatustieteiden yksikkö - School of Education
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-10-31
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201311081569
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201311081569
Tiivistelmä
Etenkin uusien opettajien työssä jaksaminen on noussut keskustelun aiheeksi ja siihen on pyritty vaikuttamaan kollegiaalisen tuen avulla eri mentoroinnin paradigmoja hyödyntäen. Tutkimukseni osallistuu keskusteluun, joka käsittelee ammatillisten opettajien haasteellista työn kenttää, kohdentuen siitä perusteluitaan hakevaan vertaisryhmämentorointiin. Tarkastelen tutkimuksessani tapaustutkimuksen omaisesti yhtä sosiaali- ja terveysalan opettajien vertaismentorointiryhmää. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kuvaa siitä, miten työn ongelmista keskustellaan ryhmässä ja millainen merkitys tällaisella ongelmakeskeisellä vertaisryhmämentoroinnilla on opettajille.
Tutkimuksen kohteena oleva vertaismentorointiryhmä koostui eri opettajan uran vaiheissa olevista kolmesta aktorista ja ryhmän vetäjänä toimineesta mentorista. Ryhmä kokoontui säännöllisesti ja tapaamisten sisällöt muodostuivat aktoreiden sen hetkisistä tarpeista. Aineiston keräämishetkellä ryhmä oli kokoontunut jo noin puolen vuoden ajan, joten sen toiminta oli suhteellisen vakiintunutta. Keräsin tutkimuksen aineiston aineistotriangulaatiota käyttäen. Ensimmäisen aineiston hankin videokuvaamalla yhden vertaisryhmämentorointikeskustelun. Toinen aineisto muodostui jokaisen ryhmäläisen teemahaastattelusta.
Tutkimuksen metodologisena viitekehyksenä toimii diskurssianalyysi, jossa tutkimuksen kohteena on sosiaalisesti rakentuva ja sosiaalista todellisuutta muodostava kielenkäyttö. Diskurssianalyysin kentässä tutkimukseni hakee vaikutteita monesta eri paradigmasta. Vahvimmin se kuitenkin kiinnittyy anglo-amerikkalaiseen traditioon, jossa kielenkäyttöä tarkastellaan aktuaalisessa vuorovaikutustilanteessa. Teoreettis-metodologisesti tutkimus nojaa diskurssianalyysin tavoin sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan kieli on osa todellisuutta ja myös rakentaa sitä. Aineistolähtöisen analyysin metodologisina työkaluina käytin puhetapojen ja subjektipositioiden identifiointia aineistosta.
Tutkimuksen tulokset antavat viitettä siitä, että ongelmista keskustellaan vertaismentorointiryhmässä monin eri tavoin. Ongelmanosainen aktori keskusteli ongelmastaan hallintapuhetta, riippuvuuspuhetta, ajelehtimispuhetta ja varmistelupuhetta käyttäen. Huomion arvioista oli työn hallintaa ja autonomisuutta ilmentävän hallintapuheen ja muiden enemmän kollegiaalista tukea hakevien puhetapojen vuorottelu. Toisaalta muut ryhmäläiset reagoivat aktorin ongelmapuheeseen ratkaisukeskeisen puheen, kartoittavan puheen, asiantuntijuuspuheen ja kokemuspuheen avulla. Kaikissa näissä puhetavoissa aktorin autonomiaa kunnioitettiin ja niitä yhdisti puheen sensitiivisyys. Eri puhetavoissa ryhmäläiset myös tuottivat itsensä eri subjektipositioista käsin.
Ongelmanosaiset aktorit asemoituivat keskustelussa työn hallitsijan, tuentarvitsijan, voimattoman toimijan ja epävarman toimijan positioihin. Ongelmiin taas reagoitiin ongelman ratkaisijan, kokonaiskuvan luojan, asiantuntijan ja kokeneen vertaisen subjektipositioilla. Toiseen tutkimuskysymykseen vertaisryhmämentoroinnin merkityksestä haettiin vastausta tarkastelemalla haastattelupuhetta näiden positioiden avulla. Tällöin neljä edellä esitetyistä positioinneista saivat vahvistusta, mutta ilmeni myös kokonaan uusi työn kehittäjän subjektipositio. Lisäksi tuentarvitsijan positio jakaantui sosiaalisen tuen tarvitsijaan ja praktisen tuen tarvitsijaan.
Tämän tutkimusten tulokset puoltavat käsitystä vertaisryhmämentoroinnin hyödyllisyydestä opettajille. Vertaisryhmämentoroinnin merkitys sosiaali- ja terveysalan opettajille näyttäytyi moninaisena, mutta kokonaisuudessaan erittäin positiivisena. Ryhmän keskusteluiden avulla on mahdollista rikkoa opettajien autonomisuuden rajoja kollegiaalisemmiksi ja käsitellä opettajan työssä epävarmuutta aiheuttavia asioita. Tämä kuitenkin edellyttää myös autonomian kunnioittamista.
Tutkimuksen kohteena oleva vertaismentorointiryhmä koostui eri opettajan uran vaiheissa olevista kolmesta aktorista ja ryhmän vetäjänä toimineesta mentorista. Ryhmä kokoontui säännöllisesti ja tapaamisten sisällöt muodostuivat aktoreiden sen hetkisistä tarpeista. Aineiston keräämishetkellä ryhmä oli kokoontunut jo noin puolen vuoden ajan, joten sen toiminta oli suhteellisen vakiintunutta. Keräsin tutkimuksen aineiston aineistotriangulaatiota käyttäen. Ensimmäisen aineiston hankin videokuvaamalla yhden vertaisryhmämentorointikeskustelun. Toinen aineisto muodostui jokaisen ryhmäläisen teemahaastattelusta.
Tutkimuksen metodologisena viitekehyksenä toimii diskurssianalyysi, jossa tutkimuksen kohteena on sosiaalisesti rakentuva ja sosiaalista todellisuutta muodostava kielenkäyttö. Diskurssianalyysin kentässä tutkimukseni hakee vaikutteita monesta eri paradigmasta. Vahvimmin se kuitenkin kiinnittyy anglo-amerikkalaiseen traditioon, jossa kielenkäyttöä tarkastellaan aktuaalisessa vuorovaikutustilanteessa. Teoreettis-metodologisesti tutkimus nojaa diskurssianalyysin tavoin sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan kieli on osa todellisuutta ja myös rakentaa sitä. Aineistolähtöisen analyysin metodologisina työkaluina käytin puhetapojen ja subjektipositioiden identifiointia aineistosta.
Tutkimuksen tulokset antavat viitettä siitä, että ongelmista keskustellaan vertaismentorointiryhmässä monin eri tavoin. Ongelmanosainen aktori keskusteli ongelmastaan hallintapuhetta, riippuvuuspuhetta, ajelehtimispuhetta ja varmistelupuhetta käyttäen. Huomion arvioista oli työn hallintaa ja autonomisuutta ilmentävän hallintapuheen ja muiden enemmän kollegiaalista tukea hakevien puhetapojen vuorottelu. Toisaalta muut ryhmäläiset reagoivat aktorin ongelmapuheeseen ratkaisukeskeisen puheen, kartoittavan puheen, asiantuntijuuspuheen ja kokemuspuheen avulla. Kaikissa näissä puhetavoissa aktorin autonomiaa kunnioitettiin ja niitä yhdisti puheen sensitiivisyys. Eri puhetavoissa ryhmäläiset myös tuottivat itsensä eri subjektipositioista käsin.
Ongelmanosaiset aktorit asemoituivat keskustelussa työn hallitsijan, tuentarvitsijan, voimattoman toimijan ja epävarman toimijan positioihin. Ongelmiin taas reagoitiin ongelman ratkaisijan, kokonaiskuvan luojan, asiantuntijan ja kokeneen vertaisen subjektipositioilla. Toiseen tutkimuskysymykseen vertaisryhmämentoroinnin merkityksestä haettiin vastausta tarkastelemalla haastattelupuhetta näiden positioiden avulla. Tällöin neljä edellä esitetyistä positioinneista saivat vahvistusta, mutta ilmeni myös kokonaan uusi työn kehittäjän subjektipositio. Lisäksi tuentarvitsijan positio jakaantui sosiaalisen tuen tarvitsijaan ja praktisen tuen tarvitsijaan.
Tämän tutkimusten tulokset puoltavat käsitystä vertaisryhmämentoroinnin hyödyllisyydestä opettajille. Vertaisryhmämentoroinnin merkitys sosiaali- ja terveysalan opettajille näyttäytyi moninaisena, mutta kokonaisuudessaan erittäin positiivisena. Ryhmän keskusteluiden avulla on mahdollista rikkoa opettajien autonomisuuden rajoja kollegiaalisemmiksi ja käsitellä opettajan työssä epävarmuutta aiheuttavia asioita. Tämä kuitenkin edellyttää myös autonomian kunnioittamista.